Henry Nielsen

Sain TIVANOon jobin. Laiva oli tullut Kaukoidästä Marseilleen. Matkassa olin yksin ja lento meni Kööpenhaminan kautta Pariisiin. Ennen laskeutumista lentoemäntä kävi opastamassa, että ollaan myöhässä ja laskeutumisen jälkeen pitäisi kiirehtiä Marseillen lähtöportille, missä kone odottaa sen aikaa, että ehtisin kyytiin.

Pariisin kentällä en eksynyt ja löysin Marseillen portille ja ryntäsin lippu kourassa tiskille. Joku virkapukuinen siinä jotakin tärkeää puuhaili eikä ollut näkevinään. Aikamme siinä oleiltiin tiskin molemmin puolin, kunnes toinen virkapukuinen nainen ilmaantui paikalle, otti lentolippuni ja sätti, että lentokoneellinen ihmisiä odottaa ja täällä vaan nojaillaan tiskiin. No, ainakin lentokenttäbussi oli täynnä tuskastuneen näköisiä ihmisiä odottamassa koneeseen pääsyä.

Oli jo iltamyöhä, kun laskeuduttiin Marseilleen. Olin saanut konttorilta puhelinnumeron ja kun oli selvinnyt millaisilla kolikoilla puhelin toimii ja oli saanut dollareita vaihdetuksi tämmöisiksi kolikoiksi, pääsin soittamaan. Yritin puhua hitaasti ja selkeästi. Puhelimeen vastannut ei yrittänyt: korvaan pärähti sarja ranskankieltä ja luuri lyötiin korvaan. Toisella ja kolmannella soitolla kävi samoin.

Taksikuskille kelpasi dollarit ja jonkinlaiseen merimieshotelliin vei kyyti. Aamupalalla tarjoiltiin croissant ja iso kuppi. Kohta kuppi kaadettiin puolilleen kahvia ja kysyttiin jotakin. Arvelin kysyttävän, otanko kupin täyteen ja nyökkäilin. Kuppi täytettiin toisesta kannusta maidolla.

Aamulla meklarin konttorista ei enää lyöty luuria korvaan. Pari vuotta aiemmin olin WHITE ROSEssa Marseillessa. Tuttu mies tuli autolla hakemaan. Tuttu oli myös satamapaikka. Olisin sinne osannut edellisenä iltana opastaa taksin, jos olisin tiennyt laivan siellä olevan. 

Makailimme ankkurissa laituripaikkaa odotellen Kiinan rannikolla. Siihen aikaan oli Münchenin olympialaiset ja Lasse Viren juoksemassa loppukilpailussa. Lyhytaaltoradiokelit olivat kohtalaiset ja jatkuvan ukkosräiskeen seasta pystyi seuraamaan kilpailun kulkua. Paikallinen aika oli jotakin keskiyötä ja perämiehen ja konemestarin kanssa suomalaista menestystä jännitettiin.

Loppukirin huudosta saatiin selvää, että Lasse Viren voitti. Konemestarilla oli taito pästää korkeita falsettiulinoita ja niitä kuuluikin reilusti meidän kahden muun hurratessa matalammilla äänillä.

Kohta kumminkin hiljenimme. Radiohytin ovella seisoi kippari pitkässä yöpuvussaan: "Mitä sattanaa olla täällä menossa?", kuului ruotsinvoittoinen kysymys. Laivassa oli vatikään pidetty erinäisiä kuulusteluita mm. väkivallanteosta, minkä uhri joutui käymään sairaalassa. Päällikkö saattoi arvella taas jonkin tappelun olevan käynnissä.

Oli helpotus, ettei ketään sillä kertaa pahoinpidelty. Suomeen tuli vaan kultamitali Olympialaisissa.

Maksoin ulos Willemstadissa, Curacaon saarella, missä laiva oli vuositelakoinnissa. Samaa matkaa kotiinpäin oli tulossa moottorimies R. Lentokentällä meillä oli odotusaikaa ja tokihan ehdotin, että odotellaan baarissa. Motori R. totesi, että "ei oo rahaa." Pitihän sitten rahattomalle kaverille tarjota samalla kun tilasin itselleni.

Olisikohan kone ollut DC-8, ahdas se oli. Edessä ja takana istui arabeja. Siihen aikaan arabit kaappailivat lentokoneita erämaihinsa ja vähän pälyillen niitten puuhia seurattiin. Välilaskuineen lento Amsterdamiin kesti 23 tuntia, eikä välilaskupaikoilla menty ulos, joten piti jaksaa sinnikkäästi istua. Ostin ajoittain olutta itselleni ja samalla rahattomalle matkaseuralle.

Pitkä lento oli myöhässä, eikä enää ehditty Finnairin jatkolennolle Hkiin. Lentoyhtiö järjesti yöpymisen hotelliin. Huoneessa moottorimies R. pyysi, että kielitaitoisempana tilaisin hänelle puhelun Suomeen kotosalle. Selostin, että puhelut maksavat, eivätkä kuulu huoneen hintaan. Silloinpa motori R. kaivoi taskuaan ja veti esille nyrkinkokoisen nipun taaloja ja vakuutti, että kyllä raha riittää yhden puhelun maksamiseen.

Laiva oli pantu ajamaan jokunen kuorma Naton lentokonebensaa Skotlannista Englantiin. Lastauspaikka oli kuuluisasta sukellusvenetukikohdasta Faslanesta vähän pohjoiseen. Laituri ol Garelochead nimisen kylän rannassa.

Illalla paikallisessa pubissa tilasin mukillisen olutta:" Van draft biö, please." Hivenen hämmästyin, kun tavallisen kaljan sijaan tiskille ilmaantui tuoppi mustaa mönjää, mistä ei baaritiskin spottivalo läpi loistanut. Hivenen enemmän hämmästyin, kun baarityöntekijä kumautti viereen samankokoisen tuopin tavallista hanakaljaa ja esitteli:" draft beer".

Pöydässä hivenen muille ihmettelin tilaukseni tulosta, mutta vähitellen lasit tyhjenivät ja musta mönjäkin tuli irvistellyksi. Sen verran osasin pitää varani, että seuraavan tilauksen yhteydessä näytin selkeästi sormella, että YKSI draft beer. Sormi ei sen kummemmin vaikuttanut, vaan tiskiin kolahti jäleen kaksi tuoppia:" draft beer".

Tuoppien tyhjennyttyä oli rohkeutta kertynyt jo siinä määrin, että ennen uutta tilausta hämmästelin, miksi yhden mukin sijaan tulee aina kaksi. Baarimikko osoitti peräkkäin mustan kaljan ja vaalean kaljan hanoja:"Biö, draft". Uuden tiedon varassa loppuilta sujui sitten pelkkää draftia tilaten.

Bensiinilastia kuljetettiin Englannin itärannikolle. Pentlandin salmen kautta ajettiin. Purkauspaikka Killingholme oli joen rannalla pitkän laiturin päässä. Laiturin tyvessä oli suuri pubirakennus. Skotlannin opeilla tein ensimmäisen tilaukseni:"Van draft, no biö". Engelsmanni isäntä oli tilauksesta yhtä yllättynyt, kuin itse olin ollut Skotlannissa:"Jos ette osaa päättää, tilaatteko vai ette, voitte mennä ulos". Yhtään ei auttanut yrittää selostaa skottien tapoja ja ilta kului pelkän draftin merkeissä.

Erikoinen pakka oli tämä Killingholme. Laiturin ympäristössä laajalla alueella oli öljysäiliöitä. Niiden takana vain asumatonta kumpuilevaa maastoa niin kauaksi, kuin jaksoimme kävellä. Kumminkin iltaisin laiturin tyvessä ollut pubi oli täynnä väkeä.

Sen verran skottien beer herätti kipinää, että joskus harvoin pubissa pistääntyessä tulee tilatuksi biö, ei draftia.

Vapun tienoilla 1977 saavuimme Pamelan kanssa maissilastissa New Orleansista Iranin vesille. Ankkuroimme Bandar Abbasin redille odottamaan laituripaikkaa. Kuuma oli, kuten Perslahdella vain voi olla. Joku kävi jopa meressä pulikoimassa. Sitten ilmestyi paikallinen kalapaatti laivan kupeelle ja sen miehistö piti hirveää huutoa ja osoitti uimaria. Sen verran puhuivat englantia, että saivat kerrottua uimisen meressä olevan hengelle hupaa. Pinnalla kellui vihreitä kieppejä, jotka olivat myrkyllisä vesikäärmeitä. Yksi puraisu saattoi halvaannuttaa ihmisen. Siihen loppui porukalta meressä uinti. Kalastajat myivät sitten meille tuoretta kalaa, jota grillailtiin.

Aikanaan pääsimme laituriin purkamaan lastia. Purkaus tapahtui laivan kraanoilla kuorma-autojen lavalle. Ruumassa duunarit mättivät lapioilla tavaraa pressukankaalle ja kraana hiivasi sen auton lavan ylle ja jyvät valutettiin lavalle. Hidasta hommaa ja kuormureita pörräsi kaijalla. Katselin eräänä päivänä ahteritäkillä laiturin vilskettä. Muutaman kymmenen metrin päässä meistä pieni paikallinen vene purki uusia henkilöautoja, mersuja taisivat olla. Pikkuriikkisen purren täkille oli saatu ahdettua puolentusinaa kaaraa, ilmeisesti jostain Emiirikuntien puolelta tuotuja. Pienellä kraanalla niitä maihin hiivasivat. Sitten eräs meiltä lastia odottava kuorma-auto yritti peruuttaa parkkiin laiturin reunalle. Jostain syystä kaverilla meni peruutus todella pitkäksi. Sinne molskahti kuorssikka perä edellä meren syvyyksiin kuljettaja mukanaan. Ilmakuplia vain nousi pinnalle. Laiturilla nousi hirveä mölinä ja allahin huuto. Toiset kuskit kuikkivat kaijan reunalla, suut kävivät ja kädet heiluivat. Meni mielestäni melko pitkä aika, kunnes kuskin pää pulpahti pinnalle ja henkeä vedettyään hän yhtyi huutokuoroon. Miehelle laskettiin sitten köysi ja hänet kiskottiin kuiville. Jonkun tunnin päästä oli jostain saatu paikalle isompi nosturi, sukeltaja kävi kiinnittämässä vaijerit autoon ja se nostettiin pohjasta ja hinattiin korjaamolle.

Satama-alueella oli myös laivaston aluksia. Yhtenä päivänä joku hiukan isompi fregatti harjoitteli manöveerauksia vaarallisen lähellä meitä. Ja eikös heilläkin mennyt kääntyminen liikaa sivuluisuun ja sota-aluksen perä tömähti meidän kylkeemme. Jysäys oli melkoinen ja meiltä meni hiukan kylkeä lommoille. Fregatin kannella juoksenteli merisolttua kuin muurahaista ja taas kädet viuhtoivat ja suut pärisivät. Kai tuo haaveri heidän mielestään olikin meidän vika, kun olimme tuollaiseen paikkaan töijänneet.

Satamaan tultaessa oli radiolähetin sinetöity virallisilla liimapaperi suikaleilla. VHF:llä ja maista ei tahtonut millään saada puheluja varustamoon. Käväisin sitten kävellen lähellä olevalla rannikkoasemalla (Bandar Abbas Radio/EQI) kysymässä lupaa ottaa pari puhelua laivan omalla HF-lähettimellä. Asemalla oli tuolla hetkellä vain yksi operaattori duunissa. Hän sanoi homman kyllä onnistuvan, mutta hänen pitää tulla mukaan ja pieni korvauskin on paikallaan. Kysäisin, millaisista summista nyt puhutaan. Kaveri totesi kuiskaten olevansa armoton viskin ystävä. Mielestäni tuollainen nestemäinen korvaus oli ihan sopiva ja niin hän muitta mutkitta jätti aseman tyhjilleen ja lähdimme laivalle. Radiohytissä hän surutta tempaisi sinettitarrat irti ja käski aloittaa soittelun. Kippari sai asiansa hoidettua varustamon kanssa. Kipinäkollega lipaisi sinettitarroja ja länttäsi ne takaisin paikoilleen. Viskimaksun hän sai kipparin edustusviinoista, kääri palkkion huolellisesti paperiin sivullisten nähtäviltä ja poistui tyytyväisenä jatkamaan päivystystään. Lähtiessään hän totesi, että jos puheluja tulee lisää, hän on valmis auttamaan sinettien kanssa vaikka joka päivä. Taidettiin niitä puheluja sitten ottaa vielä myöhemminkin kun virallinen lupa oli noin helppo hoitaa.

Varustamo oli lähettänyt porukan privaattipostia laivalle meklarin kautta. Kaikki paketit oli Iranin sensuuri avannut ja tarkastanut. Hupaisaa oli, kun katseltiin vaikkapa Suomesta tulleita Apu ja Seura-perhelehtiä sensuurin jälkeen. Kaikki lehdissä olevat kuvat ja mainokset, joissa oli vähänkin naisen paljasta pintaa, oli tussilla peitetty. Varma on varmaa. Asiasta toiseen, tästä tuli mieleeni eräs bunkrauskeikka Kapkaupungissa. Kippari vanhasta kokemuksestaan käski minun kerätä sigeliin kaikki pornokalenterit ja lehdet messeistä. Toimin käskyn mukaan ja bunkkerikaijassa jouduin tietysti klaaraamaan tullimiehen kanssa tavarat. Sigeliruumasa kaveria ei kiinnostanut tupakan tai viinan määrä, vaan hän alkoi todella tarkasti selaamaan erääseen hyllyyn kasaamiani pornolehtiä. Aikaa kului, minulla oli maihinmeno odottamassa, mutta lehtien plarauksesta ei tuntunut tulevan loppua. Tokaisin kaverille, että hän voi minun puolestani ottaa noita lehtiä attaseasalkkuunsa kotiin viemisiksi. Toista kertaa ei tarvinnut kehoittaa, buuri sulloi lehtiä salkkuun ja tullitarkastus oli sen sileän tien kunnialla selvitetty.

Toukokuun puolivälissä tulikin yli kahdeksaksi kuukaudeksi venähtänyt törni Pamelassa täyteen ja koitti lomalle lähdön aika. Suomeen lähtijöitä olikin tusinan verran. Bandar Abbasin kentällä konetta odotellessa nähtiin vielä Iranilaista draamaa. Kahdella paikallisella tuli jotain riitaa keskenään ja toinen osapuoli tuikkasi toista veitsellä. Onneksi välikohtaus ei levinnyt yleiseksi tappeluksi. Lensimme Dubaihin, jossa odoteltiin Euroopan konetta. Transithallissa oli yksi myymälä, jonka hyllyt pursuivat kultaharkkoja. Siinä olisi ollut mukavia tuliaisia kotiinpäin, jos olisi lompakossa ollut hiukan paksumpi nippu seteleitä.

Pari kuukautta saikin rauhassa viettää lomaa. Sitten Ojuri konttuurista soitti, olisi pikaisesti mentävä Tebostariin tekemään sairasloma-vikaeeraus. Kaksi kuukautta siinä paatissa lilluteltiin eksoottista Itämerta katsellen. Jari Savolainen

WHITE ROSE ankkuroitui Tsingtaon redille maanantaina 7.8.1972. Olimme Shanghaista tulossa, joten tiesimme kiinalaisista tavoista. Isolla porukalla saapuivat hinaajalla ajaen tekemään klaarausta. Sen jälkeen porukka poistui, mutta jätti vahtisotilaat laivalle, olisiko heitä kolme ollut. Monenlaisia kieltoja oli voimassa, ei saanut valokuvata ja radiolähettimen käyttö oli kielletty.

Lyhytaaltoyhteydet Suomeen olivat kuuluneet kohtalaisesti iltaisin. Välillä jopa oli yritetty radiopuhelua vaihtelevalla menestyksellä. Kun OFTE oli jälleen Helsinkiradion listalla, piti keksiä keino saada sieltä sähke laivalle.

Vartiomiesten kulkua seurailtiin. Kun kaikki kolme olivat poissa lähettyviltä, lähetin päälle ja yhteys Keimolaan. Monta minuuttia ei sähkeen vastaanotto kestänyt. Samalla tieto Helsinkiradioon, että yhteyksiä piti ottaa hissukseen. Seuraavatkin yhteydet sujuivat yhtä onnekkaasti ja alkoivat pian olla rutiinia.

Eräänä iltana taas naputtelin sähkettä menemään, kun huomasin venttiilin lasin takaa pilkottavan punaisen tähden. Lähettimen päältä meni kuparijohdin seinän läpivientieristimeen ja siitä ulos ja ylös mastojen väliin ripustettuun vaijeriantenniin. Tässä kuparijohtimessa oli kiinni klimlamppu, mikä vilkutti sähkötyksen tahdissa. Tätä lamppua näytti vahtisotilas tarkasti seuraavan ja kun yhteys loppui, tuli sotilas sisälle radiohyttiin.

Oltiin pantu merkille, että kiinalaiset sotilaat osasivat nuukasti englantia ja yleensä sanoivat kaikkeen jees. Selostin sotilaalle, että kun ollaan ankkurissa eikä ole mitään keinoa pitää yhteyttä maihin, eikö voida sallia sähkeitten välitys. Sotilas sanoi jees ja halusi nähdä sähkeen. Joku laivaporukasta kauppasi Suomessa olevaa autoaan ja antoi sähkeitse myyntiohjeita. Alkuperäisen tekstin sotilas halusi itselleen. Kysyin vielä, että voihan ankkurissa ollessamme välittää sähkeitä ja sotilas sanoi jees. Kuitenkin kaikki alkuperäiset paperit he halusivat itselleen ja jouduin sitten kaikki kirjoittamaan kalkkeeripaperin kanssa.

Kiinalaiset ilmoittivat luotsiaseman vilkkuvalolla perjantaina 18.8. luotsin tulosta laivaan. Satamassa purimme Ruotsista tuotua selluloosaa lähes kaksi viikkoa ja kohti Dairenia päästiin lähetämään keskiviikkona 30.8.

KELO-laivasta Port Saidissa meitä oli lähdössä lomalle jonkinmoinen porukka. Puolilta öin lähdettiin veneellä laivasta ja autokyydillä jatkettiin erämaan pimeydessä kohti Kairoa. Jossain matkan varrella autokyyti pysähtyi pienehköön hökkelikylään. Matkatavarat piti kantaa yhteen parakeista. Sisällä oli muutamia formupukuisia, joita arveltiin tullimiehiksi, kun halusivat penkoa kapsäkkejämme.

Sanomista ei matkatavaroista tullut ja laukut sai sulkea. Autokuski selitti meille, että jokaisen täytyy maksaa USD 20, ennenkuin voi lähteä ulos. Siinä aamuyön tunteina oltiin yksimielisiä, ettei semmoisia korruptioita makseta. Kun aikamme istutaan ja odotellaan, joutuvat päästämään meidät takaisin autoon.

Tullimiehet olivat taitavampia, alkoivat rauhallisesti tehdä poislähtöä ja laittaa sappia kiinni. Jokainen meistä piti tärkeämpä ehtiä lentokoneeseen, kuin 20 taalan menetystä. Tullitarkastusmaksun jälkeen päästiin taas matkaan. Kairon lentokentällä oltiin puoli viisi ja Frankfurtin kautta Helsingissä iltapäivällä viideltä.

PATRICIAlla ajelimme Japanista Vancouveriin. Laiva oli vasta muutaman kuukauden ikäinen, mutta silti oli pitänyt poiketa Shimonosekiin, missä sukeltajat puhdistivat pohjan ja ulkosivut. Oltiin makailtu ankkurissa ja laiturissa Karachissa pari kuukautta.
Jotain tiedotettavaa kipparilla vielä oli Japaniin, joten sähköttelin yhteyden japanilaiseen lyhytaaltoasemaan, olisiko ollut Nagasakiradio/JOS.

Asema välitti paljon liikennettä laivoihin ja sain vuoronumeron yli kaksikymmentä. Pari tuntia piti aseman workkimista kuunnella, ennenkuin tuli OIDR vuoro. Vastasin omalla työskentelytaajuudellani. JOS kutsui uudelleen ja vastasin jälleen. JOS kutsui kolmannen kerran ja otti sitten yhteyttä seuraavana jonossa olevaan.

Suuresti hämmästyin, mikä oli vienyt lähettimen kuuluvuuden, kun selvästi kaikki toimi, kuten pitikin. Olisiko rantaradio kuunnellut väärää taajuutta?

Sähke oli edelleen lähettämättä. Yritin tällä kertaa toisen japanilaisen aseman kautta. Vilkasta oli sielläkin ja jälleen odotusaikaa vierähti tunti pari. Eikä taaskaan rantaradio kuullut lähetystäni työskentelytaajuudella, vaikka olin sen lilmoittanut kahdesti (lyhytaaltosähkötysliikenteessä käytettiin kutsutaajuutta yhteydenotossa ja ilmoitettiin oma työskentelytaajuus, mitä käytettiin viestiliikenteessä).

Nyt piti jo katsoa peiliin. Viritin varavastaanottimen lähettimen taajuudelle ja aina jyrähti, kun painoi sähkötysavainta. Aikani mietin ja kokeilin taas. Nyt lähettimen ääni oli kimeää vinkunaa. Empiiristen tutkimusten jälkeen ilmeni, että lähettimen taajuus ryömi ylöspäin semmoista vauhtia, että parissa tunnissa oli täysin kuulumattomissa ilmoittamaani taajuutta kuunneltaessa.

Aikaisemmin käyttämissäni lähettimissä oli ollut oma kiteensä kutakin taajuutta varten. PATRICIAn lähetin oli uusi ruotsalaisen ITT:n syntetisaattoriohjattu.

Pikakorjaus ongelmaan oli, että seurasin päävastaanottimella oman lähettimen ryömimistä. Kun tuli oma vuoroni, väänsin lähetystaajuutta sopivan määrän alaspäin. Jos oli useita sähkeitä välitettävänä, piti niitten välissäkin justeerata taajuutta, jottei rantaradio joutunut säätämään omaa vastaanotintaan.

Syytä moiseen ryömimiseen en löytänyt. Eikä heti löytänyt Vancouverin radiohuoltokaan, koska aluksi taajuus pysyi paikallaan. Lopuksi vika löytyi kideuunista. Syntetisaattorissa käytettiin yhtä kidettä, mistä kaikki taajuudet laskettiin. Jotta kiteen taajuus pysyisi vakiona, sen lämpö pidettiin tasaisena. Lämmittimen termostaatti oli särkynyt ja uuni paahtoi lämpöä täysillä, mikä nosti kiteen taajuutta.

Olin muutamaa vuotta aiemmin ollut pari päivää Tukholmassa ITT:n opissa perehtymässä näihin radioasemiin. Vieläkin muistan tärkeän neuvon, että syntikan ulosvedettävän laatikon takana oli sulake. Johonkin uuteen Japanissa olleeseen laivaan oli huoltomies lentänyt Tukholmata, vaihtanut tämän sulakkeen ja palannut takaisin kotiin.

Ajoimme ikääntyneellä miidsippipaatilla öljyä Persianlahdelta Karachiin, Pakistaniin. Matka kesti pari vuorokautta, molemmissa päissä kelluttiin ankkurissa odottamassa lastausvuoroa poijuun tai laituripaikkaa lastin purkamiseksi.

Karachin öljysatamassa oli aidat ja portit ja vahtiporukkaa, mutta aina erilaisia hanslankkareita pääsi laivaan ahvääriä tekemään.

Oli taas töijätty Karachin kaijaan. Kipaisin brygän takana olevasta radiohytistä leidareita alas lehmänsillalle mennäkseni ahteriin päiväkahville. Päiväpeittoon pukeutunut paikkakunnan poika selitti jotakin kovin tärkeätä ja ottauduin kuuntelemaan. Hän tarjosi edullisesti ennustusta. Taskussani oli joitakin repaleisia rupia ja paiseita - ehkä ennustaja sen oli itselleen ennustanut - jotka riittivät tulevaisuuden selvittämiseen.

Ennustajalla oli oli muutamia rautalankarenkaita, mihin oli pujotettu arpakuutioita. Tarpeellisia tietoja olivat oma syntymäaika, isän syntymäaika, saattoi olla jotakin muutakin ratkaisevaa tietoa. Kovin siinä saivat arpakuutiot kyytiä, päässälaskua mumistiin ja välillä tuli vielä jokin täsmentävä kysymys. Lopulta selvisi ennustuksen tulos: minulla on elinikää 87 vuotta.

Kului jokunen vuosi ja silloisella laivalla kuultiin järkyttävä tieto: edessä matka Karachiin! Karachin redillä vierähti viitisen viikkoa ja laiturissa kuukausi. Laiva oli takatuuppari, joten en joutunut täkillä kuljeskelemaan. Perämiehethän siellä tekivät työtään ja eräälle iltapäiväkahville täkkikolmonen ilmaantui tohkeissaan: hän oli ostanut itselleen ennustuksen. Samanlaiset oli ennustajalla olleet härvelit, samanlaiset kysymyksetkin, kuin pari vuotta aiemmin. Entäs ennustus: täkkikolmosella elinikää 87 vuotta!

Joten tässä voi rauhallisin mielin naputella hyvän matkaa kolmattakymmenettä vuotta. Toisaalta mikään ei ole niin helppoa, kuin ennustaminen. Kuinka ennustus sattuu kohdalleen on sitten tuurista kiinni.

Istuttiin iltaa Floridassa, Panama Cityn baarissa. Vieressä kirjoitteli paikkakuntalainen postikorttia. Muutamaan kertaan minulta kyseli, mitenkä jokin sana kirjoitetaan. Olin koulussa istunut kahdeksan vuotta englannin tunneilla, joten kirjoittamiset oli hyvin hallussa ja postikorttiin tuli teksti oikein.

Baarissa oli iäkkäämpi pariskunta, mies oli lääkäri ja oli kovasti kiinnostunut tutustumaan valtamerilaivaan. Niinpä sitten heidän kyydillään lähdettiin ajelemaan rantaan, missä White Rose oli lastaamassa paperia. Rouva esitteli ratin takana istuvan miehensä:

"Hii iis Määd".

Koulutunneilla ei paljoa englanninkieltä kuunneltu, eikä puhuttukaan, joten piti tarkkaavaisesti koittaa kuunnella ulkomaankieltä. Siltikään en ollut ymmärtynyt oikein kun kysyin rouvalta:

"Which way he is crazy"

Rouva täsmensi selkeämmin:

No, he is not crazy, he is Matt!

Matt ei väärinymmärryksestä harmistunut ja oli innokas kyselijä laivakierroksella. Erityisesti hän innostui radiohytistä brygälle johtavaan "varayhteyteen", mikä oli puheputki. Posket pullollaan vanha lääkäri puhalsi puheputkeen, että sai brygän putken päässä olevan pillin soimaan. Kun oli selvitetty, kuuluiko, pantiin pillitulppa takaisin putken päähän ja odoteltiin brygältä radiohytin pillin vihellystä.