Henry Nielsen

Kun tultiin Callaoon, Peruun, meklari varoitteli, että kaduilla on paljon kultaesineitä myytävänä. Ei kannattaisi ostaa, kun kuuluu olevan jotain muuta, arvotonta metallia.

Niinpä sitten kaduilla kuljettaessa pidettiin meklarin neuvo mielessä, eikä edes pysähdytty kaupantekoon.

Vaan eräällä myyntimiehellä oli erilaiset myyntiargumentit:

"Täällä myydään paljon kultaa halvalla, kun kulta ei ole aitoa. Tämä kulta on ehdottomasti aitoa! Se on siksi halpaa, kun nämä esineet ovat varastettuja!"

Se oli sitä aikaa, kun redari tienasi laivan hinnan yhdellä öljykuormalla USAn iistkustilla.

Oltiin purettu New Yorkissa ja uusi kippari oli puurissa. Lähdettiin ajelemaan alaspäin East Riveriä ja jossain siinä YK:n rakennuksen huitteilla huomattiin vastaan tulevan jenkkien sotalaivan.

Kippari komensi hyvissä ajoin vahtimiehen valmiiksi lipputervehdystä varten. Suomen lippu lepatteli joulukuusen kahvelissa. Sopivalla hetkellä kippari karjaisi lipputervehdyksen ja puolikas alkoi viiraamaan lippua. Vaan lipun nurkka olikin takertunut kahvelin tukivaijereihin, eikä halunnut tulla alas. Vahtimies tempoi naruista ja kippari huusi siivellä. Jenkkien sotalaivassa musta mies tuijotti totisena meidän standarttibrygälle, milloinka meidän lippu laskee, että voisi itse tehdä saman.

Lopulta kun vahtimies roikkui melkein koko painollaan selkä alaspäin lippunaruissa, kahvelin nokassa kangas repesi ja lippu tulla lehahti alas. Jenkkien sotalaiva oli jo kaukana ahterissa, mutta kipparin ääni kuului vielä jonkin aikaa.

Oli tultu kaukoidästä Hampuriin. Aika iso porukka maksoi ulos. Läheisessä kaijassa oli joku Effoan rollikka tms. Täkkikakkosella oli siinä tuttuja ja heräsi ajatus ajaa sillä kotimaahan lentomatkan sijasta. Ei kun tuumasta toimeen ja ihan selvin päin koputtelemaan päällikön ovelle. Varttuneempi ukko köpötteli ovelle ja hänelle selostettiin pyyntö päästä kyytiin.

Kippari kysyi: "mikä varustamo te olla?"

"Henry Nielsen"

"Jaa, Nielsen. Se olla paska firma Nielsen". Pamautti ovensa kiinni.

Niin sitten mentiin lentäen kotiin.

Laivojen siiffit ovat yleensä olleet säästeliästä sorttia. Tilaukset syynätään tarkkaan, punakynä käy useasti ja sipsun toimittama tavara on erilaista, mikä oli alkuperäinen tilaustoivomus.

Erään aamupalaverin yhteydessä konevalvomossa siiffi tarkasteli päälläni olevia haalareita. Haalarit usean pesun ja käytön jälkeen olivat rispaantuneet, osittain repaleiset, tosin mukavan tuntuiset ja pehmeät. Siiffi aloitti keskustelun:

"Kuule, kyllä sun pitäis saada uudet haalarit, minäpä tilaan."

En ollut uskoa korviani, ei tälläistä siiffin suusta aikaisemmin oltu kuultu, että hän tekisi ehdotuksen. Ensi hämmennyksestä toivuttuani sanoin:

"Ok, pistä nyt sitten yhdet, KLM:n siniset, kokoa 58."

"58!! Ei nyt sentään, pistetään 56, mutta saat kahdet."

En tiennyt, itkeäkö vai nauraa, lähdin päätä puistellen verstaalle ja kerroin stoorin sorvaustöissä olevalle reparille. Tämä sekosi täysin hommissaan, olihan hän tietoinen siiffin "nuukuudesta", mutta tämä meni jo yli hilseen. Samassa yhteydessä muistui mieleeni edellisviikon tilaus. Olin tilannut turvakengät kokoa 44. Näinköhän siiffi on niistäkin lokannut pari numeroa pois?

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Turvakengät tulivat oikeaa kokoa, tosin ei tarrakiinityksellä, jota olin toivonut. Haalaritkin numeroa 58 ja kaksi paria, mutta harmaat.

Tramontanassa oli päälähetin melkein täysin kaput jo Mauritiuksen hätäsataman ajoilta. Kesti päällä
loppuaikoina vain muutaman minuutin ja joku lämpörele
katkaisi virrat. Sitä jo Port Louisin redillä yritin sähkön
kanssa korjailla, mutta modifikaatioita oli tehty vuosien mittaan
niin paljon, ettei asiasta tolkkua tullut. Revimme kaikki lähettimen
etupellit auki ja laitoimme tuulettimen imemään kuumaa ilmaa
vehkeestä. Eipä se paljoa auttanut.

Varustamon edustaja Epo yritti Mauritiuksella muutaman kerran vähän pitempää puhelua
varustamoon, mutta jutut jäi aina kesken. Huumorimiehenä hän ehdotti,
että varaisin pari ämpärillistä vettä radiohyttiin ja heittelisin niitä
lähettimen putkille. En lämmennyt ajatukselle.

Karachin redillä kun iät ja ajat odoteltiin romutuskäskyä, kippari Rainer
kerran otti brygän VHF:llä yhteyden Karachi Radioon ja tilasi
puhelun konttoriin. Satuin juuri tulemaan brygälle kun homma oli menossa.
Tilauksen jälkeen sanoin vaivihkaa hänelle, että homma meni ihan
ok, mutta unohdit kertoa mihin maahan puhelu on menossa. Annoit vain
Hesan numeron ilman mitään suuntanumeroita. No siinä piti minun
sitten kertoa Karachiin tarkemmat puhelutiedot. "It will take few hours"
sanoi operaattori. Puhelu ei redilläoloaikana tullut ja lienee
vieläkin siellä jonotuslistalla....

Syyskuussa -74 olimme jälleen, ties monennenko kerran saapumassa Passad III –laivan kanssa Persianlahdelta Kiinan Tsanmkongiin. Korkeimmalta taholta eli konttuurista kävi käsky, että kaikki konemestarit ja kipinä lähtevät lomille. Satamaan saavuttuamme meidän kotiinlähtijöiden osalta työt päättyivät 22.09.74. Siirryimme sataman merimieskeskukseen odottelemaan jatkokuljetusta. Uudet mestarit ja kipinä Eero olivat saapuneet alukselle.

Muutaman päivän ajan jouduimme Tsankongissa odottelemaan lentoa Kantoniin, ilmeisesti tämä yhteys toimi vain pari kertaa viikossa. Merimieskeskuksessa ruokaa ja juomaa oli kiitettävästi, mutta esimerkiksi suihkusta tuli vettä vain joskus harvoin ja silloinkin lähinnä haaleaa. Pitkän kädenväännön jälkeen satamaviranomaisten kanssa saimme luvan käväistä vielä laivalla normaalien venekuljetusten yhteydessä.

Lopulta tuli meklari ilmoittamaan , että lento Kantoniin lähtee tänään. Matkatavarat kärrättiin hostellin edessä seisovaan limousiiniin. Se oli komea ja iso, ilmeisesti neukku Zim tai Tsaika kinuskikopio. Kuski oli formulaluokkaa, siinä tienvarsilla ankat ja kulit pakenivat pientareille. Lentokenttä oli kaupungin ulkopuolella ylätasangolla. Viettävä kiitorata, joka päättyi parin kilometrin syvyiseen rotkoon. Lentokone oli joku ikivanha DC kolmonen tai nelonen. Vatsasta puristi kun kiitorata loppui ja pilotti veti molemmista moottoreista viimeiset irti, jotta kone kiitoradan päättymisen jälkeen jaksoi nousta edessä kohoavien vuorenhuippujen välistä. Pilvet sitten peittivät korkeimmat huiput, mutta pilotti vanhasta muistista kai osasi reitin.

Kun nousu oli klaarattu, hymyilevä lentoemo tarjoili jokaiselle matkustajalle lentoyhtiön logolla varustetun tupakkiaskin. Hermosavut pölläytettiin hetimiten. Muuta tarjoilua ei koneessa sitten ollutkaan. Kantoniin laskeuduttiin onnellisesti ja majoituttiin komeaan hotelliin.

Kiinalaiseen tapaan meklari oli järjestänyt pitkän sight-seeing reissun kaupungin nähtävyyksiin. Sen jälkeen syötiin ja juotiin hotellissa. Jokunen amerikkaa puhuva yksilö oli hotellin aulassa ja ruokalassa, tiedä olivatko turisteja vai liikemiehiä. Ruokaravintolan ovella oli kyltti, joka kielsi kiinalaisten pääsyn sisälle. Tuli mieleen Etelä-Afrikan vastaavat apartheid kilvet. Me halusimme meitä ympäri kaupunkia kuskanneen meklarin mukaan nauttimaan pöydän antimista, mutta kinaahan siitä tuli. Lopulta kaveri pääsi sisälle, mutta ei saanut istua samassa pöydässä meidän kanssamme.

Puolenyön jälkeen kun hotellin baarit olivat sulkeutuneet, päätimme lähteä vielä kaupungille jotain äksöniä etsimään. Kantonissa oli kiitettävästi takseja, tuliteriä japanilaisia Toyotoita. Meidän kuskimme ei tajunnut sanaakaan englantia. Koetimme esittää hänelle erilaisia diskotansseja ja armasteluun liittyviä eleitä, päätä kyllä nyökytteli, mutta ajeli pitkin pimeitä katuja ilman päämäärää. Janohan siinä alkoi tulla. Kansainvälisen kurkkuunkulauttamiseleen hän tajusi. Pysäytti erään epämääräisen kuppilan eteen ja viittoili meitä sinnepäin. Emme halunneet menettää paluukyytiä, vaan raahasimme kuskin mukanamme sisälle. Paikka oli joku yötyöläisten ruokala. Mutta siellä tarjottiin myös olutta. Vetäisimme parit taskulämpöiset naamariin ja katselimme mitä muut söivät. Keitto tuoksui herkulliselta ja myös maistui siltä. Lusikoimme kulholliset, vielä parit oluet ja sitten takaisin hotelliin.

Seuraavana päivänä oli äärimmäisen hidas ja tarkka tullitarkastus ennenkuin pääsimme Hongkongiin lähtevään junaan. Matkalaukut, jokainen vaatekappale ja esine tutkittiin. Kaikki piti olla tullilistassa jokaista hammastikkua myöten. Lopulta juna pääsi liikkeelle ja tuota pikaa tarjoilija tuli kysymään mitä herrat haluavat juoda. Otimme parit ginit päästyämme lopulta sivistyksen pariin. Hongkongin rautatieasemalla oli meklari vastassa. Kainosti kysyimme häneltä, voimmeko olla pari päivää hotellissa omaan piikkiin ja lentää vasta sitten etiäpäin. Ei kuulemma onnistunut, oli juuri saanut buukattua ruuhkaisille lennoille paikat meille kaikille neljälle samaan koneeseen. Hongkong tuli sillä kertaa tutuksi vain auton ikkunasta.

Kentällä selvisi, että lentolippumme olivat tosin kyllä Helsinkiin, mutta ainoa varma väli oli Hongkong-Bangkok. Loppulennot saisimme tapella itse tuolta eteenpäin. No, me neljän K:n kopla istuimme koneeseen ja lennähdimme Bangkokiin. Siellä otimme kapsäkkimme liukuhihnalta ja aloimme selvitellä seuraavaa mahdollista lentoa Eurooppaan päin. Tottakai kysyimme virkailijalta ensin, voimmeko heittää matkatavarat säilöön ja mennä kaupungille, ehkä parin päivän päästä olisi vapaita lentoja paremmin tarjolla. Kuulemma eivät laskeneet tällaisia transit-matkustajia hurvittelemaan, vaan oli pysyttävä kentällä. Jatkolennot olivat tiukilla. Pariisiin menevään koneseen oli vielä neljä paikkaa ja jos kone olisi siellä ajoissa, olisi jopa Hesan jatkolentokin mahdollinen. Pariisin kone tosin lähtisi vasta tuntien kuluttua. Mikäs siinä auttoi, buukattiin seuraava etappi Pariisiin. Vietettiin aikaa Bangkokin kentällä. Ostin tuliaisiksi komean täytetyn kobra-mungo asetelman. Sen sitten läpinäkyvässä muovipakkauksessa käsitavarana kuskasin Suomeen. Siitä lisää myöhemmin.

Lopulta sitten pääsimme siirtymään koneeseen. Joukkomme hieman hajaantui koneessa ja minun vieruskaverikseni sattui nuori thaimaalainen kaveri. Kertoi olevansa menossa Pariisiin opiskelemaan. Ennen nousua hän selitti jotain ranskalaiselle lentoemännälle. Hetken kuluttua emo toi kaverille paksun nivaskan oksennuspusseja. Aloin epäillä pahinta ja oikein. Kaveri kertoi kärsivänsä hervottomasta lentotaudista ja oksentavansa joka lennolla. Niinpä, Bangkokista Pariisiin on melko pitkä lento ja kun vieruskaveri oksentaa tai lopulta vain yökkii parin minuutin välein koko hela matkan, alkaa omakin vatsa muljahdella. Siihen oman vatsan hoitoon ei auttanut muu kuin tupsuikkarit ennen ja jälkeen aterian ja aina siinä välilläkin.

Lennon alkuvaiheessa tuo ranskalainen Brigitte Bardotin näköinen lentoemo tuli kuiskuttamaan jotain korvaani ja osoitteli vaivihkaa sormellaan jalkoväliini. Ajattelin jo hetken hänen vihjailevan tulevista riemuistamme Pariisisa. Eipä, koneen japanilainen lentoemo kuulemma ei uskaltanut kulkea ohitse kun sylissäni oleva matkamuisto-kobra tuijotti häntä. Voisinko luovuttaa käärmeen koneen takaosaan säilöön lennon ajaksi?. Luovutin ilomielin, ja olisin itsekin halunnut mennä sinne vierustoverin oksentelua pakoon, mutta paikkoja ei kuulemma ollut vapaana. Pariisin yläpuolella sitten juuri ennen laskeutumista koneen kaiuttimista toitotettiin teknisestä viasta. Kone kierteli iät ja ajat Pariisin yllä polttaen kaikki polttoaineet loppuun. Laskeutuessa paloautot ja ambulanssit kaahasivat kiitoradan reunaa. Homma meni ok ja terminaalissa selvisi, että koneen laskutelineiden hälyttimet olivat soineet ohjaamossa ja varmuutta telineiden toiminnasta ei saatu.

Tämä viivästys pilasi mahdollisuutemme jatkaa seuraavalla lennolla Hesaan. Taas jouduimme kyttäämään tuntikausia seuraavaa mahdollista lentoa. Nälkä alkoi tulla, mutta koneykkönen muisteli lentosäännöksiä, että määrätyn viivästymisajan jälkeen lentoyhtiö tarjoaa sapuskat kentällä. Air France tarjosikin auliisti sapuskat viineineen kentän ravintolassa. Jossain vaiheessa sitten järjestyi lento Ruotsiin ja sieltä juoksujalkaa vaihtaen aina Helsinkiin asti. Jopa matkatavarat tulivat perille samaan aikaan.

Siitä kun vielä junalla puksutteli kotikaupunkiin, olikin kulunut noin kuusi vuorokautta siitä kun laivalta maksoi ulos. Aikanaan reklamoin konttoriin loman alkaneen viikkoa ulosmaksua myöhemmin. ”Jaaha, kyllä meillä nämä Kiinan menot ja tulot on menneet yleensä päivässä, ettehän vaan poikenneet matkalla minnekään hurvittelemaan omin luvin”. Mieli teki sanoa, että kovasti yritettiin muttei onnistunut.

Tuo kobra-mungo asetelma on edelleen hengissä kesämökkini takan päällä, hiukan ajan hampaan syömänä, kuten minäkin, mutta pystypäin katselemme maailmaa : -).

Kuvia tästä matkasta laitan myöhemmin Passad III albumiin.

Tämä sattui samalla edellisen jutun putkareissulla, mutta jenkkien puolella 1970-luvun alussa.

Oltiin purettu osa lastista Rhode Islandin Kettle Pointissa. Loppulasti oli New Haveniin, CT. Kipparin mielestä siftaus toiseen jenkkisatamaan oli sisäistä liikennettä, eikä tulli- ja muita papereita tarvinnut tehdä. Kysyin nimenomaan asiaa, ettei tulisi väärinkäsityksiä.

Yöllä tultiin New Haveniin ja virkamiehet tulivat salonkiin, vaatien crewlistoja ja custom papereita. Kipparilla ei ollut niitä esittää ja asiasta syntyi ankara suukopu. Herrat alkoivat keräillä salkkujaan ja sanoivat, ettei sisäänklaarausta näköjään voi suorittaa.

Kippari peräytyi takavasemmalle makuuhyttiinsä ja käski minun hoitaa herroille tarvittavat paperit. Sain asiat soviteltua jotenkin, väänsin muutaman eurooppalaisen crew-listan ja tullilistan kopsasin edellisestä. Eihän siellä yöllä kehdannut lähteä kenenkään hytteihin kolkuttelemaan, joten kirjoitin kaikkien nimikirjoitukset itse dokumenttiin. Viranomaiset alkoivat olla kyllästyneitä salongissa istumiseen, kun kippari ei ollut edes virvokkeita tarjonnut. Muutama paperi kelpasi heille ja klaaraus oli valmis.

Kesät olivat varmaan varustamoiden sisäänheittäjille painajaisia, kun piti haalia vikaeerausporukkaa vaikka siltojen alta. Kyllähän sen sitten saapuvasta porukasta huomasi. Ahkerat lemppaajakipparit eivät paljon kiitosta varustamosta päin saaneet. Muistan useista kipparin radiopuheluista melko jäätävän tunnelman konttorista päin, kun kippari pyyteli uutta porukkaa lempattujen tilalle.

Muistuu mieleen yksi kerta vanhassa tankkipaatissa 70-luvun alkupuolelta, kun oltiin lastaamassa Kanadassa. Oisko ollut Contrecour. Yöllä tuli meklari laivaan ja herätti kipparin. Paha virhe, kippari oli selvinpäinkin melko ärtyisä. Nyt oli herätettynä kesken makoisten unien kuin perskarhu. Herätti minut ja karjui hoitamaan asiat meklarin kanssa kuten parhaaksi näen, hän painuu nukkumaan.

No, meklari sitten selvitteli minulle ongelmaa. Laivan porukkaa oli ollut maissa jossain kapakassa ryyppäämässä ja oli tullut kova tappelu paikallisten kanssa. Baarin irtaimistoa oli tuhoutunut ja puolenkymmentä suomalaista oli nyt putkassa. Seriffi ei olisi halunnut ruveta vääntämään kuulustelukirjoja ja halusi suomalaisista eroon mahdollisimman nopeasti.

Eihän siinä muu auttanut kuin lähteä meklarin kanssa vankilaan asioita setvimään. Putka oli sellainen jenkkityylinen, koko poppoo kalteriseinän takana istumassa ja seisomassa. Kun astuin sisään, kuului kalterien takaa anelevia ääniä, "Kipinä, koita hommata meidät pois täältä".

Neuvottelin seriffin ja meklarin kanssa tovin. Baarin omistaja oli jo ehtinyt laatia vahingonkorvauspaperin. Väänsin siinä paperit, joihin jokainen tappelija veti puumerkit ja sitoutui vastaamaan omalta osaltaan vahingoista. Meklari lupasi suorittaa summan baarinomistajalle, jos varustamo sitoutuu maksumieheksi. Minä olin kai varustamon edustaja ja vetelin nimikirjoituksia papereihin. Sakkoja pojille ei muistaakseni määrätty, seriffi ei halunnut alkaa moiseen hommaan aamuyöllä. Taksi paikalle ja pojat laivalle. Myöhemmin sitten perin heidän palkastaan nuo vahinkomaksut.

Aamulla kippari tutki paperit ja mapitti ne tuhisten "perkeleen porukkaa, minä muka lähtisin keskellä yötä hakemaan juoppoja putkasta, kyllä se on kipinän hommia".

Näinhän se aina oli, kyllä kipinä osaa ja hoitaa. ;-)

Pamela oli ylösmaannut Trincomalee, Sri Lanka noin puolivuotta. Miehityksenä kippari ja siiffi sekä kaksi paikallista kokkia ja ”yleismies”.

Läksimme 7.3.1983 kevennetyllä koneporukalla ajamaan systeemit ylös, puolivuotta käyttämättömänä kosteassa ilmastossa aiheutti erinäisiä toimenpiteitä. Teimme 6 päivän viikkoja, sunnantait pidimme vapaata. Kolmen viikon kuluttua saapuvat täkkärit ja byssäporukka Suomesta.

Trincomaleesta ajoimme Colomboon viikoksi telakkaan, jossa pohja maalattiin ja tehtiin erinäisiä luokituksia. Sieltä suuntasimme Suezin kautta Maltalle Valettaan, jossa laiva luovutettiin ranskalaiselle ostajalle, Pamelasta tuli Mela. Muistaakseni matkalla oli ranskalainen siiffi tutustumassa ostokseen.

Vappuaattona lensin puolikkaan kanssa Suomeen ja majoituimme Hospitsiin koska jatkoyhteyksiä ei enää ollut. Kotona olin Vappupäivänä.

Kuvia reissusta löytyy Pamelakansiosta

Kun rahtasimme sitä vehnää Argentiinasta Chileen, ”kotisatamaksi” muodostui San Antonio. Jouduimme aina koko henkilöstö, lukuun ottamatta kipparia, chiefiä ja poosua, hotelliin vuorokaudeksi, koska lasti myrkytettiin ennen lossausta.

Kerran menimme etelämmäksi San Vicenteen, jäimme redille jostain syystä. Jonkinlainen hinaaja vei meidät rantaan, josta oli bussikuljetus Concepcióniin, joka oli siihen aikaan yksi suurimmista Chilen kaupungeista.

Bussi oli odottamassa rannassa ja nousin bussiin, siinä ovella joku (perämies Seppo) nyki takin lievettä ja sanoi, "Olli sinulle tuli vieras".

No eikös tämä San Antonion Ruusu ollut puksutellut junalla, oli kai rahtaajalta selvittänyt koska saavumme Chileen ja mihin. Pakkohan hänet oli kyytiin ottaa ja majoitumme hotelliin Concepciónissa. Siellähän sitten juhlittiin ja aamulla (lauantai) eivät saaneet minua hereille ja jättivät minut nukkumaan hotelliin Ruusun kanssa.

Siinä sitten mietin, mitä tehdä. Ruususta piti minun hotelliin maksaa ja rahaa olisi ollut sen verran taskussa, että hotellilasku olisi tullut hoidettua. Hytissä oli rahaa, mutta se eri paikassa kun minä. Jotenka en maksanut sitä hotellia heti, vaan sanoin hotellitytölle, että soittaa agentille saadakseni rahat laivalta.

Hotellityttö lähti mukaan ja kolmisin ajoimme bussilla rantaan. Agentti oli vastassa ja maksoi hotellitytön pois omilla rahoillaan (maksoin seuraavalla viikolla agentille henkilökohtaisen velkani). Sitten hän järjesti minulle kuljetuksen laivalle noutaakseni rahaa. Lahjoin tupakalla venekuskin odottamaan hetken ja läksin takaisin maihin. Majoituimme Ruusun kanssa johonkin hotelliin ja vietimme viikonvaihteen Concepcónissa.

Herätys aikaisin maanantai aamuna ja bussilla rantaan. Laiva olikin rantautunut Talcahuanoon, joku satamaduunari siinä bussissa kertoi sen. Hän vielä kertoi, missä pitää jäädä bussista pois. Laiva löytyi ja työviikko alkoi normaalisti. Jätimme sinne osan lastista ja jatkoimme ”kotisatamaan”. Siellä se Ruusu San Antonion odotti minua. Mutta kivaa oli oli.