Syyskuussa 1975 tuli soitto varustamosta. Lomani päättyisi puolenkuun kieppeillä, mutta vapaita paikkoja ei sillä hetkellä ollut tarjota. Saisin joutessani käydä Ruotsissa ITT-Standard Radion tehtaalla parin päivän huoltokurssilla. Tämä firmahan toimitti näihin Nielsenin Sevillan paatteihin radiokaluston. Siellähän sitten käväistiin parin kollegan kanssa, taisivat olla Jussi ja Hessu.
Kuun loppupuolella alkoi jobiakin löytyä. Matai oli saapumassa Jenkeistä Etelä-Korean Busaniin purkamaan romurautalastia. Sovittuna päivänä matkasin Hesaan ja käväisin konttuurissa. Matkalle oli lähdössä myös 1. konemestari. Mönsträykset suoritettiin ja menimme yöpymään hotelliin, aamulla aikaisin alkaisi matka. Taisi olla tuo varustamon suosima Hotelli Hilppa. Illalla vielä mestarin kanssa kävimme ottamassa parit oluet.
Seuraavana aamuna virkeinä kentälle ja lento Frankfurtiin, jossa oli koneen vaihto. Frankfurtin kentällä ostin vielä pullon viskiä attaseasalkkuuni, koska matka olisi pitkä, eikä koneen lentoemojakaan alati viitsisi häiritä juomaostoksillaan. Lento jatkui uudella koneella kohti Moskovaa, jossa oli pikainen välilasku. Sitten taas ilmaan, suuntana Tokio. Kahteen pekkaan nautiskelimme tuon viskipullollisen lentäessämme suuren Neuvostoliiton yli. Loppulennon aikana sai jo mukavasti nukuttuakin. Seuraavana päivänä paikallista aikaa laskeuduimme Tokion Hanedan lentokentälle. Muiden matkustajien joukossa tupsahdimme transit-halliin. Valotauluista tähyilimme jatkolentoamme ja löytyihän sieltä kyseinen terminaalinumero. Vaan tuollaista numeroa ei sitten löytynyt nuolitauluissa mistään. Kysyvä ei tieltä eksy, marssimme info-tiskille. Näytimme lentoliput ja kysyin nätiltä virkailijatytöltä, mihin päin meidän pitäisi lähteä kävelemään. Tyypilliseen japanilaistapaan hän päästi tuon ihanan kikatuksen ilmoille ja totesi ettemme saa kävellä terminaaliin, vaan tässä on taksilappu, tuosta ovesta ulos ja taksiin. Isolla kentällä omat tapansa. Taksilla terminaali löytyi tuota pikaa ja sieltä pääsimme pikkubussilla korealaisen koneen vierelle, joka oli hiukan sivummalla terminaalista. Konepistoolimiehet koneen vierellä ja tiukka turvatarkastuskopelointi. Harmi että tämän kopeloinnin suorittivat karskit turvamiehet, eivätkä ihanat korealaiset lentoemännät. Ja onni oli, että matkalaukkumme menivät omia teitään koneen uumeniin, emme ehkä olisi tähän lentoon päässeetkään jos ne olisi tsekattu.
Lento Seouliin ei kestänyt pitkään, ja taas oli edessä koneen vaihto. Busanin satamakaupunkiin lentävä kone olikin tuollainen pienempi potkurikone, joka tärisi niin, että paikat hampaista meinasivat irrota. Busanin kentällä ihme kyllä kaikki matkatavaramme olivat tallella. Niin tuli sitten tullitarkastuksessa meidän vuoromme. Omat laukkuni menivät syynäyksessä läpi kivutta, mutta Eskon laukuista alkoi armoton trupeli. Varustamossa olivat antaneet hänelle mukaan jotain varaosia laivan koneeseen, merkillisiä putkenpätkiä yms. Tullin ja turvallisuusvirkailijoiden mielestä me olimme päivänselvästi Pohjois-Korean agentteja ja yritimme tuoda jotain sabotaasivarusteita maahan. Siinä muut matkustajat laskettiin ohitsemme ja me jäimme selvittelemään asiaa. Armottomien selitysten jälkeen ja kun parikymmentä virkailijaa oli tähyillyt näiden putkenpätkien läpi, meille näytettiin vihreää valoa. Aikaa oli mennyt niin paljon, että jos luvattu meklarin auto olikin odotellut meitä kentän ulkopuolella, ei se enää ollut siellä. Ilta oli tullut ja väsy alkoi painaa käpälää. Raahasimme laukkumme ulos ja siellä oli muutama taksi vielä kytiksellä. Yritin pelata varman päälle ja tenttasin suhareilta, kuka puhuu englantia. Kaikki sanoivat yhteen ääneen "yes". Kerroin meidän olevan matkalla laivalle satamaan. Yksi lyhyenläntä kuski hyökkäsi laukkujemme kahvoihin kiinni ja huusi iloisesti "ship I know, I know ship". Mikäs siinä auttoi, laukut autoon ja matkaan.
Oikein oli kaveri ymmärtänyt, satama-alueelle päädyttiin. Vaan missä Matai? Tuota nimeä kuski höpötteli ajaessaan pitkin pimeitä satamakortteleita. Eihän sitä korkeiden aitojen takaa mistään nähnyt. Fiksu kuski pyöräytti autonsa erään toimiston eteen ja vinkkasi meidät mukaansa sisälle. Siellä pudisteltiin päitä, mutta eräällä seinällä oli iso liitutaulu, jossa koreankielisiä koukeroita, mutta laivan nimiä eurooppalaisin kirjaimin. Ja Heureka, myös Matai oli siellä yhdellä rivillä. Näytin sormella laivan nimeä ja voi kiesus sitä kumartelun ja selityksen määrää. Taksikuski oli yhtä hymyä ja parin minuutin ajon jälkeen eräästä portista kurkistelimme komeaa laivaa, jonka keulassa luki Matai.
Pyysin kuljettajalta kuitin taksimatkasta, hinta oli muutama jenkkitaala. Hän väänsikin komean koreankielisen lapun. Sitä Nielsenin kassarouvat varmaan pyörittelivät käsissään pitkään myöhemmin. Toimelias kuljettajamme raahasi vielä apunamme laukkuja laivan vierelle. Lopultakin perillä.
Kiinalainen passileina
Koettelemukset eivät kuitenkaan vielä olleet ohi. Laivalle saapui Immigration Officer, joka tarkasti uusien tulokkaiden paperit. Olin päässyt näin pitkälle merimiespassillani. Virkailija plarasi passia ja syventyi erääseen sivuun todella tarkasti. Kelasin nopeasti mielessäni, mitä kaikkia leimoja tuohon passiin oli kertynyt. Virkailija näytti passiani kipparille, joka asiasta mitään tajuamatta vain nyökkäili. Karmea totuus selvisi, kun passi käännettiin minuun päin. Shit...koko sivun täyttävä komea punainen Manner-Kiinan leima. Poistunut Kiinan kansantasavallasta silloin ja silloin. "You are not allowed to go ashore from the ship" oli herran viimeinen tuomio, ei valitusoikeutta. Taisi ottaa passinkin talteen toistaiseksi. Hatutti, mutta onneksi ei Busanin lentokentällä kukaan ollut kiinnittänyt huomiota tuohon leimaan. Leima yhdistettynä noihin epäillyttäviin putkenpätkiin olisi saattanut viedä paikalliseen putkaan pitkäksi aikaa.
Eipä hätää vielä. Minulla oli mukana myös tavallinen turistipassi. Sitä satamaportilla vilauttamalla tulevien päivien maihinmenot ja paluut sujuivat moitteetta. Paitsi eräänä aamuna varhain ennen työpäivän alkua maista laivalle palatessani sataman porttivahti oli tarkkana. Normaalin nyökkäyksen ja laivalle päin huitaisun sijasta hän vaati passini tarkastettavaksi. Vaikka oli kuuma, otsalleni kihahti kylmä hiki. Kävikö käry. Kaveri alkoi tutkia passiani. Sitten huomasin että se oli nurinpäin hänen kädessään. Joka sivun leimoja hän oli tutkivinaan todella tarkasti. Kun sitten passin normaali alkupää alkoi lähestyä, katselin kohteliaasti muualle. Sivusilmällä näin kuvasivun tultua esille salaman nopean passin oikaisutempun. Omaa pätevyyttään vahvistaakseen hän vielä hetken vertaili passin kuvaa naamatauluuni ja antoi passin takaisin mutisten itsekseen jotain. Kumarsin syvään ja painuin laivalle päivän töihin. Laivan lastia purettiin parisen viikkoa, joten Busaniin ja sen elämään ehti tutustua mukavasti. Siitä lisää ehkä myöhemmin.
