Syyskuussa -74 olimme jälleen, ties monennenko kerran saapumassa Passad III –laivan kanssa Persianlahdelta Kiinan Tsanmkongiin. Korkeimmalta taholta eli konttuurista kävi käsky, että kaikki konemestarit ja kipinä lähtevät lomille. Satamaan saavuttuamme meidän kotiinlähtijöiden osalta työt päättyivät 22.09.74. Siirryimme sataman merimieskeskukseen odottelemaan jatkokuljetusta. Uudet mestarit ja kipinä Eero olivat saapuneet alukselle.
Muutaman päivän ajan jouduimme Tsankongissa odottelemaan lentoa Kantoniin, ilmeisesti tämä yhteys toimi vain pari kertaa viikossa. Merimieskeskuksessa ruokaa ja juomaa oli kiitettävästi, mutta esimerkiksi suihkusta tuli vettä vain joskus harvoin ja silloinkin lähinnä haaleaa. Pitkän kädenväännön jälkeen satamaviranomaisten kanssa saimme luvan käväistä vielä laivalla normaalien venekuljetusten yhteydessä.
Lopulta tuli meklari ilmoittamaan , että lento Kantoniin lähtee tänään. Matkatavarat kärrättiin hostellin edessä seisovaan limousiiniin. Se oli komea ja iso, ilmeisesti neukku Zim tai Tsaika kinuskikopio. Kuski oli formulaluokkaa, siinä tienvarsilla ankat ja kulit pakenivat pientareille. Lentokenttä oli kaupungin ulkopuolella ylätasangolla. Viettävä kiitorata, joka päättyi parin kilometrin syvyiseen rotkoon. Lentokone oli joku ikivanha DC kolmonen tai nelonen. Vatsasta puristi kun kiitorata loppui ja pilotti veti molemmista moottoreista viimeiset irti, jotta kone kiitoradan päättymisen jälkeen jaksoi nousta edessä kohoavien vuorenhuippujen välistä. Pilvet sitten peittivät korkeimmat huiput, mutta pilotti vanhasta muistista kai osasi reitin.
Kun nousu oli klaarattu, hymyilevä lentoemo tarjoili jokaiselle matkustajalle lentoyhtiön logolla varustetun tupakkiaskin. Hermosavut pölläytettiin hetimiten. Muuta tarjoilua ei koneessa sitten ollutkaan. Kantoniin laskeuduttiin onnellisesti ja majoituttiin komeaan hotelliin.
Kiinalaiseen tapaan meklari oli järjestänyt pitkän sight-seeing reissun kaupungin nähtävyyksiin. Sen jälkeen syötiin ja juotiin hotellissa. Jokunen amerikkaa puhuva yksilö oli hotellin aulassa ja ruokalassa, tiedä olivatko turisteja vai liikemiehiä. Ruokaravintolan ovella oli kyltti, joka kielsi kiinalaisten pääsyn sisälle. Tuli mieleen Etelä-Afrikan vastaavat apartheid kilvet. Me halusimme meitä ympäri kaupunkia kuskanneen meklarin mukaan nauttimaan pöydän antimista, mutta kinaahan siitä tuli. Lopulta kaveri pääsi sisälle, mutta ei saanut istua samassa pöydässä meidän kanssamme.
Puolenyön jälkeen kun hotellin baarit olivat sulkeutuneet, päätimme lähteä vielä kaupungille jotain äksöniä etsimään. Kantonissa oli kiitettävästi takseja, tuliteriä japanilaisia Toyotoita. Meidän kuskimme ei tajunnut sanaakaan englantia. Koetimme esittää hänelle erilaisia diskotansseja ja armasteluun liittyviä eleitä, päätä kyllä nyökytteli, mutta ajeli pitkin pimeitä katuja ilman päämäärää. Janohan siinä alkoi tulla. Kansainvälisen kurkkuunkulauttamiseleen hän tajusi. Pysäytti erään epämääräisen kuppilan eteen ja viittoili meitä sinnepäin. Emme halunneet menettää paluukyytiä, vaan raahasimme kuskin mukanamme sisälle. Paikka oli joku yötyöläisten ruokala. Mutta siellä tarjottiin myös olutta. Vetäisimme parit taskulämpöiset naamariin ja katselimme mitä muut söivät. Keitto tuoksui herkulliselta ja myös maistui siltä. Lusikoimme kulholliset, vielä parit oluet ja sitten takaisin hotelliin.
Seuraavana päivänä oli äärimmäisen hidas ja tarkka tullitarkastus ennenkuin pääsimme Hongkongiin lähtevään junaan. Matkalaukut, jokainen vaatekappale ja esine tutkittiin. Kaikki piti olla tullilistassa jokaista hammastikkua myöten. Lopulta juna pääsi liikkeelle ja tuota pikaa tarjoilija tuli kysymään mitä herrat haluavat juoda. Otimme parit ginit päästyämme lopulta sivistyksen pariin. Hongkongin rautatieasemalla oli meklari vastassa. Kainosti kysyimme häneltä, voimmeko olla pari päivää hotellissa omaan piikkiin ja lentää vasta sitten etiäpäin. Ei kuulemma onnistunut, oli juuri saanut buukattua ruuhkaisille lennoille paikat meille kaikille neljälle samaan koneeseen. Hongkong tuli sillä kertaa tutuksi vain auton ikkunasta.
Kentällä selvisi, että lentolippumme olivat tosin kyllä Helsinkiin, mutta ainoa varma väli oli Hongkong-Bangkok. Loppulennot saisimme tapella itse tuolta eteenpäin. No, me neljän K:n kopla istuimme koneeseen ja lennähdimme Bangkokiin. Siellä otimme kapsäkkimme liukuhihnalta ja aloimme selvitellä seuraavaa mahdollista lentoa Eurooppaan päin. Tottakai kysyimme virkailijalta ensin, voimmeko heittää matkatavarat säilöön ja mennä kaupungille, ehkä parin päivän päästä olisi vapaita lentoja paremmin tarjolla. Kuulemma eivät laskeneet tällaisia transit-matkustajia hurvittelemaan, vaan oli pysyttävä kentällä. Jatkolennot olivat tiukilla. Pariisiin menevään koneseen oli vielä neljä paikkaa ja jos kone olisi siellä ajoissa, olisi jopa Hesan jatkolentokin mahdollinen. Pariisin kone tosin lähtisi vasta tuntien kuluttua. Mikäs siinä auttoi, buukattiin seuraava etappi Pariisiin. Vietettiin aikaa Bangkokin kentällä. Ostin tuliaisiksi komean täytetyn kobra-mungo asetelman. Sen sitten läpinäkyvässä muovipakkauksessa käsitavarana kuskasin Suomeen. Siitä lisää myöhemmin.
Lopulta sitten pääsimme siirtymään koneeseen. Joukkomme hieman hajaantui koneessa ja minun vieruskaverikseni sattui nuori thaimaalainen kaveri. Kertoi olevansa menossa Pariisiin opiskelemaan. Ennen nousua hän selitti jotain ranskalaiselle lentoemännälle. Hetken kuluttua emo toi kaverille paksun nivaskan oksennuspusseja. Aloin epäillä pahinta ja oikein. Kaveri kertoi kärsivänsä hervottomasta lentotaudista ja oksentavansa joka lennolla. Niinpä, Bangkokista Pariisiin on melko pitkä lento ja kun vieruskaveri oksentaa tai lopulta vain yökkii parin minuutin välein koko hela matkan, alkaa omakin vatsa muljahdella. Siihen oman vatsan hoitoon ei auttanut muu kuin tupsuikkarit ennen ja jälkeen aterian ja aina siinä välilläkin.
Lennon alkuvaiheessa tuo ranskalainen Brigitte Bardotin näköinen lentoemo tuli kuiskuttamaan jotain korvaani ja osoitteli vaivihkaa sormellaan jalkoväliini. Ajattelin jo hetken hänen vihjailevan tulevista riemuistamme Pariisisa. Eipä, koneen japanilainen lentoemo kuulemma ei uskaltanut kulkea ohitse kun sylissäni oleva matkamuisto-kobra tuijotti häntä. Voisinko luovuttaa käärmeen koneen takaosaan säilöön lennon ajaksi?. Luovutin ilomielin, ja olisin itsekin halunnut mennä sinne vierustoverin oksentelua pakoon, mutta paikkoja ei kuulemma ollut vapaana. Pariisin yläpuolella sitten juuri ennen laskeutumista koneen kaiuttimista toitotettiin teknisestä viasta. Kone kierteli iät ja ajat Pariisin yllä polttaen kaikki polttoaineet loppuun. Laskeutuessa paloautot ja ambulanssit kaahasivat kiitoradan reunaa. Homma meni ok ja terminaalissa selvisi, että koneen laskutelineiden hälyttimet olivat soineet ohjaamossa ja varmuutta telineiden toiminnasta ei saatu.
Tämä viivästys pilasi mahdollisuutemme jatkaa seuraavalla lennolla Hesaan. Taas jouduimme kyttäämään tuntikausia seuraavaa mahdollista lentoa. Nälkä alkoi tulla, mutta koneykkönen muisteli lentosäännöksiä, että määrätyn viivästymisajan jälkeen lentoyhtiö tarjoaa sapuskat kentällä. Air France tarjosikin auliisti sapuskat viineineen kentän ravintolassa. Jossain vaiheessa sitten järjestyi lento Ruotsiin ja sieltä juoksujalkaa vaihtaen aina Helsinkiin asti. Jopa matkatavarat tulivat perille samaan aikaan.
Siitä kun vielä junalla puksutteli kotikaupunkiin, olikin kulunut noin kuusi vuorokautta siitä kun laivalta maksoi ulos. Aikanaan reklamoin konttoriin loman alkaneen viikkoa ulosmaksua myöhemmin. ”Jaaha, kyllä meillä nämä Kiinan menot ja tulot on menneet yleensä päivässä, ettehän vaan poikenneet matkalla minnekään hurvittelemaan omin luvin”. Mieli teki sanoa, että kovasti yritettiin muttei onnistunut.
Tuo kobra-mungo asetelma on edelleen hengissä kesämökkini takan päällä, hiukan ajan hampaan syömänä, kuten minäkin, mutta pystypäin katselemme maailmaa : -).
Kuvia tästä matkasta laitan myöhemmin Passad III albumiin.
Kävikö kauppa?
Ostit varmaan kaiken, mitä oli tarjolla?
Ei tullut kauppoja
No ei, en ostanut. Minulla on ikäni ollut käsitys, että varkaita on siksi, kun on varastetun tavaran ostajia.