Hyvästi, Vapaavahti!

Kun Kauppalaivaston Huoltoneuvostolta peritty, tiedotuksia ja urheilutuloksia julkaissut Vapaavahti-niminen lehdykkä melko pian Mepan alettua (1973) muutettiin tabloid-muotoiseksi, monipuoliseksi uutis-, merenkulun ajankohtais- ja vapaa-ajan julkaisuksi, alkoi merenkulkijain tiedonvälityksessä uusi aikakausi. Pertti Rönkkö tuli lehden toimitussihteeriksi tuoreena tiedotusopin maisterina sekä kauppalaivojen uutistilannetta seuranneena jungmannina.

Päätoimittajana jatkoi tj Matti Haarma, joka antoi Rönkölle kiitettävän vapauden lehden sisällön suhteen. Pertin onnistui toteuttaa näkemyksiään merenkulkijain tiedonvälitystarpeista; ei ainoastaan Mepan palvelutarjonnasta, vaan myös välittämällä tietoa merille merenkulkijain oikeuksista.

Mainittakoon vain yhtenä esimerkkinä opastus vaalien ennakkoäänestykseen. Vapaavahti oli tärkeä vielä silloinkin, kun sähkötys-, telex- ja satelliittiuutiset valtasivat eetterin ja tv-kasetit tulivat kuvaan mukaan niin uutisten, asiaohjelmien kuin viihteenkin keskeisinä välittäjinä.

Itselläni oli ilo työskennellä Pertin työparina, kunnes Merimies-Unioni kutsui hänet rullaansa 1979. Tiedotussihteerinä vastasin Mepa-toiminnoista tiedottamisesta niin merenkulkualalle kuin suurelle yleisölle julkisen sanan kautta.

Vastasin myös uutiskooste Klippiksestä. Kirjoitin Vapaavahtiin ja valokuvasin Mepan tapahtumia urheiluviikoista laivareportaaseihin, pidin yllä kirjoitus- ja palautepalsta Postipoijua sekä hakurahtialusten positiolistaa. Lista eli ja kertoi paljon sen aikakauden syvien vesien tonnistostamme: yht´aikaa ”villinä” seilasi jopa yli puoli sataa alusta Suomen lippu ahterissaan.

Pertin jälkeen Ritva Viertola ja Kaija Ulmanen olivat Vapaavahdin suhteen tärkeitä työtovereitani. Valtaosa päivittäisestä työstäni keskittyi tiedotusolosuhteiden parantamiseen sekä verkostoitumiseen varustamojen ja moninaisten yhteistyökumppaneiden kanssa.

Kun kymmenen vuoden jälkeen Mepa-tiimalasini valui tyhjiin, olin pitkään vailla kontakteja Vapaavahtiin. Mutta minulle jäi kuitenkin tietopankkiin pääomaa sekä palava mielenkiinto merenkulkua ja Mepaa kohtaan. Kiitos Martti Karlssonille, Pekka Karppaselle ja Sampsa Sihvolalle siiitä, että sain toteuttaa juttuideoitani ja saatoin luovuttaa Mepan valokuvakokoelmiin myös ottamani privaattikuvat laivoista ja merenkulkijoista.

Juttusarjani eurooppalaisista merenkulkumuseoista oli innoittava löytöretki: Riika, Gdansk, Helsingör, Hampuri, Amsterdam, Mallorca ja Kreeta saivat kunnian edustaa Vapaavahdissa merimuseoiden pitkää listaa. Museoiden ansiosta myös käsite merimieskulttuuri avautui käsityspiiriini koko laajudessaan. Pelkkien asiakirjojen penkomisen ohessa olisi historioitsijankin kannattanut vierailla parissa merimuseossa.

Messikalle- ja mepareissuillani ottamani, negatiiveina ja pinnakkaisina arkistoidut valokuvat eivät hukkaan menneet. Yksittäinen yllätys: merikapteenin vaimo, runoilija Tuulikki Soini soitti minulle ja kertoi kuulleensa, että minulla olisi runsaasti merillä ottamiani valokuvia. Hän tiedusteli, voisinko luovuttaa niitä valmiina odottavan runokokoelmansa kuvitukseen. Olin iloinen kohteliaisuudesta ja annoin privaattikuviini vapaat käyttöoikeudet. Niinpä sitten tapahtui, että Tuulikki Soinin runokirja Hyvää huomenta meri (1979) valittiin vuoden (1980) kauneimmaksi kirjaksi. Kuvitus: Sakari Karttunen.

Vapaavahti-lehteä ei enää ole. Eikä viimeistä siihen tarkoitettua juttuanikaan julkaistu. Yritin nimittäin selvittää, mikä oli Pertti Rönkön nimeämän ”perättömän heiton” sylttytehdas, joka sai Matti Koivun väittämään minun olevan ”muiden mepalaisten mielestä lähes varma kommunisti” eikä ”Pertti Rönkön maailmankuva ollut sen vähemmän vasemmistolainen”. Kun yritin kumota väärän, kunnianloukkauksena pitämäni väitteen Vapaavahdissa, niin päätoimittaja Inka Kanerva torppasi oikaisuni. Julkaisinkin Äänimeressä pari hänen perusteluistaan kuten sen, että vaikka edellinen päätoimittaja Sampsa Sihvola oli luvannut oikaisuni julkaista, niin tämän päätös ei enää sitonut Kanervaa. Olkoon niin. Lisäksi Kanerva totesi, että koska spekulointia poliittisista kannoista ei ole julkaistu Vapaavahdissa, ei sitä sen vuoksi ole velvollisuutta oikaista Vapaavahti-lehdessä. Olkoon niinkin.

Kahteenkin otteeseen tiukkasin Koivulta ”muiden mepalaisten mielipidettä” kommunistisuudestani. Sellaista ei löytynyt. Koivu itse edesauttoi kiitettävästi siinä, että ”muiden mepalaisten” mielipiteen takana olikin vain yksi, tosin lähdeviitteetön henkilö; Koivuhan meilasi minulle ”hänestä”, siis yksikössä. Johtopäätöstäni vahvistaa sekin, että 70-luvun työtoverini eivät edes muistaneet, että Koivu olisi kysynyt heidän mielipidettään minun poliittisesta kannastani.

Heti historiikin ilmestyttyä lähdin hakemaan tietoa kirjan sivulla 140 olevan henkilökohtaisen kunnianloukkauksen lähteestä. Lopullista vastausta en saanut. Mutta tärkeintä minulle oli, että omat työtoverini eivät olleet tuohon halpamaiseen sylttytehtailuun syyllisiä. Itse asiassa Koivu kompromettoi Pertti Rönkön ja minun lisäkseni kirjassa mainitut ”muut mepalaiset”, joiden hän väitti olleen kommunismiväitteen takana. Omalta kohdaltani asia on loppuunkäsitelty. Kiitos!

Vapaavahdin loputtua Mepan omilta nettisivuilta löytynee tulevaisuudessakin tietoa toimiston ajankohtaisista palveluista. Olisi hienoa, jos postipoijumaisesti keskusteltaisiin jakamalla ruusuja ja tarvittaessa risujakin. Mutta sen palstan nimi ei missään nimessä voisi enää olla Postipoiju, koska Vapaavahtikin on jo kuopattu. Lehden nimi oli otettu vahtivuoroista vapaimmasta ja samalla miellyttävimmästä eli vapaavahdista.

Kun valtiovalta vain leikkaa, mepamaksut pienenevät ja palvelut vähenevät, niin ehdotan palstan nimeksi ikävimmän vahtivuoron mukaisesti Koiravahti. Samalla nimi kunnioittaisi kirjailija Jorma Ojaharjun esikoisteoksen, uudentyylisen merimieskirjallisuuden uranuurtajan nimeä.

Tai voisihan uusi ”postipoiju” olla nimeltään Kölisika. Tulisi samalla viitatuksi entisaikojen merimieskulttuurin siihen perinteeseen, jossa laivan tulokkaille määrättiin mitä erikoisimpia tehtäviä, kuten kölisian ruokkiminen.

Muista, kaiketi jo kadonneista initiaalimenoista Vapaavahti julkaisi aikoinaan juttuni kahden haastattelemani merikapteenin oman ensireissun simputuksista. Tähän tyyliin: käskettiin noutaa konemestarilta vasemman käden trasselia. Tai piti tuoda komentosillalle ämpärillinen vanavettä. Laivan lähestyessä päiväntasaajaa: muista jättää päiväntasaajalla kelluvaan postipoijuun kirjeet ja kortit. Ja kyllä poosu tiesi: paras lääke merisairauteen on ankkurisavi.

Helsingissä 12.01.2026

Sakari Karttunen, VTM

Mepan tiedotussihteeri 1973 - 84

Hyvästi, Mepa!

Motto: ”Meillä on velvollisuus muistuttaa menneestä. Kiitos luojan, meillä on myös vapaus unohtaa.” (Elokuvaohjaaja Joachim Trier)

Alkaa olla aika sulkea lopullisesti Soita, kirjoita, käy talossa! -historiikin ruotiminen, vaikka eivät aiheet olisi läheskään lopussa. Kysymys on ollut henkilökohtaisista yksilötason kokemuksista ja näkemyksistä, Matti Koivun käsittelemiin suuriin linjoihin en ole puuttunut. Alunperin kirjan oli määrä keskittyä Merimiespalvelutoimiston 50-vuotiseen taipaleeseen 1973 – 2023. Kuin lakisääteisen merimiespalvelun johdannoksi kirjan tekijä kaivoi toimitusneuvoston päätöksellä kirjallisista dokumenteista tietoja merenkulkijain huoltotoiminnasta 1870-luvulta lähtien päätyen Mepan edeltäjän Kauppalaivaston huoltoneuvoston (1961 – 1972) toimenkuvaan. Sitten alkoi kirjassa Mepan osuus 1.1.1973 lähtien.

Kirjan 263 sivusta ensimmäiset sata sivua ennen Mepaa ovatkin julkaisun parasta antia. Ne kuvaavat erinomaisesti, miten yhteiskunta kulloinkin suhtautui merenkulkijoihin ja miten heitä tuli ohjata ”hyviksi” kansalaisiksi etenkin kirkon ja raittiusliikkeen avustuksella. Tuolloisissa asiakirjoissa, komiteamietinnöissä, lausunnoissa ja muissa lähteissä ei ollut materiaalia, jonka avulla historioitsija olisi voinut toteuttaa omaa poliittista agendaansa julkaisemalla lähdeviitteettömiä juoruja ja korostamalla vasemmistofobiaansa – kuten sitten Mepa-osuudessa kävi. 

Kiitos syvien vesien radiosähköttäjälle Timo Sylvänteelle siitä, että Äänimeren alustalta löytyy artikkeleitani muutamista Mepan alkuvuosien konkreettisista, yksittäisistä aikaansaannoksista. Ne ovat asioita, jotka kuvastavat aikansa tarpeita ja toimintatapoja ja ovat historian osia, joista taltioimattomina ei tiedettäisi yhtään mitään. Kopiot joka jutusta tulevat löytymään myös Kotkan ja Rauman merenkulkumuseoiden Mepa-arkistokansiosta. - Meidän asiakirjakokoelmassahan nämä sitten ainakin ovat tallessa, tulevaisuuden tutkijoiden ja muiden kiinnostuneiden käytettävissä, kirjoitti minulle Kotkan merenkulkumuseon intendentti Timo-Tapani Kunttu.

Lisäys aikaisempaan: Jutussani Perusteeton juoru kaivettiin naftaliinista jouduin vääntöön Koivun kanssa hänen väittäessään, että ”Tiedotussihteeri Sakari Karttunen oli ainakin muiden mepalaisten mielestä lähes varma kommunisti, eikä hänen työparinsa Pertti Rönkön maailmankuva ollut sen vähemmän vasemmistolainen.” Väite ”muiden mepalaisten mielipiteestä” oli jo Koivun itsensä kertoman perusteella mahdoton: hän sanoi kollegoitteni kuvailua minun poliittisesta kannastani ”demarivoittoiseksi, yksi luonnehdinta oli siitä vasemmalle...”. On siinä kommunismia kerrakseen! Pertti pisti Koivun ruotuun: ”Vakavaksi otettavaksi tarkoitetussa historiikissa tällaisilla täysin perättömillä heitoilla ei pitäisi olla minkäänlaista sijaa”.

Kun Koivu kuuli minulta, että monet mepalaiset pitivät juoruämmänä (tj Sampsa Sihvolan käyttämä sana) tiettyä henkilöä, Koivu kiirehti tekstaamaan minulle, että epäilyn kohde on väärä. Koivu tuli siis itse kumonneeksi ”muiden mepalaisten” lähdeviitteettömän ”mielipiteen”, eli juoruämmä olikin siis yksi henkilö, joka oli puhunut ”muiden mepalaisten” puolesta. Koska muiden mepalaisten epäilemä henkilö ei Koivunkaan mukaan voinut olla mepalainen, niin jäljelle jää vain joku ulkopuolinen (ks. Raamatun kymmenen käskyä, kohta VIII). 

Demarifobiaa ja Kekkos-kammoa

Jutussani Kuvatoimitus kuutamolla höykytin kuvatoimitusta. Mahdollisesti aiheetta. On mitä todennäköisintä, että Matti Koivu itse määräsi täysin kirjan kuvituspolitiikasta eli mitä kuvia julkaistaan ja mitä ei; joka tapauksessa hän on vastuussa lopputuloksesta. Omituisesta kuvituspolitiikasta kirjoitin jo kuvatoimituksen kuutamojutussa: yksi villapaitakuva Mepan silloisesta pelastajasta, demarista, ja neljä kuvaa urheilusihteeristä, kokoomuslaisesta. Toimitusjohtajuuden ohessa Karlsson organisoi liikuntasektoriin kuuluvat tunturivaellukset sekä melonta-, liikunta-, perhe- ja ratsastuskurssit. Jostain syystä Koivu ei halunnut myöntää Martti Karlssonin merkitystä. Kun sanoin Martin pelastaneen Mepan Haarman sotkujen jälkeen, Koivu tivasi agressiivisen syyttävästi: - Sanoit Karlssonin pelastaneen Mepan. Niinpä myönsin sanoneeni. Koivu tulkitsi Mepaa ohjelmallisesti omien sinisten oikeistolaislinssiensä läpi. Jos Mepan historiikin olisi kirjoittanut joku vasemmistolainen oman poliittisen agendansa hengessä punaisten linssien läpi, moittisin häntä samalla mitalla. 

Luin netistä Koivun kutsuvan itseään kulttuurihistorioitsijaksi. Hänen pitäisi lisätä siihen, että ei koske merimieskulttuuria. ”Lähes varman kommunistin” junaileman merimiesslangin keruukilpailun hän jätti historiikissa täysin huomiotta. Tietoa kilpailusta hän olisi löytänyt mm Vapaavahdista. Ja olisihan valokuva palkitusta kymmenestä merimieskulttuurin tosi vaalijasta ollut enemmän kuin paikallaan. Tuloksen täkeydestä kertoo jotain, että sanoja on jo hyödynnetty yhdessä sanakirjassa. Kielitoimistoa kiinnosti saada keruumateriaali itselleen tutkijoiden käyttöön, mutta halusin sen pysyvän Mepassa. Se oli virhe. Maailman, merenkulun ja Mepan muuttumisen myötä olisi syytä siirtää materiaali sittenkin Kielitoimistoon tutkijoiden hyödynnettäväksi. Mepa alkaa olla pelkkä nelikirjaiminen sana.

”Yhden valokuvan arvoinen Martti Karlsson” tuli Mepan pääsihteeriksi 1983 ja Matti Haarman lähdettyä 1986 hän aloitti toiminnanjohtajana. Lainmuutoksen myötä titteli on ollut vuodesta 2007 lähtien toimitusjohtaja. Historiikin luettelo (s. 266 - 268) Mepan henkilöstöstä on puutteellinen ja harhaanjohtava. Luettelossa Karlssonista tehtiin toiminnanjohtaja jo vuodesta 1983. Väärin. Niklas Rönnberg kirjataan toimitusjohtajaksi vuodesta 2013 lähtien, vaikka Karlssonin sanotaan lopettaneen toimitusjohtajana 2014. Ristiriita. Minä jätin Mepan 1984, mutta luettelon mukaan lopetin 1985. Olin kyllä vielä tuolloin Mepan rullassa, mutta yhden vuoden palkattomalla toimivapaalla, josta ajasta sovin Haarman kanssa; halusin varmistaa uuden työpaikkani. Siksi käytän juttuni lopussa vuotta 1984. 

Jo aikaisemmin ihmettelin sitä, että verkostoitumisemme valtakunnallinen huippu, Mepan vierailu merimiesurheilun merkeissä presidentti Kekkosen luona Tamminimessä, ei ollut julkaisemisen arvoinen. Jotkut ääripään ajattelijathan pitivät jopa Kekkosta – jos ei nyt ihan kommunistina – niin ainakin kommunistien kätyrinä. Äänimeressä olevien Mepa-valokuvien joukossa on yksi, jossa Kekkonen kävi Finlandia-talossa ojentamassa nimikkokannunsa vuoden parhaalle urheilulaivalle. Pekka Karppasella on toinen kuva ehkä ensimmäisestä kannutilaisuudesta. Uskoisin, että kuvat on julkaistu alunperin Vapaavahdissa. On ilo tietää, että ei se Tamminiemen reissu hukkaan mennyt. Vasemmistofobian lisäksi Koivu tuntui potevan Kekkos-kammoa.

Verkostoitumista

Jos ei Mepan verkostoituminen Kekkosen kanssa kiinnostanut Matti Koivua, niin vähät häntä kiinnostivat Mepan jokapäiväiset yhteistyökumppanit. Ohessa kaksi esimerkkiä, joista luulin voivani kertoa haastattelussa Koivu > < Karttunen. Tapasimme lyhyesti, mutta yhtäkään päivittäiseen työhöni liittyvää kysymystä hän ei esittänyt. Pertti Rönkön osuuden hän kuittasi puhelinsoitolla Berliiniin, Pertin kotikaupunkiin. Pettynyt oli Perttikin. 

*Varustamot. Parasta vastakaikua työlleni sain merenkulkijain lisäksi varustamoilta. SHO-FÅA/Eric Holmström, Nielsen/Pentti Ojamies, Lundqvist/Stig Lundqvist, Gust. Erikson/Lars Nurmi ja Neste/Jouko Santala pyysivät lähtemään laivareissulle kertomaan Mepan palveluista. Sally tarjosi kuukauden mittaisen opinto-, tutustumis- ja tiedotusmatkan Philadelphiasta Karibian kautta Mississipille ja takaisin. Matkan tuloksena laatimaani 34-sivuista muistiota Koivu siteerasi. Helsingin Sanomat puolestaan julkaisi pääkirjoitussivun aukeamalla kuvitetun ns alakerran Porin lyhytaaltoaseman olemattomasta kuuluvuudesta ja merimiesohjelmien surkeasta sisällöstä. Juttu aiheutti vipinää Ylessä. Yksi lyhytaaltolähetysten toimitsija repi pelihousunsa, mutta yksi tekniikkapuolen yli-insinööri oli yhteistyöhalukas ja kutsui Rönkön ja minut kertomaan Mepan näkemyksiä uuden lyhytaaltoaseman tarpeellisuudesta. Kaikilta cross trade -varustamoilta sain automaattisesti positiolistat ja lehtilähetyksiä toteutettiin yhteistyössä. Henkilökohtaiset kontaktit varustamojen avainhenkilöihin toimivat mainiosti.

*Kansanedustajat. Mepan ja Merimieseläkekassan järjestämissä sosiaaliseminaareissa solmittiin suhteita kansaedustajiin yli puoluerajojen. Nämä kontaktit olivat ratkaisevia mm silloin, kun eduskunnassa käsiteltiin Porin lyhytaaltoaseman uudistamista. Mepasta lähtöni jälkeen Martti Karlsson jatkoi yhteydenpitoa eduskunnan suuntaan. Mieleen noista seminaareista jäivät etenkin kansanedustajat Alli Vaittinen-Kuikka, Eeva Kauppi ja Pertti Salolainen (kok), Antero Juntumaa (krist), Sylvi Saimo (kesk), Tarja Halonen, Uljas Mäkelä, Timo Roos ja Sulo Hostila (sosdem) sekä Aulis Juvela ja Ensio Laine (skdl). Erityisesti on mainittava Eeva Kauppi, jonka suorastaan tulisieluinen puhe eduskunnassa lyhyaaltoaseman ja merimiesten puolesta saattoi olla jopa se ratkaiseva täysosuma; asema uudistettiin. Mielenkiintoinen yksityiskohta: Veikko Vennamon puolue oli hajonnut juuri yhden merenkulun sosiaaliseminaarin alla. Seminaariin osallistuneita heikäläisiä tilaisuudessa käsitellyt teemat eivät liiemmin kiinnostaneet, sillä poika Pekka Vennamon johtama äänekäs riitely vei heiltä voimat ja ajankäytön. ms Finlandian hyvä ruoka ja juomat kyllä maistuivat. Seuraavaan seminaariin mennessä joukkue olikin jo vaihtunut.

Isot pojat suhmuroivat

Työskenneltyäni innolla kymmenisen vuotta yhteiskunnallisesti mitä merkityksellisimmässä työpaikassa alkoi seinä tulla vastaan. Olin organisaatiossa suoraan toiminnanjohtajan alainen, mutta hänen pitkät, ennakoimattomat poissaolonsa työpaikalta ja ailahteleva kuntonsa jarruttivat työntekoa. Menemättä tässä ratkaisevan tapahtuman ikäviin yksityiskohtiin Mepa oli tilanteessa, josta toimistolla oli lyhyt matka joutua julkisuudessa tosi raakaan riepotteluun. Onnistuin tyynnyttelemään paria luottotoimittajaani. Hallituksen puheenjohtajan - siis toiminnanjohtajan ryyppykaverin Järvisen - puoleen ei tullut mieleenikään kääntyä. 

Pidin hallituksessa istuvaa Merimies-Unionin puheenjohtajaa Reijo Anttilaa tolkun miehenä. Soitin hänelle ja sanoin, että jotain on tehtävä toiminnanjohtajan saattamiseksi tolpilleen; pian en enää voisi tehdä sitä, mihin minut on palkattu. Hallitushan tiesi tj Haarman ja pj Järvisen rilluttelusta, mutta ei ollut tehnyt elettäkään sen suitsimiseksi. Tämän kirjasi Matti Koivukin historiikkiin. Hallitus oli kuin kuralätäkköön tukehtunut kuttulauma. Koivu osoitti myös henkilökuntaa, joka vaitiolollaan suojeli toiminnanjohtajaa. Mutta kääntyminen Anttilan puoleen eli suojeluperiaatteen murtaminen johtikin mielenkiintoiseen tapahtumaketjuun.

Anttila kertoi soitostani Järviselle; olihan heillä kahdenkeskinen hyvä veli -sitoumus, sillä Järvinen ja Haarma olivat Mepa-lain vastaisesti sekaantuneet ay-politiikkaan osallistumalla takapiruina puheenjohtaja Olavi Keiteleen syrjäyttämiseen Anttilan hyväksi. 

Hallituksen ja ties minkä sidosryhmän mukana osallistuin työmatkalle, jossa mm käytiin tutustumassa Ruotsin ”mepan” omaan urheilukenttään Tukholmassa. Aamuvarhaisella Järvinen puhalsi vanhan viinan lemut lähietäisyydeltä naamalleni ja kysyi: -Kauanko aiot olla Mepassa? Jotain sain mumistetuksi, että enhän minä tiedä, tässä nyt ollaan ja töitä tehdään.. Järvisen kommentti: - Minun puolestani olisit jo voinut lähteä... Siinäpä mainio esimerkki menneiden vuosikymmenten henkilöstöpolitiikasta! (ps Kun hallitus pari vuotta Mepasta lähtöni jälkeen laittoi Haarman ruotuun, kyse oli aivan muista tapahtumista). Oli toisenlaistakin suhtautumista: kun yhdeltä työntekijältä alkoi 50 ikävuoden jälkeen työhalut hiipua ja panokset nollaantua, pj Järvinen ohjeisti huomauttajaa: ”Anna olla. Katsot vaan sormien läpi.” 

Ja sitten: Oli sovittu American Lines`n ja Mepan kanssa siitä, että otan messikallen jobin AL:n ms Atlantaan edestakaiselle reissulle Helsinki – Buenos Aires. Matkasta tekisin samantapaisen raportin kuin aikaisemmin mt Pegnyn Mississippi-reissusta. Atlanta odotteli lähtöä Katajanokan kaijassa, laiva näkyi työhuoneeni ikkunasta. Ajattelin, että huomenna sitten laivan rullaan. Hallituksen varajäsenenä toiminut, mukavuuslippulaivoja palkanmaksurikkeistä narauttanut Merimies-Unionin asiamies Lauri Heinonen kuuli suunnitelmasta ja pamautti puhelimessa: ”Ja sinähän et lähde mihinkään. On oikeitakin merimiehiä.” Kolme pestattua jobia olin ehtinyt seilata. Jo ensimmäisen laivan Rouen-reissulla ”Tervakeula-Fenniassa” olin liittynyt Merimies-Unioniiin. Miten myöhemmissä laivoissa jäsenyys huomioitiin, sitä en tiedä. En lähtenyt Bonikseen. Ei tiedä, vaikka mahtipontinen Heinonen olisi seisauttanut laivan laituriin. Niinpä Mepa ei saanut uusia palveluvinkkejä eikä raporttia yhteistyön tehostamismahdollisuuksista Rion, Santoksen, Montevideon eikä Buenos Airesin merimieskirkkojen ja -klubien kanssa. Hyöty olisi kirjaimellisesti soljunut merenkulkijoiden laariin. Mutta ei, niin päätti Unioni satraappi Heinosen suulla. 

Parivaljakko Järvinen-Haarma osallistui muihinkin kuin tapauksen Keitele< >Anttila valintajunailuun. Merimieläkekassan johtajasta, konjakkiveli Jaakko Oravistosta he ryhtyivät kulissien takana suhmuroimaan Varustamoyhdistyksen toimitusjohtajaa. Haarma paljasti suunnitelman minulle henkilökohtaisesti. Junailu onnistui, mutta varustajat vierastivat Oravistoa, ja pestistä tuli lyhytaikainen.

Mutta sittenpä vasta ne kapakkatalkoot alkoivat, kun Mepan hallituksen puheenjohtaja Valto Järvinen oli määrä istuttaa poikkeusluvalla Merenkulkuhallituksen pääjohtajaksi. Järvinen näet ei läheskään täyttänyt pätevyysvaatimuksia. Haku meni pieleen, ja vahingoniloinen huhumylly alkoi jauhaa. Kerrottiin, että hakupaperit olivat myöhästyneet, koska Järvinen pudotti kirjekuoren viime tingassa väärään postiluukkuun. Papereiden päästyä perille hakuaika oli jo mennyt umpeen. Tarinan todenpitävyyttä ei voitane osoittaa, mutta tuskin poikkeuslupaa olisi edes hyväksytty. On tarina totta tai ei, niin juttuna se on niin hyvä, että vieläkin naurattaa.

Hyvästi, Mepa!

Tuli varmuus, että on aika jättää Mepa, teoriassa mitä loistavin työpaikka, mutta... Tilaisuus tuli kuin tarjottimella. Toimiessani vapaaehtoisena Sea Jazz -festivaalin lehdistövastaavana yksi musiikkikriitikoista sattui olemaan suuren mainostoimiston osastopäällikkö ja kutsui minut jo toisella tapaamisella copywriterin töihin. Lähdin. Niinpä sitten ”lähes varma kommunisti” irroitti luovat voimavaransa liberaalisen talousjärjestelmän alttarille. Minulle osoitettiin asiakkaaksi mm merkittävä kansanterveysjärjestö, joka sitten sille tekemäni onnistuneen kampanjan ansiosta valitsi minut tiedotus- ja toimituspäällikökseen. Menin. 

Presidentti Tarja Halosen tervehdys, kun tapasimme ensimmäisen kerran Mepasta lähtöni jälkeen: ”Saku, sä selvisit Mepasta hengissä”. Niinpä selvisin. Täytin lokakuussa 2025 tasan 85 vuotta.

Sakari Karttunen. VTM, Mepan tiedotussihteeri 1973 – 84.

27.11.2025

Linkkejä:

Merimiespalvelutoimiston 50 v historia

https://www.aanimeri.fi/Mepa

Äänimeren kuva-albumi Mepasta

https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/1166

Vapaavahdin merimiesjuttuja 20 v ajalta

https://www.aanimeri.fi/forum/18

Vapaavahdin julkaisuja "Suomalaisen kauppamerenkulun historiaa konelaivojen ajalta"

https://www.aanimeri.fi/forum/32

Kuvia Porin lyhytaaltoasemalta

https://www.aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/328

Mepa-historiikin (”Soita, kirjoita, käy talossa”) tyhjinä ammottavien aukkojen paikkailua:

(kommentteja kirjasta linkissä: https://www.aanimeri.fi/Mepa )

Mepalla oli oma filateelinen ”Eskon puumerkki”

Nilsun toukokuisesta nostalgiaristeilystä on jo muutamia kuukausia, mutta jäipä Vikingin Cinderellalta muistilokeroon yksi tapaaminen, jolla oli suora kytkentä lähes puolen vuosisadan taakse. Tapaus on jutun arvoinen.

Edellisessä Mepa-historiikin paikkailussa kerroin lehtipalveluun liittyneistä postikorteista, joilla merenkulkijat viestivät palvelun pelaamisesta. Näitä kortteja olin ottanut mukaani risteilylle. Kiinnostuneita syynääjiä riitti, eikä ihme. Alkuperäisiä yhteistyöterveisiä maailman kaikilta kulmilta! Ainakin Mepalle kehittämäni kolmisanaisen yhteydenottokehoituksen ”kirjoita!”-osio pelasi. Juuri näitä kortteja tarjosin historiikin tekijöille käytettäväksi kirjan kuvituksessa. Mutta kun toimituskunnalla ei ollut historian tajua, niin sekin mahdollisuus jätettiin käyttämättä. Oliko kyse kirjaltaja Matti Koivun käskystä vai kuvatoimittajan puusilmäisyydestä, jääköön arveltavaksi.

Äänimeri-juttuni kuvituksessa kiinnitti huomiota postikorttien seassa ollut Melitta-kahvinsuodatinkotelon kansi. Pahvista oli paremman puutteessa tehty postikortti, joka oli kirjoitettu Wallhamnissa, postileimassa merkintä Skärhamn 19.1.1982 Sverige. Pahviläpyskässä oli teksti: ”Terve! Kiitos videonauhoista (4 kpl). Mutta: lehtiä emme saaneet. Onko Suomesta paperi ja muste loppu? Hyvää syksyä! Finnroselaiset.”

Ei sen kummempi viesti. Jutun juju onkin siinä, että yksi nostalgiaristeilyn osanottajista oli tuon Melitta-kortin lähettäjä, täkkäri Roope Liekari. Hänellä oli tuolloin jobi Finnrosella, mutta Roope oli ennen kaikkea pesunkestävä nilsu eli Nielsenin miehiä. Hän muisti tapahtuman tarkalleen ja oli enemmän kuin ällistynyt ja tietysti hyvillään, että kaikkea ei ole lyhytnäköisesti heitetty historian tavoittamattomuuteen. Liitän hänen nimensä siihen saatetekstiin, joka seuraa Rauman merimuseoon taltioitavaa Melitta-postikorttia.

Merenkulkijoiden lähettämät postikortit lahjoitan Rauman ja Kotkan merimuseoiden kesken. Seamen´s Mail tarroilla varustettuja kortteja luovutan myös postimuseoon Tampereelle. Nehän ovat filateelista tavaraa. Tästä päästiinkin otsikossa mainittuun ”Eskon puumerkkiin”.

Courrier des marins - Seamen´s Mail

Tammikuussa 1973 työnsä aloittaneen Merimiespalvelutoimiston yhdeksi päätehtäväksi oli kirjattu merenkulkijoiden tiedotusolosuhteiden parantaminen, heidän saattamisensa yhdenvertaiseen asemaan muiden kansalaisten kanssa. Uutiset maailmalta, kotimaasta, kotiseudulta... Radion lyhytaallot... Puhelut kaukomaista ja kaukomaille, kotimaasta ja kotimaahan... Sanomalehtiä kotimaisten merimieskirkkojen lisäksi pohjoismaisille ja kansainvälisille asemille... Omat ja läheisten kuulumiset...

Työkentän laajuus oli kuin maailmankaikkeuden kasvu äärettömyyden tuolle puolen. Kokeneen tiedonvälityskonkarin, Mepan pääsihteerin, radiosähköttäjä Harri ”Hartzi” Kajanuksen kanssa päätimme aloittaa ruohonjuuritasolta. Päivälehtipalvelun menestystarinan olen Mepa-historiikin paikkailujutussani tässä Äänimeren osastossa jo kertonut. Ei ole kuulunut vastaväitteitä. Entä postinkulku ja teleyhteydet Koti-Suomen, ulkomaansatamien ja laivojen välillä? Oli vain kokemusperäistä tietoa. Mutta uskoimme, että saattamalla posti- ja teleasioiden perusohjeet kirjattuina merenkulkijoiden ja varustamojen käyttöön asiat helpottuvat, täsmentyvät ja jopa halpenevat.

Aikaisemman työhistoriani ansiosta tunsin Suomen ulkomaanposti- ja teleasioiden gurut: johtaja Martin Wallenius posti- ja lennätinhallituksen (plh) ulkomanosastolta tiesi kansainvälisen postiliikenteen kiemurat ja johtaja Carl-Georg Träskman puolestaan vastaavat puhelin- ja telepuolen jutut.

Työryhmä pystyyn verkostoitumalla! Mepan kolmikantakin tuli käytännönnössä toteutettua: Wallenius ja Träskman edustivat valtiovaltaa, Hartzi työntekijäpuolta ja tärkeäksi työnantajapuolen edustajaksi kutsuimme Finnlinesin henkilöstöosastosta Juhani Ahoniuksen. Hän piti suunnitelmaa hyvänä ja hoiti käyttöömme työskentelytilat Finnlinesin rollarista edestakaiselle työmatkalle Helsinki – Trawemunde – Helsinki. Asiantuntijat pohdiskelivat oppaan sisällön, allekirjoittanut kirjasi ja muotoili tekstin. Kas niin syntyi Merenkulkijain posti- ja teleopas. Verkostoitumisen malliesimerkki!

Oppaan kanteen sijoitettiin kuva merenkulkijain käyttöön painetusta Seamen´s Mail -kirjekuori- ja -korttitarrasta. Mepan painattamalla mustavalkoisella tarralla ei ollut Maailman Postiliiton sanelemaa virallista, postinkäsittelyn nopeuttamista kansainvälisesti sitovaa sopimusta, kuten esim. sinivalkoisella lentoposti- ja punavalkoisella express-tarralla. Tarra oli vain suositus, jonka posti- ja lennätinhallitus siunasi suomalaisen merenkulun käyttöön. Tosin se oli uutuudessaan huomionarvoinen nimenomaan kansainvälisesti, koska niinhän postiliikenne Suomen ja ulkomaiden välillä suuresti kulki. Maailman Postiliiton virallisen käyttöluvan byrokaattiseen hankintaan olisi saattanut vierähtää kuukausia, ellei peräti vuosia. Mutta Mepa ja plh oikaisivat mutkat. Mepa teetti useita tuhansia A4-kokoisia arkkeja, kussakin tekemäni laskelman mukaan alun toistasataa tarraa. Arkit jaettiin muun materiaalin ohessa kaukoliikenteen, etenkin hakurahtiliikenteen aluksiin. Laivan sisäisestä jakelusta henkilöstön kesken huolehdittiin omantunnon mukaisesti, toivottavasti tasapuolisuuden hengessä. Tarralla varustettuja kortteja ja kirjeitä ainakin Mepaan tuli tasaisesti laivahierarkian kaikilta portailta pölykallesta kippariin.

Tuo mustavalkoinen tarra jäi siis Mepan ikiomaksi filateeliseksi ”Eskon puumerkiksi” ajalta, jolloin suomalaiset skönarit useissa kymmenissä laivoissa vielä seilasivat syvillä vesillä. Se aika on auttamattomasti ohi, ellei nyt sitten Tsaari Putler pane koko maailmaa remonttiin ja kaikki on aloitettava alusta. Mikäli sinulla, kotiväelläsi tai tuttavallasi on tarralla varustettuja kortteja tai kirjekuoria, niin kehoita joko varjelemaan ne tuholta tai tallentamaan jonkun merimuseon tai Tampereella sijaitsevan postimuseon kokoelmiin. Muista tehdä kirjallinen luovutustodistus. Itse en sitä älynnyt tehdä, kun tarrakortteja satoi laariin ja vaikka filateliaa jonkin verran itsekin harrastelin. Vein Helsingissä Tehtaankadulla sijainneeseen postimuseoon muutaman kortin. Pikkusikaria poltellut viiksiniekkainen esihenkilö ei pukahtanutkaan virallisesta luovutuskirjasta, otti kortit, ihmetteli tarraa, murahti kiitoksentapaisen ja se oli siinä. Tamperen museon ystävälliset leidit yrittivät hiljakkoin ratkaista ensimmäisten museoitujen Mepa-korttien katoamistempun, mutta kirjaamattomina ne ovat painuneet unohduksen pölyiseen alhoon. Toimi sinä viisaammin!

Teksti ja kuva: Sakari Karttunen, Mepan tiedotussihteeri 1973 – 84.

Oheiset Seamen´s Mail -kirjeet oli postitettu Mombasassa ja Jeddahissa.

Mepa-historiikin ("Soita, kirjoita, käy talossa") tyhjien aukkojen paikkailua:

Lehtipalvelu oli täysosuma

Atlantti 23.10.-81: Tsau! Olemme tulossa suurilta järviltä. Saimme laivaan Thunder Bayssa mahtavan määrän Hesareita, Demareita, Uutta Suomea ja Canada-lehteä. Hyvin järjestetty, kiitos! Terv. Luottamusmies m/s Karasta”

Kobe 17.12.-81, Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Koben ja Port Saidin lehtipisteet toimivat hienosti, joten kiitos siitä. With many wishes for the holidays and the coming year ja kiitos edellisestä vuodesta t: koko porukka täältä m/s San Benitosta. 

Mitä kummallisia sähkösanomia oheiset oikein ovatkaan? Ovatpahan vain pari esimerkkiä niistä kymmenien ja kymmenien postikorttien teksteistä, joita Mepaan tuli ainakin sen lehtipalvelun ajan, jonka olin Mepan rullassa 1973 – 83. Kuten kollega Pertti Rönkkö taloon tultuaan vuonna 1974 kiteytti, niin työmme keskiössä olivat tiedonkulun kehittäminen ja merenkulkijoiden tiedontarpeen tyydyttäminen. Itse aloitin lehtikooste Klippiksen tekemisen lähes välittömästi, kun Mepa ensin oli saanut Sanomalehtimiesten Liitolta poikkeusluvan välittää lehtiuutisia ilmaiseksi, siis ilman tekijänkorvauksia. Silloisen pääsihteerin Harri Kajanuksen kanssa aloin rakentaa suomalaisille keskeiset satamat kattavaa lehtipisteverkostoa ympäri maailman. Parhaimmillaan osoitteisto kattoi yli 40 kohdetta. Pertin vastuulla oli Vapaavahdin kehittäminen, ja kuten palautteista kävi ilmi, niin lehti sisälsi haluttua, monipuolista ja tärkeää luettavaa.

Lehtipisteiden verkostosta tuli yksi Mepan alkuaikojen menestystarinoista. Postituksen kohteina olivat luonnollisesti suomalaiset ja pohjoismaiset merimieskirkot sekä erilaiset klubit ja missiot ”lentävine enkeleineen”. Jokaiseen pisteeseen meni vähintäin Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet, moniin myös Uusi Suomi ja Suomen Sosialidemokraatti. Lisäksi lehtiä lähti Helsinki-Vantaan lentoaseman Mepa-kopista vaihtomiesten mukana tiettyyn laivaan korvamerkittynä tai sitten postilähetyksenä suoraan Mepasta satamaan, johon saapuvan laivan etan olin ottanut varustamosta selville. Työn puolesta oli mielenkiintoista seurata positiolistoja. Mutta aina piti selvittää: ehtiikö lehtilähetys ajoissa perille? Siihen sain vastauksen posti- ja lennätinhallituksen ulkomaanosaston postijohtajalta Martin Walleniukselta, jolla oli hallussaan maailman kaikkien lentopostia kuljettavien reittien aikataulut ja vaihtopisteet tuntien tarkkuudella. 

Kaikki perustui monipolviseen verkostoitumiseen - kuten itse asiassa Mepan koko palvelutoiminta. Kahden HS-toimittajapestini rohkaisemana soitin itse Aatos Erkolle. Esittelin lehtipalveluhankkeen ja totesin rahallisten resurssien rajallisuuden. Taitoluistelun ohessa Erkko tunsi lukkarinrakkautta myös merenkulkua kohtaan, ja niinpä hän myönsi melkoisen nipun ilmaisia Hesarin vuosikertoja ympäri maailmaa lennätettäviksi. Myös moni rannikkokaupungin lehti myönsi Mepalle ilmaisvuosikerran, ja näitä lehtiä käytettiin Klippiksen lähdemateriaalina ja sijoitettiin Seutulan ”transistoreihin” Vapaavahtien, Klippisten ja Rautakirjalta ilmaiseksi saatujen aikakauslehtien joukkoon. Yhteistyökumppanimme varustamoissa olivat valmiita katsomaan kulloisenkin laivan rullasta, mistä päin Suomea seilaavat poikamme ja tyttäremme olivat kotoisin. Niinpä varsinkin Eteenpäin (Kotka), Kymen Sanomat (Hamina), Turun Sanomat, Tidningen Åland, Vasabladet ja jopa Österbottningen (Kokkola) löysivät tiensä oman kylän seiloreille. Täysosumia! 

Kiitoskortteja tuli vuosien mittaan ympäri maailmaa. Ne olivat varmoja todistuskappaleita lehtien perillemenosta laivoihin. Jos palvelu klikkasi, niin tilannetta päästiin heti korjaamaan, koska ongelmasta oli saatu suhteellisen tuore viesti. Niinpä jonkun merimiesklubin osoite oli saattanut vaihtua ilman, että meille olisi ilmoitettu. Postikorteilla hoidettiin muitakin asioita kuin lehtipisteiden ajantasaisuutta. Saatettiin ilmoittautua kursseille, pyytää lisää Merimieskalentereita, tilata pienikokoinen Suomen lippu, kertoa tv-kasettien ja laivakirjastojen vaihdosta tai annettiin runosuonen pulputa: ”On merimies kuin hylkypuu, kun näin rantaan ajautuu ja Sailor´s Homen mustaa listaa katselee...”

Postikortit ovat niin sanottua elävää historiaa. Jos niitä 70-luvulla Mepassa kerättiin jonnekin, niin ei niitä ainakaan arkistoitu. Jos alkuvuosien lehtipalveluguru Harri”Harzi” Kajanus olisi niitä jemmannut, niin tuskin niitä löytyisi, ja nyt on myöhäistä kysyä. Itse älysin niiden arvon vasta viimeisillä Mepa-vuosillani, mutta hyvä niinkin. Minulla on kortteja tallella yli puoli sataa, valtaosa henkilökohtaisesti minulle osoitettuja, ja niiden paikka tulee olemaan merenkulkumuseo. Tuon postikorttinipun lainasin Sampsa Sihvolan välityksellä historiikin toimitukselle. Korttikooste olisi elävöittänyt kirjan muuten niin pystyynkuollutta ilmettä ja kertonut niistä puolen vuosisadan takaisista visuaalisista viesteistä, joita skönemannien kotiväki maailmalta sai. Mutta maisteri Koivu lähestyikin Mepaa kiireellisen tilintarkastajan otteella, jolla ei ollut mitään tekemistä merimiesten eikä historian elävöittämisen kanssa. Eikä Mepan alkuaikojen palvelutoiminta ylipäänsäkään häntä kiinnostanut. 

Otan kortteja mukaani nostalgiaristeilylle 5. - 7. toukokuuta. Jos lähdet mukaan eli kuulut tuolloin rullaan, niin voit löytää viestin omalta laivaltasi kymmenien vuosien takaa ja jopa hyvältä seilauskaveriltasi. Ohessa muutama esimerkki sekä tiedoksi, että historiikin paikkailulle on enemmänkin aiheita.

New Orleans 14.2.82: ”Kiitokset! Houstonin ja New Orleansin lehtipisteissä paljon tuoreita lehtiä! Toimitetaan laivalle normannikirkolta. Hakivat autolla ja veivät ostoksille. Ro-Ro laiva kun ei kauan satamissa makaile. Terveisin FINNROSEN porukka”

Alger 19.11.82: ”Terveiset sateisen koleasta Algeriasta. Kiitoksia paljon, lehdet ovat tulleet eritt. Nopeasti tänne, sillä 12.11. lähetetty oli täällä 15.11. sekä 15.11. lähetetty oli täällä 18.11. Toivomme vastaisuudessa Pietarsaaren-Vaasan seudun lehtiä, suomenkielisiä että ruotsinkielisiä. Toivoo Markku Immonen sekä s/s Borean henkilökunta.

Santos 12.11.82: ”Terveiset täältä Santoksesta! Lehtipiste toimii erittäin hyvin ja lehdet on tuotu laivaan. Terv. Pekka Mantere, stuertti m/s Aurora, Maij-Lis Rantapelkonen (ville), Sirkka Kuusisto”

Amsterdam 3.5.74: ”Moi! Milford Havenin norjalainen lehdenjakelupiste toimii hyvin. Lauantaina aamulla oltiin kiinni kaijassa ja iltapäivällä saatiin Hesarit ja H:bladetit laivalle...... T: m/t Mistralin koiravahti”

Trieste 24.4.82: ”Vi vill bara här på m/t Jonny meddela, att när vi var i Genoa i början av mars, var sjömansprästen från Savona ombord med tidningar och bytte bibliotek, mycket välkommet. Det fungerade perfekt. Fulla poäng. Hälsn. Jonny gänget

Gijon 9.12.1982: ”Moi! Olemme täällä Espanjassa ylösmakaamassa ja olis kiva jos tänne voisi lähettää pari lehteä, Hesari ja Hufvudstadsbladet. Ei mitään muita lehtiä kuin nämä kaksi. Hyvää joulua t: Rainer Mutanen, m/t Primero”

Philadelphia 29.5.78: ”Hei! Luimme juuri Vapaavahdista ettei Philadelphiasta ole tullut postia niin päätimme ilmoittaa että lehtipiste pelaa hienosti. Hesareita tuli iso nippu, kiitti vaan. Finneaglen pojat”

Pireus: ”Skand. Sjömanskyrkan i Pireus är villiga att fungera som kontaktpunkt för er tidningsservice under år 1978. Med hälsningar, Björn Rydberg, sjömanspräst

Teksti ja kuva: Sakari Karttunen