Kirjoittaja Wäiski:

Sain kakkosmestarin jobin Francekseen syyskuun alussa vuonna -80. Menin laivan päälle Varnassa ja siellä lastailtiin muutama päivä ja sitten lähdettiin menemään. Otettiin Augustassa bunkkeria ja provianttia (proviantti oli ihan loppu kun laiva oli ollu 3 kuukautta Potissa Mustallamerellä ) ja sitten kohti Panamaa. Siellä venattiin 4 päivää kanavaan pääsyä mutta hauskaa oli kun oli koko ajan kuljetus maihin. Sitten Tocopillaan Chileen, missä purettiin pari viikkoo ja sitten kolmeksi viikoksi lastaamaan puuvillaa Buenaventuraan Kolumbiaan. Tää oli hupaa aikaa nuoren mestarin saldolle. Sitten saatiin rentoutua raskaan satama-ajan jälkeen kuukauden verran matkalla Shanghaihin. Tähän tuli pieni virkistys kun bunkrattiin Havaijilla. Shanghaissa vierahti muutama viikko redillä ja kovat ilotulitukset vuoden vaihtuessa.
Lastia purettiin sitten siellä muutama päivä ja agentti oli järjestänyt kaikenlaisia mielenkiintoisia retkiä, Kiinahan oli silloin täysin suljettu maa. Kiinan jälkeen mentiin Saseboon Japaniin tokkaan ja  siellä suomalainen porukka lähti kotiin kun laiva oli myyty. Meitä jäi laivaan vaan stuju, försti, kipinä, matruusi ja minä ja mä sain eka ykkösen jobin. Uusi porukka koostui osin suomalaisista ja osin filppareista. Me suomaliset jouduttiin tekemään uusi työsopimus joka oli tuolloin Panaman lipun alla 6 kuukautta. Sitten ajeltiin ympäri maailmaa alkaen Uudesta-Seelannista ja viimein reilun 6 kuukauden kuluttua päätyen Espanjaan josta me pitkään, liki vuoden olleet suomalaiset lähdimme lomalle heinäkuussa -81.
Menin laivaan takaisin taas saman vuoden syyskuussa Le Havressa Ranskassa. Käytiin Persianlahdella purkamassa ja sitten lastattiin Dar es Salamissa Tansaniassa (mikä oli itse asiassa aika hyvä mesta)Tanskaan. Sitten oli taas vuorossa kuukauden lastaus Le Havressa ja Rouenissa ja määräpää oli taas Saudeissa. Kuitenkin helmikuun alussa ekana lauantaina ohittettuamme aamulla Maltan illalla laivan konehuoneessa syttyi raivoisa tulipalo jota ei sammutusyrityksistä huolimatta saatu sammumaan ja meidän piti jättää alus.
Kipinä oli laittanut hätäsanoman eetteriin jonka oli heti kuitannut monta laivaa joita oli siinä ihan näköetäisyydellä ja reilun tunnin ajettuamme pelastusveneellä eräs Sveitsin lipun alla seilannut iso bulkki otti meidät kyytiinsä. Mulla eikä paljon muillakaan ollut kuin haalarit päällä ja paperit mukana jotka ehdin hädintuskin hytistä hakea.
Seuraavana aamuna laiva jätti meidät Maltalle jossa olimme muutaman päivän ja käytiin läpi kuulustelut ja tehtiin meriselitys.
Samana aamuna eräs saksalainen laiva oli jäänyt kyttäilemään palavan laivan luokse ja myöhemmin ottanut sen hinaukseen ja vienyt sen Sisiliaan. Saksalaisen ja Franceksen omistaman firman välillä oli sitten käyty neuvotteluja laivan ja lastin hinnasta ja saksalaisten vaatimista korvauksista mistä oli kait sitten päästy sopimukseen. Laivan lasti oli sitten purettu ja senjälkeen laiva meni romuksi koska se oli vakuutusyhtiön mukaan "total loss ".
Tämä oli valitettava loppu tälle laivavanhukselle. Vaikka laiva oli tällöin 27 vuotta vanha mutta se oli kuitenkin aika hyvin toimiva ja mä viihdyin laivassa oikein hyvin. Oli hyvät reissut ja hyvä porukka, yks mun liki 40-vuotisen merimiesurani parhaita laivoja.

Muisteli Wäiski

Jouko Häyrynen on muistellut matkojaan Vasa Shippingin MICHAELissa kuvan alle kirjoitetussa kommentissa. Siirrän tarinan Vasa Shippingin Merimiesjuttufoorumiin, mistä löytyy lukijakunnalle helpommin: 

---

Tällä "kanootilla", kuten konemiehet laivaa kutsuivat, sain minä merimieskasteen:

Helsinkiradiosta Vaasan konttorin kautta laivaan: Laivan paperit aivan sekaisin. Laskin mm. 4kk:n palkat uudestaan ennen laivan lähtöä Ruotsista.

9/1979 Luleå (lossaus) -> Rauma (paperia) -> Kulliviinat Kullenin kohdalla n. 15.9. -> Antwerpen (lossaus) -> siirto Zeebrugge (teräsrullia) -> paluumatkalla konestoppi ja rulla irti myrskyssä ja sivulastiluukku raolleen. Meinasimme upota Gotlannin itäpuolella. Vierestä meni saksalainen laiva pohjaan; 5 kuollutta)

-> Kaskinen (lossaus ja puutavaraa ylilasti) -> Algier (lossaus, arabisosailismin puolustajat Kalashnikovien kanssa lankonkin alapäässä koko viikon. Tarjoisimme olutta ja sianlihaa, hyvin kelpasi)
-> Tarragonan rannikon pikkulaituri: oli vaikea päästä sisään. Luotsiasema siestan vietossa, VHF ei vastannut. N. tunnin sireeninsoiton jälkeen tuli maissa elämää kuin intiaanikylässä! (ruumiin kipsiä ylilasti, kaikki lastimerkit upoksiin) - Bålsta (Tukholmasta sisään, kanavan pohjaa raapien. Luotsi melkein pysäytti laivan).

-> Rauma (paperia, törmäys Effoan pikkubotskin perään … luotsi ei uskonut, ettei alitehoinen kone&rusetti jarruta .. ja kippari seilissä) -> siirtymä Kotkaan, jossa jälleen törmäys. Nyt englantilaisen Baltic Eaglen kylkeen! Poliisikuulustelut. Lisälastiksi raamattupaperia ja kohti Mexicoa. Stoppi Ponta del Gada, jossa bunkaus (varustamo ei sitä koskaan maksanut) Laivaa hitsattiin, meinasi katketa keskeltä 1970-luvulla lisätyn lohkon takasaumasta! => Vera Cruz (2!! viikkoa lossausta) Kippari meni vaihtoon (juoppohulluus)

-> ulos Joulukuun 15. kohti jenkkejä. Del Monten banaanihävittäjä oli törmätä kylkeen (ohjaus autopilotilla ja brykä tyhjä, porukka vissiin pokeripöydässä).

-> Mobile Alabama (Saarinen -niminen matruusi ei päässty maihin. CIA oli laittanut kaikki Suomen Saariset ja Sinisalot black listalle, niin sheriffi minulle kertoi. Lastiksi auton/traktorinrenkaita ja kivitalon kokoisia John Deere -puimureita -> jouluksi 1980 ulos merelle.
10 pv talvimyrskyssä Antwerpeniin, josta lomalla Loppiasen aikoihin.

Michael jatkoi perunalastissa Turkkiin. Perunat kuulemma paleltuivat lastatessa Hollannissa ja kippari joutui vankilaan Turkissa lastin takia.

Että semmoinen kastetilaisuus trampilla. Porukka oli reilua ja kaikesta huolimatta jäi törnistä mukavat muistot. Tuli kouluruotsikin kerralla petrattua, kun pamblattiin päällystön messissä enimmäkseen ruåtsia ja kirjeevaihto varustamoonkin enimmäkseen ruotsiksi.

Otin porukalle liki joka päivä Helsinkiradion sähkötysuutiset molemmilla kotimaisilla messien seinälle luettavaksi suoraan kirjotuskoneella (satamissakin). Olipa wanhalla puosulla naama hymyssä, kun sai veikkaustuloksiakin melkein "online".
"Ei meillä tällaista palvelua ole ennen ollut", sanoi ja pisti oluet nuorelle zipunalle Antwerpenissa.

Loman aluksi pamahti (taas) lakkko päälle ja kipinät tietysti kärsimään koko SAK:n puolesta. Silloin kippariliittokin oli SAK:n jäsenliitto.
=> ei muuta kuin matikankirjat esille ja pyrkimään insinööriopintoihin.
(oli jo selvää, että kipinät ajetaan maihin järjestyksessä: Itämeren liikenne - Pohjanmeren liikenne - valtameriliikenne.

Sitten Finnlinesille Lotilaan / OIGP (tekninen murheenkryyni, ns. Juliana -sarjan 1. alus ja täynnä "espanjalaisia viirtyksiä." Korjausmiehet AINA päällä.
Rauma-Purleet-Rauma-Purfleet-Rauma- Purgleet … herrasmiehen hommaa.

Syyskuussa 1980 opin tielle, josta en enää löytänyt takaisin merille. Helsinkiradiossa töissä KAIKKI vapaat 12/1980- 4/1984.
Nykyisin ajan vahtia omalla radioamatööriasemalla :)

Risto Jalkanen on lähettänyt oheisen muisteluksen:

---

 

Laivani nro 2 m/s Johanna (Vasa Shipping) 15.1.1969 - 8.1.1970

 

Pestini m/s Johannassa alkoi Loviisasta. Laiva oli tuolloin Suomen vanhimpia käytössä yhä olevia rahtilaivoja ja oli rakennettu jo ennen toista maailmansotaa vuonna 1938. Näin ollen olosuhteet, varustelu ja mukavuus eivät vastanneet lähellekään sitä mitä ensimmäisessä laivassani (m/s I.W.Winck/sgcn) oli, vaikkei sekään enää aivan uusinta uutta ollut. Ammattiuransa alussa olevalle kipinälle pestiä kovinkaan uuteen alukseen ei yleensäkään ollut tarjolla. Pääasiahan oli, että on töitä ja harjaantumismahdollisuuksia tuleville työvuosille.

Lastasimme puhelinpylväitä myös kannelle ja surrauksen jälkeen lähdimme matkaan. Tuolloin oli suhteellisen ankara jäätalvi ja myös Suomenlahti oli jo tammikuussa jäässä, joten tarvitsimme avomerelle päästäksemme jäänmurtajan apua. Koska laivassa ei ollut lähiyhteyksiin tarkoitettua VHF-radiota jouduin päivystämään koko seuraavan yön jäänmurtajien ja suomalaisten kauppalaivojen yhteistä taajuutta 2336 khz.

Avomerelle päästyämme suuntasimme Kielin kanavan kautta yli Pohjanmeren ylös Thames-jokea lähelle Lontoota, jonne puhelinpylväät purettiin.

Uutta lastia haimme sitten silloisesta Itä Saksasta Wismarista. Tällöin sain ensikosketuksen silloisen rautaesiripun itäpuolen kovaan kuriin, elettiinhän ns. kylmän sodan aikaa ja kommunistimaassa tarkkailtiin hyvinkin tiiviisti kaikkia matkaavia niin myös laivahenkilökuntaa, jonka länsivaluutan käyttö ja kaupungilla liikkuminen oli rajoitettu. Maihin päästäkseen tuli selvittää rahavaransa, eli länsivaluutta oli vaihdettava Itä Saksan markoiksi ja taskussa piti olla ”roopuska” tietylle ajalle ja paikalle. Wismarista lähdimme sitten kivihiililastissa kohti Etelä Amerikkaa määränpäänä Brasilia ja Santoksen kaupunki.

Talvinen Itämeri, Tanskan salmet, Pohjanlahti, Englannin kanaali ja lähes aina myrskyävä Biskajan lahti jäivät taakse ja kelit muuttuivat leppoisammiksi ja kesäisen lämpöiseksi. Ohitimme näköetäisyydeltä Madeiran sekä Kanarian saaret kunnes ankkuroiduimme Kap Verden saariryhmän Palmeiran sataman redille. Siellä saimme lisää bunkkeria ja matkamme jatkui ilman että maihin olisimme päässeet tahi edes kerinneet. Päiväntasaajan ylitys tapahtui ilman suurempia ”kastajaisia” tai Neptunin näkymistä, toki joku olutpullo tapauksen kunniaksi piti meidän ensikertaa päiväntasaajan ylittäneiden muille vanhoille seiloreille tarjota

m/s Johanna oli, kuten jo aiemmin totesin, vanha ja hieman väsynyt, marssivauhtimme oli n 10 solmua, joten kiiruhdimme hitaasti mutta varmasti. 31 päivää yhtä soittoa merellä ja laskimme vihdoin ankkurin Brasiliassa Santoksen kaupungin redille. Ankkurissa jouduimme olemaan jonkun vuorokauden ennen kuin kaijapaikka vapautui. Redillä maatessamme laskimme yhden pelastusveneistä mereen ja näin pääsimme maistelemaan paikallisen SuomiBaarin antimista. Tuohon aikaan oli Suomesta lähes linjaliikenteen kaltainen laivayhteys Etelä Amerikkaan etupäässä Brasiliaan ja Argentiinaan ja koskapa satama-ajat tuolloin olivat pitkä niin merimiehet kerkisivät nauttia runsain mitoin paikallisista palveluista. Myös palvelun tarjoajat olivat huomioineet suomipojan läsnäolon ja Suomibaari, BarScandinacia yms olivat niminä hyvin edustettuina satamakortteleissa.

Santoksessa tapahtui yksi hyvinkin merkittävä tapaaminen kohdallani. Olin ollut aina kiinnostunut jalkapallosta ja Brasilia oli eittämättä tuolloinkin yksi maailman parhaista joukkueista ja sen kirkkaimpana tähtenä tietysti Pele, joka edusti vielä tuolloin kotipaikkansa joukkuetta Santos FC:tä. Paikallisen naisoppaan avulla löysin sitten itseni Santoksen jalkapallostadionilta, jossa ei toki ottelua silloin ollut käynnissä. Pääsin kuitenkin joukkueen toimistoon, missä ilokseni ja suureksi riemukseni myös Pele tuolloin oli. Sain häneltä nimikirjoituksen sekä läksijäislahjaksi joukkueen viirin, peltiläpyskän yms asiaan kuuluvaa fanikamaa.

Hieman ennen lähtöämme havaittiin yhden puolimatruusin puuttuvan miehistövahvuudesta. Kaveri oli ollut teillä tietämättömillä jo joitain päiviä, mutta häntä ei oltu ihmeemmin kaivattu. Ennen lähdön ajankohtaa kaveri kuitenkin paikallisten poliisien toimesta laivaan kiikutettiin ja laivan omassa kuulustelussa kaveri ilmoitti ykskantaan ”eksyneensä viitakkoon”. Kaveri sai muistaakseni pienen sakon , eli häneltä pidätettiin joidenkin päivien palkka sen lisäksi mitä häneen vastineistaan oli vähennetty oman loman ajalta.

Santos jäi sitten taakse ja keula kohti etelää ja uutta lastia hakemaan Paranagua (muistakseni) nimisestä kaupungista. Paikka oli aika pieni ja lastin sisään otto kesti vain joitakin päiviä ja näin ruumisarkkulautalastissa käänsimme keulan kohti pohjoista purkaaksemme lastimme Puerto Ricossa. Seilasimme ensin Brasilian itärannikkoa pitkin kohti pohjoista, sitten suunta luoteeseen ohittamalla Barbados saaret sen pohjoispuolelta, sitten Saint Lucia ja Martinique saarten välistä ja edelleen Puerto Ricoon San Juanin kaupunkiin, jossa lastimme purettiin. San Juanissa oli samanaikaisesti myös suomalainen Lenny niminen tankkialus lastiaan purkamassa ja Lennyn kipinän kanssa tietysti vietimme paljonkin aikaa yhdessä. Jos m/s Johanna oli vanha ja hyvästä huolenpidosta huolimatta ränsistynyt, niin m/t Lenny, vaikka olikin kymmenkunta vuotta nuorempi, vaikutti todella rähjäiseltä. San Juanista lähdimme sitten n viikon kuluttua kohti USA:ta ja Savannahaa.

Savannahssa kaijapaikkamme oli lähellä puutarhakaupunginosaa ja täällä minulle sattui pieni ”työtapaturma”. Olimme helteisenä sunnuntaipäivänä nauttimassa laivaporukalla kylmää olutta läheisessä rantabaarissa. Iltapäivän kuluessa tunsin että minun tarvitsee hieman jaloitella ja kävellä katselemassa miten tyypillinen jenkkiläinen omakotiasuja asustelee ja lähdin näin ollen tallustelemaan pitkin hyvinohoidettuja katuja ihastellen vehreitä nurmikoita ja isoja kartanotyyppisiä rakennuksia. Lienekö jalkani sitten hieman hoiperrellut tai ulkonäköni muuten poikennut paikallisesta vakiosta, mutta ei mennyt kauankaan kuin paikallisen seriffin auto kaarsi rinnalleni ja kaksi rotevaa poliisia astui rinnalleni udellen millä asioilla katuja siellä mittailin. Pelkäsin hetken että putkaan pistävät, mutta kun selvisi että olen suomalainen merimies ja että laivani on suht lähellä, niin ottivat minut takapenkille (kaltereiden taakse, ilman käsirautoja) ja ajoivat minut laivalle aivan laskuportaiden eteen ja katsoivat että pääsen ylös laivaan. Lopuksi toivottivat vielä hyvää päivänjatkoa, mutta samalla antoivat myös selväsanaisesti minun ymmärtää että kävelyreittini ei ollut toivottava.

Savannahsta ostin itselleni myös aidon stetsonin, mutta myöhemmässä elämässä sen kohtaloksi tuli joutua silloin vielä tulevan vaimoni Leenan hävittämäksi.

Jenkeistä ostin myös hieman grafiikkaa, joista kaksi roikkuu edelleen kotimme seinällä.

Lossauksen ja lastauksen jälkeen pääsimme takaisin merelle ja keula jälleen kohti Karibian merta. Ohitimme koillispuoleta Great Abaco Islandin, Eleuthera Islandin ja Cat Islandin sekä Rum Cayn, sitten Crooked Islannin länsipuolelta Kuuban ja Haitin välistä ja Jamaikan eteläpuolitse Karibian meren poikki Väli Ameriikkaan ja lastia purkamaan Costa Ricaan Puerto Limon kaupunkiin.

Puerto Limon redillä jouduimme myös odottelemaan jonkun päivän ennenkuin kaijapaikka aukesi. Miehistön joukosta löytyi myös kalamiehiä, jotka tekivät harjateräksen pätkästä koukun, siihen kettinkiä siimaksi ja stujulta saatu pilaantunut lihankipale syötiksi. Pian laivan ympärillä vilisikin hain eviä ja tarttuihan niitä koukkuunkin jokunen kappale. Suurin kannelle saatu hai oli hieman yli metrin mittainen ja hampaat olivat sen mukaiset, että täällä ei kukaan halunnut lämpöiseen mereen mennä vilvoittelemaan. Laskimme myös pelastusveneen mereen ja saimme käydä kaupungilla paikallista olutta nauttimassa. Iltapäivän oluthetkeä häiritsi kuitenkin pamaus ja baarirakennuksen vavahtelu. Luulimme että vähintään kuorma-auto on rakennuksen seinään törmännyt, mutta kun paikalliset ryntäsivät ulos ja viittoilivat myös meitä ulos, niin selvisihän tärinän syykin samalla. Olimme kokeneet pienen maanjäristyksen. Baarirakennuksen ja joidenkin muidenkin rakennusten seinämissä oli halkeamia, samoinkuin kadun pinnassa. Rakennuksia ei kuitenkaan ollut sortunut, joten oluen juonti saattoi siltäosin jatkua. Säikähdimme kuitenkin sen verran, että katsoimme parhaaksi hypätä pelastusveneeseemme ja kiivetä takaisin Johannan turvalliselle kannelle.

Costa Ricasta ei uutta lastia saatu, vaan meidän piti vanhan trampin perinteitä kunnioittaen lähteä tyhjänä kohti USA:ta josta oli toiveita saada paluurahti Eurooppaan. Reitti Karibian mereltä Jenkkilän itärannikolle kulki samaa reittiä kuin olimme sinne tulleetkin. Atlantille päästyämme vastaanotin sitten meklarilta sähkeen jossa kehotettiin ottamaan suunta kohti Kanadaa, jossa lasti Eurooppaan odottaisi meitä. Lastauspaikkamme olisi Saint Lawrence lahdella Prince Edwardin saarella Souris niminen pikkukaupunki.

Matkan jatkuessa lähetti kippari sähkeen saadakseen ohjeen siitä mitä reittiä määränpäähän seilaisimme. Vaihtoehtoja löytyi kaksi. Nopeampi reitti kulki Nova Scotia niemimaan pohjoisosan poikki pitkin Canso kanavaa ja vastaavasti pitempi reitti kiersi koko niemimaan. Ohittaessamme jo Halifaxia sain illan viimeisessä vahdissa sähkeen, jossa meitä kehotettiin purjehtimaan Canso kanavan kautta. Kippari oli jo nukkumassa, joten kävin brygällä (komentosillalla) kysymässä vahdissa olevalta perämieheltä mikä oli sijaintimme ja tulisiko minun herättää kippari kurssin muutosta varten. Selvisi että kurssimuutos kerittäisiin tehdä vasta aamullakin, joten kiikutin sähkeen kipparille vasta tämän seuraavana päivänä herättyä. Aamupäivän aikana sain sitten kutsun kuulusteluun, jossa sain varoituksen sähkesalaisuuden rikkomisesta koska olin paljastanut sähkeen olemassaolon ja sen sisällön ulkopuoliselle henkilölle (vahdissa olleelle perämiehelle). Yritin puolustaa itseäni sillä että en halunnut herättää kapteenia syyttä suotta, mutta ei auttanut, varoitus tuli ja merkintä siitä laivapäiväkirjaan. Onneksi siitä ei sen enempää seurannut, pahimmassa tapauksessa olisi voitu pidättää palkasta joku osuus ja silloiselle Posti- ja Lennätinlaitokselle raportoida kurinpitotoimenpiteitä varten sähkesalaisuutta rikkoneesta kipinästä.

Paluumatkalle kohti Europpaa ja Espanjaa kulki sitten yli keväisen Atlantin. Matkan alkutaipaleen aikana minun tuli seurata tarkasti jäävuorivaroituksia joita rannikkoradioasemat ja Coast Guard välittivät. Kevättalvi ja kevät ovat jäävuorten lohkeamisaikaa ja niitä ajelehti tusinoittain myös meidän silmiemme ohi. Oli jotenkin aavemaista katsoa aluksemme lipuvan niiden ohi lähes yhtämittaisessa sumussa jota alkumatkallamme riitti. Lisäjännitettä matkalle aiheutti myös aluksen ikivanhan tutkan ajoittainen reistailu, joka tietysti aiheutti entistäkin hitaan vauhtimme edelleen hidastumisen ja tähystäjien määrän ja tarkkaavaisuuden lisäämisen jäävuorien havainnoimiseksi ajoissa. Jäävuorten lisäksi katsottava oli myös isoja valaita jotka puhalsivat vesisuihkujansa ylös veden pinnalta. Valtavan kokoisia nekin.

Valaat muuttuivat sitten Biskajan lahtea lähestyessämme delfiineiksi ja/tai pyöriäisiksi jotka kilvan hyppelivät aluksen keula-aallon läpi, niitä oli veikeä seurata. Purkauspaikkamme pohjois Espanjassa oli Pasajes niminen pikkukaupunki lähellä Ranskan rajaa. Kulku sinne tapahtui suht korkeiden kallioiden välitse.

Kivihiili lasti purettiin ja Espanjan alkukesän lämmössä joitain päiviä nautittiin, ja näin pääsimme vihdoin matkalle kohti Suomen lähes puolen vuoden poissaolon jälkeen. Paluumatkalla poikkesimme vielä Puolassa Gdyniassa hakemassa kivihiiltä Suomeen vietäväksi.

Suomessa olimme kesä- heinäkuun taitteessa. Hiililasti purettiin Vaasassa, Johannan kotisatamassa. Lastausta varten siirryimme sitten Kotkaan jossa vietettiin ensimmäisiä meripäiviä. Leena, silloinen tyttöystävä (nykyinen vaimoni) tuli käymään myös laivalla. Itse en koti-Joutsaan kerinnyt, vaan aika meni laivan henkilöstöasioiden kimpussa. Lastimme oli jälleen puhelinpylväitä ja määränpäänä Israel ja siellä Haifan kaupunki. Pyhässä maassa toimi silloin myös pohjoismainen merimieskirkko, joka järjesti meille matkoja. Kävimme katsomassa Jerusalemin itkumuureineen, kävelimme sen basaareissa ja kuvautimme itsemme Jeesuksen haudan edustalla. Kävimme myös Beetlehemissä, sekä uimassa Kuolleessa meressä, jossa todella tuntui että uimataitoa ei tarvita vaan runsassuolainen vesi pitää pinnalla ilman että uintiliikkeitä tarvitsee tehdä. Silloin (1969) ei vihanpito israelilaisten ja palestiinalaisten välillä ollut näkyvää eikä väkivaltaista ja olo oli turvallisen tuntuinen ja yhteiskunta näytti kaikinpuolin rauhalliselta.

Paluumatka alkoi lastattuamme ensi Jaffan kaupungissa. Jaffa sijaitsi aivan pääkaupunki Tel Avivin kyljessä ja lienee tänä päivänä (2009) sen kaupunginosa ja sataman nimi. Matka kohti Eurooppaa kulki siis pitkin Välimerta länttä kohti. Bunkrasimme Algeriassa sen pääkaupungissa (Alger). Olimme kaijassa vain joitakin tunteja ennen kuin meidät siirrettiin takaisin redille, jossa bunkraus sitten tapahtui polttoaineproomusta käsin.

Välimeren länsipäässä sijaitseva Gibraltarin salmi ohitettiin, kierrettiin Portugalin lounaiskulma, St Vincent, sitten ohi Espanjan luoteiskolkan, Finisterren, yli Biskajan lahden ohi Ranskalle kuuluvan Ushantin saaren (ranskaksi Ouessant) ja näin olimme jälleen vilkasliikenteisessä Englannin kanaalissa. Ensimmäinen lossaupaikkamme Isossa Britaniassa oli Middlesbrough jossa kaijapaikkamme sijaitsi sisämaahan johtavan joen varrella ennen varsinaista kaupunkia. Mieleen on jäänyt ennätystarkka tullivalvonta, jossa suunnilleen tulitikkulaatikoiden sisältökin tutkittiin. Elettiin hippiaikojen kukoistusaikaa ja pelko Englannissa oli suuri että mm Afriikasta ujutetaan huumeita maahan siellä käyneiden kauppalaivojen ja niiden miehistöjen avustuksella. Huumeita yleensäkin olisi ollut saatavilla lähes missä satamakaupungissa tahaansa, mutta olin tehnyt itselleni selväksi jo aikojen alusta, että en niihin sormenpäällänikään koske. Laivasta ei muutenkaan löytynyt mitään epäilyttävää.

Lastin osittain purettuamme siirryimme hieman pohjoisemmaksi Newcastlen edustalle, jossa purimme loppulastin ja matka syksyisen Pohjanmeren poikki Skagerrak kiertäen, Helsingborgin ja Helsingörin sekä Malmön ja Köpenhaminan välitse pitkin Itämerta takaisin Suomeen.

Ensimmäisen osan lastista, sahatavaraa – lankkuja tällä kertaa, otimme hieman Oulun yläpuolelta Haukiputaalta. Loppuosaa varten siirryimme sitten lokakuun (-69) lopulla Haminaa.

Leena oli muuttanut isänsä veljen Aulis Purovirran järjestämään harjoittelijan paikkaan Savonlinnaan, Majakka nimiseen ravintolaan. Leena asui myös Auliksen ja hänen perheensä kanssa. Elettiin loka- marraskuun vaihdetta. Pyhäinpäivänä vuokrasin sitten Haminasta auton ja ajoin illansuussa Savonlinnaan Leenaa tapaamaan. Ilta sujui rattoisasti ja maltoin lähteä paluumatkalle vasta aamuyöllä. Lähellä määränpäätäni ajoin sitten ulos. Ilta oli ollut sumuinen sekä tihkusateinen ja yöllä oli sitten hieman pakastanut ja tienpinta oli muuttunut osin mustan jään peittämäksi. Tie kaartui vasemmalle ja nousi ylös kohtalaisen pitkää mäkeä. Auto karkasi käsistäni kohti oikeanpuoleista ojaa, sain sen kuitenkin käännettyä takaisin tielle, mutta liian jyrkässä kulmassa jolloin liuin vasemman puoleiselle tienpenkereelle, josta sain auton taas tielle. Vähäinen ajokokemukseni lienee ollut syynä, koskapa korjausliike oli jälleen liian voimakas, ja näin syöksyin tien yli oikealle ja nokka kopsahti suht rajusti tienviereisen kallioon ja jäi sitten ojan pohjalle oikealle pahasti kallistuneena. Olin onneksi turvavöissä, joten en tuntenut itseäni pahoinkaan loukkaantuneeksi. Jäähdyttäjän hajottua höyrysi konetila sen verran pahasti, että luulin auton syttyneen tuleen. Koska auton asento oli nokka ja oikea kylki alempana kuin kuskin puoli, niin pienessä paniikissa rimpuilin aikani ennenkuin pääsin vöistä irti, oven auki ja kiivettyä tien penkalle. Käteni tärisivät niin, että en meinannut saada savuketta sytytettyä. Jonkun aikaa siinä ihmeteltyäni tuli pohjoisesta auto, jonka sain pysäytettyä ja pyysin kuskia soittamaan ihmisten ilmoille päästyään poliisille, koska halusin että onnettomuus tutkitaan jotta en joutuisi auton vuokranneen yrityksen kanssa vaikeuksiin. Kaveri lupasi näin tehdä ja jäin odottelemaan milloin apua paikalle tulisi. Tuolloin ei vielä tiedetty mitään kapineesta nimeltä matkapuhelin, joten tiedonkulku oli hieman hitaampaa kuin tänä päivänä. Etelästä tuli sitten nuorten miesten täyttämä henkilöauto joka pysähtyi myös kohdalleni. Kerroin että apua jo tulossa ja että he voivat jatkaa matkaa. Liekö kuski halusi näyttää miten autoa käsitellään, mutta mäen alla näin kuinka heidän autonsa rupesi heittelehtimään samassa paikassa missä minä autoni hallinnan menetin. Kavereitten auto päätyi sitten katon kautta kyljelleen tien oikeaan laitaan. Juoksin mäkeä alas ja pelkäsin että kavereille on sattunut pahastikkin. Auton luokse päästyäni kaikki neljä kömpivät kuitenkin vahingoittumattomina ulos autosta. Kaverit tutkivat siinä sitten omat ja auton vauriot, mutta koska kaikki näytti olevan suht ok, työnnettiin auto pyörilleen. Auto oli nyt tien luiskassa, kuski astui autoon, käynnisti moottorin, pisti vaihteen silmään ja kun hieman työntöapua vielä annettiin, niin tielle auto saatiin. Kaverit eivät halunneet jäädä poliisia odottamaan vaan kättä heilauttivat ja matkoihinsa ajoivat.

Aikanaan sitten poliisipartio tuli paikalle, totesivat minun olevan selvin päin, ja että tie oli paikoitellen todella liukas. Ilmoittivat että heillä ei vaatimuksia minua kohtaan ja kertoivat että autonvuokrausyritys voi tarvittaessa ottaa heihin yhteyttä jos ulosajon syistä tulee sanomista. Pyysin heitä myös tilaamaan hinausauton, jotta saisin auton ja itseni takaisin Haminaan.

Haminassa sitten romuttamani auto (Taunus = ”Merkonoomin Mersu”) parkeerattiin vuokrayrityksen pihaan ja minä nukkumaan laivalle. Isäni sisko Liisa, miehensä Esko ja lapsensa asuivat Karhulan Sunilassa (nykyään Kotkan kaupunginosa) jossa olin jo käynyt kyläilemässä. Nyt tuli sitten lisää vierailun aihetta. Jätin heille rahaa, muistaakseni 2000 silloista markkaa jonka verran auton korjaus oli arvioitu maksavan. Mainittakoon että kuukausipalkkani oli silloin n 900 mk (brutto), joten ulosajo maksoi minulle noin kolmen-neljän kuukauden nettotienistin verran.

Kun loput lasti oli laivassa, suuntasimme jälleen merelle ja määränpäänä jälleen Israel ja Haifan kaupunki. Marraskuun puolessa välissä oli Välimeren itäosissa vielä kesäisen helteistä, joten Haifan uimarannalla saattoi vielä hyvin uiskennella. Nähtävyyksiä ei tällä kertaa paljoakaan katseltu vaan lastin purkamisen jälkeen otettiin suunta kohtia Adrianmerta ja Albaniaa.

Albania oli tuolloin muulta maailmalta suljettu tiukan kommunistinen valtio. Maa oli köyhä ja oli tiukan kurin ja järjestyksen alainen. Ankkuroimme Durres nimisen rannikkokaupungin redille ja jäimme odottelemaan lastauspaikkaa. Tulli ja maahantuloviranomaiset sekä meklari tulivat redille rutiinejaan suorittamaan. Säännöt myös laivaväelle olivat ehkä vieläkin tiukemmat kun muissa käymissäni silloisissa kommunistimaissa (Itä-Saksa ja Puola). Laivan ja miehistön kiikarit, matkaradiot ja länsivaluutat piti laittaa sinetöityyn tullikaappiin. Redillä maatessamme nousi aika kova myrsky. Redillä oli ankkurissa myös muita laivoja ja niistä yhden ankkuri ei pitänytkään vaan se lähti myrskytuulen myötä ajelehtimaan kohti meidän laivaamme. Koska koneet eivät olleet käynnissä ei meillä ollut mitään väistämisen mahdollisuutta, joten kolarihan siitä tuli. Saimme painauman keulaamme, vesirajan yläpuolelle, eikä reikääkään onneksi tullut. Meihin törmännyt alus sai vihdoin koneensa käyntiin ja pystyi välttämään enemmät vahingot.

Kun pääsimme vihdoin laituriin, tarjottiin miehistölle myös mahdollisuutta käydä maissa, Maissa käynti tarkoitti sitä, että korkeintaan neljä henkilö pääsi laiturille kerrallaan kävelemään ja saattueena oli kaksi konetuliasein varustautunutta vartiomiestä. Kävelylenkki käsitti laiturilla kävelyä kaksisataa metriä yhteen suuntaan, ja samanverran takaisin. Tulipahan sielläkin sitten käytyä. Kaupungilla ei moottoriajoneuvoja liiemmälti näkynyt, yleisin kulkupeli näkyi olevan aasi joka veti vankkureita. Jäi todella ankea olo itsellekin kun touhua siinä maassa katseli.

Ruumat täytettiin sitten jollain rautaromulla ja matka kohti Puolaa alkoi. Hieman ennen Joulua ankkuroiduimme Gdanskin redille. Olin ostanut aikaisemmin Kielin kanavan kautta seilattuamme hyvän matkaradion (Grundig), jossa oli kaikki mahdolliset aaltoalueet ja jolla pystyin kuuntelemaan myös Suomen lyhytaaltolähetyksiä kaukanakin kotimaasta. Jouluaattoillan ateria syötiin laivan salongissa ja Grundigista kuuntelimme Suomen (Porin lyhytaaltoaseman) joulun ajan musiikkia ja muita joulun lähetyksiä.

Puolassa lossauksen jälkeen otettiin mukaan kivihiililasti joka tuotiin Suomeen. Purkaussatama oli Kotka, josta minut omasta pyynnöstä mönstrattiin ulos tammikuun kahdeksantena 1970.

Reissu kesti siten viikkoa vaille vuoden. Kotkasta otin taksin ja ajoin herroiksi takapenkiltä käsin Orimattilaan sisareni Marjukan, miehensä Matin ja joulukuussa syntyneen poikansa (Mikon) luokse. Pari päivää kului heidän luonaan ja sitten palasin kotiin Joutsaan jossa siis en ollut käynyt koko m/s Johannalla työskentelyni aikana.

 

Lähde: - punaiset reittiviivat matkoistani ”MAP OF COAST STATIONS” (Geneve 1965)

• omat muistikuvat

• ?

 

Suomen kauppalaivastotietokanta » Laivakortti #1197

 

Nimi                             Johanna (Vogelsberg) (1962–1971)

Saana (Johanna) (1972)

Hanna (Saana) (1973)

Tunnuskirjaimet              OGGP (1962–1973)

Tyyppi                          moottorialus (1962–1973)

Konevoima                    1850.00 (1965–1973)

Bruttovetomäärä (avoin)  2501.00 (1962–1973)

Nettovetomäärä (avoin)  1313.00 (1962–1973)

Pituus (suurin)              100.97 m (1962–1973)

Pituus (tunn.)                97.03 m (1962–1973)

Leveys                         13.62 m (1962–1973)

Syväys (avoin)              5.69 m (1962–1963)

5.80 m (1964–1973)

Kuollut paino (avoin)         3760 (1962–1973)

Nopeus                          11.5 (1962–1973)

Rakennusvuosi                1938 (1962–1973)

Rakennuspaikka             /Göteborg (1962–1973)

Materiaali                      teräs (1962–1973)

Rekisterinumero              209 (1962–1971)

516 (1972)

1484 (1973)

Rekisteripaikka               Vaasa (1962–1971)

Oulu (1972)

Helsinki (1973)

Kotipaikka                     Vaasa (1962–1971)

Haukipudas (1972)

Helsinki (1973)

Omistaja                       Oy Johanship Ab (1962–1968)

Ab Vasa Shipping Oy (1969–1971)

Saana-Shipping Oy (1972)

Oy Brennership Ab (1973)

Jääluokka IC (1962–1973)

Luokituspaikka Lloyd's Register of Shipping (1962–1973)

 

 

Jari Savolainen kerännyt hienon historiikin Äänimeren Varustamohistoriaa sivulle. Pääset suoraan asian ytimeen myös tästä linkistä www.aanimeri.fi/vasashippinghistoria

 Syyskuussa 1979 tultiin Frances/OIBL laivan kanssa Jenkkilän reissulta Suomen Turkkuseen. Laivalle tuli taiteilija Turpeinen. Kertoi maalaavansa laivakuvia ja jos saisi valokuvan laivasta, voisi yön aikana sutia taideteoksen ja tuoda sen sitten aamusella ennen laivan lähtöä näytille. Annoin kuvan, mutta maksun lupasin suorittaa kunhan olen tuon Picasson työnjäljen nähnyt.

Aamulla ei miestä kuulunut. Kyselin porukalta onkos maalari käynyt laivalla. Joku totesi ykskantaan, että oli kuulemma viihtynyt messissä virvokkeita nauttien aamuyöhön asti. Ei ollut sen jälkeen varmaan pensseli kädessä pysynyt vähään aikaan.

Siftasimme sitten Haminaan, jossa jäin lomille. Muutaman päivän päästä tuli postissa paketti, jossa oli ihan mukiinmenevä Frances-maalaus, valokuva ja saatekirje. Siinä valiteltiin, ettei ollut ehtinyt saada maalausta valmiiksi ennen laivan lähtöä. Jos työn jälki miellyttää, voisin maksaa ne sovitut parikymppiä hänen tililleen. Mielihyvin suoritin maksun.

Aloin kaivella varastojani tätä kirjoitettaessa ja sieltähän tuo maalaus löytyi. Ripustelen sen taas työhuoneen seinälle. Oheinen kuva on kännykällä otettu, eikä anna todellista kuvaa maalauksen laadusta.

 

Back to photo gallery

 

Sandviken ajeli kanadalaisen Reed-paperiyhtiön rahtauksessa ja korsteenimerkillä yleensä raitiovaunulinjaa Kanada-Englanti. Joskus harvoin tuli tervetullut muutos reittiin, lasti Kanadasta Kolumbian Santa Martaan. Kerran tällaisella matkalla oltiin päivämatkan päässä Santa Martasta kun kipparille tuli mieleen jotain perkeleen tärkeää asiaa, että piti oikein puhelu ottaa paikalliselle agentille. Etäisyys oli VHF-puhelulle liian pitkä, joten oli väännettävä lähetin MF taajuudelle 2182.

 Siellä sitten kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kutsuin Santa Marta Radiota englanniksi. Haa, vastauskin tuli. Lakoninen ”Santa Marta Radio, cambio”. Edelleen amerikan längvitsiä käyttäen kerroin minulla olevan puhelun agentille ja työskentelytaajuteni on se ja se, milläs te vastaatte? Nyt oli toisessa päässä operaattorin äänessä jo selvää epävarmuutta, ja hän sanoi vain ”Santa Marta Radio?”. Toistin proseduurin ja sama kysyvä vastaus taas. Etelä-Amerikan kapakoissa pienessä pierussa minulta espanjan kieli soljui vaivatta, mutta nyt selvinpäin piti miettiä hetken miten tästä edetään. Onneksi muistin espanjankieliset numerot ja minulla oli handbookista jo tiedossa Martan työskentelytaajuus. Sain sanottua ”barco xxxx kilohertz, Santa Marta Radio xxxx khz, si si, ok?”. Nyt tuli jo iloinen vastaus ”si si, ok, cambio”. Värkit viriteltiin ko. taajuksille ja sieltähän tuli taas tuo tuttu ytimekäs vastaus ”Santa Marta”. Minä sitten latelin ”Por favor, telefono xxxxxx Santa Marta”. Toinen pää totesi ”claro, momento por favor”, josta arvelin puhelinyhteyttä rakennettavan. Sen jälkeen radioaalloilla olikin useamman minuutin syvä hiljaisuus.

 

 Lopulta rannikkoaseman operaattori palasi ääneen. Olisiko plarannut hetken sanakirjaa kun nyt totesi englanniksi ”telephone ring, nobody speak”. No tästähän oli helppo päätellä, että agentille oli yritetty soittaa, muttei siellä kukaan vastannut. Heittelin vastauksena ”muchas gracias, hasta la vista” johon jo kansainvälistynyt Santa Marta Radion operaattori iloisena vastasi ”bye-bye”. Kippari oli radiohytissä seurannut yhteyksien rakentamista ja totesi sitten, ettei asia niin kovin tärkeä ollutkaan. Palasimme molemmat rutiinihommiin kokemusta rikkaampana. Olin kuitenkin kaiken varalta jättänyt radiohytin toisen vastaanottimen päivystämään jaksoa 2182 ja kuinka ollakaan. Tunnin päästä Santa Marta Radio huhuili siellä laivaa, jonka nimen oikein hyvällä tahdolla saattoi päätellä olevan Sandviken. Nyt taajuuden vaihdot ja muut hommat sujuivat espanjaksi hienosti ja agentin puhelu kipparille onnistui mainiosti. Ilmeisesti aseman operaattoria oli jäänyt kaivelemaan, ettei puhelu eka kerralla onnistunut ja hän oli tavoitellut agenttia uudelleen. Hienoa hommaa manana-maassa.

Oltiin Sandvikenissa jossain merellä ja kaljat oli päässyt loppumaan ja suut olivat kovin kuivina. Eräänä päivänä täkkiykkönen Björn hiippaili radiohyttiin ja suupielet korvissa supisi löytäneensä kopan kaljaa.
Joopa, kerro lisää hyviä juttuja totesin happamana. Hän myhäili ja kiskoi minut puoliväkisin brygän ja kipinän hytin välissä olevaan pieneen hyttiin, jossa säilytettiin vanhoja merikortteja ja muuta roinaa. Yhden kaapin alahyllyllä, kaiken rojun alla lojui iskemätön koppa Frydenlund olutta. Oli varmaan joltain normanniperämieheltä unohtunut tyhjentää jemma.

Pyyhimme pölyt kopan päältä ja yritimme etsiä jotain vuosilukua, milloin juoma oli pakattu. Eihän sellaista löytynyt. Björn suostui mielihyvin koekaniiniksi ja kietaisi huiviinsa pullollisen. Tarkkailin puolisen tuntia vanhan juoman vaikutusta mieheen, mutta myrkytyksen oireita ei ilmennyt. Päinvastoin, hymy kasvoilla vain leveni. Pitihän minunkin maistaa ja hyvää oli.

Käytiin sitten aina välillä kietaisemassa oluet kurkkuun tuossa hytissä, kun Björn brygältä luukusta kuiskutteli, että "ois ulkoministerin ajat".
Frydenlund-niminen heppu oli tuolloin Norjan ulkoministeri.

Toukokuussa 1980 olin jäänyt lomalle Vasa Shipping-varustamon Sandvikenista. Elokuun loppupuolella konttorista soitettiin ja kehoitettiin valmistautumaan uusiin seikkailuihin. Reeferi San Benito oli muun lastin puutteessa ottanut Japanista kyytiinsä autoja ja saapuisi purkaussatamaan Nigerian Lagosiin lähipäivinä. Osa miehistöstä, mukaanlukien kipinä, tulisi lomille ja uutta verta laivalla tarvittiin. Kuulemma olisin tarvinnut viisumin Nigeriaan, mutta kun se olisi haettava perskohtaisesti Tukholmasta, oli varustamo ajatellut homman hoituvan ilman sitäkin. Kehoittivat varaamaan mukaan sievoisen nipun pientä US dollaripaperia. Matkalaskun saisi sitten lähettää heille, tositteiden kera tai ilman. Meitä oli puolen tusinaa laivalle menijää. En muista matkan alkureittiä tarkemmin, olisiko ollut Ateenassa yksi välilasku. Sitten lensimme Ethiopian Airlinesin koneella Addis Ababaan. Minulla on jossain tallessa ko. lennolta saamani lentoyhtiön promo-postikortti.

 

Illalla saavuimme Kenian Nairobin kentälle, jossa oli koneen vaihto. Ohjustin kentällä porukan eräälle portille, joka oli mielestäni transit portti. Joku porukasta esitti jo protesteja, mutta kun virkailija oli ehtinyt läimäistä passiini leiman, kehoitin kaikkia tulemaan samaa reittiä. Näinhän siinä kävi, olin johdattanut porukan Keniaan. Kun tupsahdimme ovesta ulos, niin paluuta ei ollut. Kävin passin leimaajalta kysymässä pääsyä takaisin transit-halliin. ”No way man”. Pitää mennä tuosta pääovesta kentälle ja maksaa kenttäverot. Shit. Jatkolento lähtisi useamman tunnin kuluttua, matkatavarat menisivät automaattisesti siihen, joten no problem. Nuo vaivaiset kenttämaksut voisin liittää matkalaskuun. Näin sitten työmaa äänestyksen jälkeen siirryimme kentän vieressä olevan kuppilan terassille, siemailimme olutta ja tähyilimme tropiikin yötä. Joku esitti aiheellista kritiikkiä matkajohdon taidoistani, mutta totesin seuraavan lennon ajan olevan tiedossa ja menisimme kentälle takaisin hyvissä ajoin. Näin tapahtui ja istuimme koneessa jälleen. Seuraava välilasku oli Kamerunissa, jossa onneksi ei tarvinnut poistua koneesta. Lopulta saavuimme Lagosiin ja ajattelin homman olevan hanskassa. Väärin.

 

Passitarkastuksessa kaverini viisumeineen pääsivät vaivatta läpi. Minun kohdallani toteamus oli ”no visa, go back home”. Olin tarkkaillut passijonoa ja huomasin useamman matkailijan saaneen saman kohtalon ja he siirtyivät allapäin takaisin jonon loppupäähän. Huikkasin läpipäässeitä laivatovereitani odottelemaan tovin. Siirryin passijonon perille ja kyselin kohtalotovereiltani, millä taalamäärällä viisumivapaus tiskillä irtoaa. Yleinen mielipide oli kymppitaala. Kun nuo kympin tarjoajat oli edelläni uudelleen lempattu jonosta, taitoin 20 USD passin väliin ja leima irtosi, tosin lievän vittuilun kera. No sitähän kestää jokainen, kun matkan pitää jatkua.

 

Seuraava rahastustiski oli sanitääri. Rokotustodistukset esiin ja kaikkia mahdollisia tauteja vastaan piti olla leimat. Ja taas tuli jokaiselle puutteita jossain rokotuksessa. Puuttuville rokotuksille saisi kuulemma piikin aivan tiskin vieressä olevassa rokotushuoneessa. Osallistuimme tähän näytelmään, sivuhuoneen tohtori löi leimat todistuksiin muutama taala per leima, piikkejä ei onneksi annettu. Kaverin mukaan se oli turhaa, kun leimat olivat kunnossa. Summat painoin kaaliini matkalaskua varten, kuitteja tuolla ei tarjottu eikä pyydetty. Nuo ”Lagosin rokotukset” vedettiin sitten papereista henkseleillä yli laivalla.

 

Lopulta olimme virallisesti Nigerian maaperällä. Ihme kyllä kaikkien matkatavarat taisivat tulla perille. Luvattua agentin autokuskia ei kylläkään löytynyt mistään. Siirryimme tuloaulan baariin ja otimme parit oluet, sikamaisen kalliit kylläkin. Vaihdoin muutaman paikallisen kolikon ja soitin yleisöpuhelimesta meklarin konttoriin. Lupasivat hoitaa kuljetuksen ja jonkin ajan kuluttua meidät sitten noudettiinkin ja pääsimme hotelliin, jossa Suomeen menevä porukkakin oli. Lomille lähtevä kipinä Josa kertoi siellä ilouutisen, laivan päälähetin oli sökö, syntikka levinnyt. No, sain lähettimen sitten laivalla toimimaan sähkötyksellä kun kytkin syntikan irti ja löysin muutaman vanhan kiteen romuista. Illalla alkoi hotellissa nälkä painaa päälle ja oli pakko syödä annos kanaa ja riisiä. Vatsatautihan siitä tuli. Onneksi iski päälle vasta laivalla, ei tarvinnut paskat housussa saapua alukselle.

Aamusella satamaan, jossa laivan pelastusvene odotteli. Försti siellä halasi tarmokkaasti paria kaljakeissiä, oli käynyt ostamassa kun laivalla ei kuulemma ollut mitään miestä väkevämpää. Eikä sitä tilattu sitten purkauksen aikanakaan, hinnat olivat pöyristyttävät. Pakollinen parin viikon nenänvalkaisu oli edessä. Benito oli odottamassa laituripaikkaa parin tunnin venematkan päässä merellä, rosvoukset kun olivat tuolloin yleisiä Nigeriassa. Kun lasti oli purettu, lähdimme kohti Karibiaa for orders. Muutama i musta jänis löytyi paatilta ja heidät jouduttiin viemään Liberian Monroviaan. Siellä sotilaat ottivat kaverit haltuunsa kiväärinperillä vauhtia antaen. Matkan aikana sitten rahtiakin löytyi, hedelmiä Texasista ja Floridasta Eurooppaan.

 

Vuosi oli 1980 ja Ö-mapista kaivetun seilauskirjan mukaan elokuuta. Oli päällä San Benitossa ja matkaa oli taitettu Ranskasta Panaman kanavan kautta Meksikoon, sieltä edelleen Jenkkien länsikustille ja sieltä Japaniin. Japanista lähdimme Lagosiin, jossa sitten oli ulosmaksu ja lomalle lähtö.

Siinä Japanista lähdettyämme lähtökiireet olivat takana ja alkoi se normaali laivarutiini vahteineen. Jossakin vaiheessa erästä päivävahtia sain ns päähännouseman lähettää pullopostia. Ei muuta kuin tuumasta toimeen. Kirjoittelin koneella tiedot itsestäni, laivan nimen ja paikan, joka taisi olla todennäköisesti Sumatran ja Jaavan välinen salmi ja alus oli juuri tulossa Intian valtamerelle. Muotoilin aikani tekstiä ja työnsin sen sitten vissyvesipulloon jossa oli kunnollinen kierrekorkki, jonka taisin vielä liimata kunnolla kiinni.

Siitä sitten brykan siivelle ja pullo mereen. Taisin siinä miettiä, että jonnekkin viidakkosaaren rantaan se päätyy ja sinne jää.

Taisin puoliksi unohtaa koko jutun ja Benito jatkoi seilaamistaan Lagosiin, jossa sitten jäin lomalle muutaman muun laivakaverin kanssa. Meidät rahdattiin johonkin hotellin tapaiseen viidakon laitaan ja siellä sitten odotettiin muutama päivä SAS lentoa Eurooppaan. Hotellin keittiö tarjosi kanaa ja riisiä ja seuraavana päivänä riisiä ja kanaa ja sitä rataa. Tuloksena oli kaikkien aikojen ripuli ja loppupäivät menivätkin sitten vessanpytyllä ja pakkodieetillä. Konepäällikölle iski sama sairaus. Kotiin kumminkin kunnialla päästiin.

Parin kuukauden loman jälkeen tein harharetken M/T Hugoon ja sieltä päästyäni oli taas pari kuukautta lomalla ja takaisin San Benitoon. Laivaan astuin Englannissa huhtikuussa 1981 ja ja sieltä matka jatkui Buenos Airesiin, josta oli lasti Port Saidiin ja sitten takaisin Bonikseen. Laivan saavuttua agentti toi postia ja ihmeekseni minulle oli kirje Saksasta. Oli todella ihmeissäni koska ei minulla ollut ketään sen laatuista tuttua Saksassa, joka olisi vaivautunut lähestymään minua kirjeitse. No kirjekuori auki ja sisällön luettuani oli aivan äimän käkenä.

Saksalainen perhe oli ollut lomalla Keniassa ja pulikoinut uimarannalla. Vedessä he olivat huomanneet pullon ja sen sisällä paperilappusen. Minun pullopostini oli päätynyt Indonesian rantavesistä Keniaan turistirannalle. Pidän jonkinlaisena ihmeenä, että se yleensä selvisi matkastaan läpi Intian Valtameren ja vielä kaiken lisäksi sellaiseen paikkaan, josta se oli tavoitettavissa ja luettavissa.

Vastasin kirjeeseen ja kiitin lämpimästi tiedonannosta ja taisin vielä liittää mukaan jonkun pienen lahjan. Että tällaista. Onkohan kenelläkään muulla vastaavanlaista kokemusta pulloposteista?

Jorma S

 

Olen ollut putkassa vain kaksi kertaa elämäni aikana, ainakin toistaiseksi. Ensimmäinen kerta oli armeija-aikana Posiolla ja putkaan pääsin omasta pyynnöstäni. Toinen kerta oli sitten Buenos Airesissa ja silloin syyttä suotta.

Kerron nyt ensimmäisen putkakeikan, vaikka sillä nyt ei ole suoranaista kosketusta merimies elämään, joka seurasi vasta muutaman vuoden päästä. Tarina on kuitenkin sen verran tragikoominen, että se kannattaa kertoa.

Oli vuosi 1974 ja olin RUK:ssa Haminassa suorittamassa asevelvollisuuttani. Lomalle pääsi melko säännöllisesti Onni Vilkkaan busseilla aina Ouluun asti ja siitä piti jatkaa omin neuvoin kotiin Kuusamoon. Pääsin tällä kertaa parahultaisesti lomalle ennen juhannusta. Matkaan lähdettiin bussilla, joka lopulta tiputti minut kyydista linjan ääripisteessä Oulussa. Pääsin sillä kertaa muistaakseni jatkamaan bussilla Oulusta Kuusamoon ja sieltä jollakin kyydillä kotiin Kitkajärven pohjoisosaan. Kotiin päästyäni aikaa matkan tekoon oli kulunut jo reippaasti yli 12 tuntia. Kunto oli kuitenkin siihen aikaan kova ja kaverit odotteli jo auton kanssa juhlimaan lähtöä Posion juhannusjuhlille. Hätäinen syönti ja vaateiden vaihto. Vain armeijan ns pikkumustat jäivät, jalkaan vakosamettihousut ja paita päälle ja sitten matkaan. Kavereilla oli tarjota isänmaan puolustajalle pirtua ja sitähän siinä tuli hörppäiltyä matkan edetessä. Kolmen vartin päästä oltiin jo juhlapaikalla ja pitkä matka ja pirtun vaikutus alkoi jo tuntua. Olin suoraan sanoen kaatokännissä. Nojailin muistaakseni lanka-aitaan ja yritin seurata yöttömän yön juoksua, mutta ei siitä mitään tullut. Sisko huomasi lopulta että finaalissa oltiin ja saattoi minut autoon nukkumaan ja sitten meni filmi poikki.

Kun muisti palasi, oli järvessä uimassa ja munasillani. Matkaa rantaan oli noin  vajaa sata metriä, oli lämmin kesäyö ja musiikki soi taustalla. Olin täydellisesti pölmähtänyt enkä tajunnut missä oli. Ensiksi mieleen tuli, että olin uimassa kotijärvessä, mutta luulo ei ollut tiedon väärti. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten olin päätynyt järveen ja vielä alasti. Posion kupla näkyi kuitenkin metsän seasta joten lopulta sain haarukoitua itseni kartalle. Sitten tajuntaan iski lopullisesti, että olin alasti. Missä helvetissä olivat vaatteet? Tein hätäisen taktisen suunnitelman A lähteä etsimään vaatteitani ja uin rantaan kuplan suuntaan ja nousin rannelle. Suunnistin metsään ja yritin löytää vaatteeni. Ihmisiä alkoi kuitenkin lähestyä rantavesiä ja minulle tuli pupu pöksyyn ja ryntäsin takaisin veteen ja uin taas kauemmas rannasta.

Nyt alkoi jo tulla hätä ja viinanhöyryt alkoivat poistua päästä. Miten helvetissä tästä sotkusta oikein selviää. Uin ja mietin taktista suunnitelmaa B. Sitten näin pariskunnan uivan sadan metrin päässä rantavedessä ja menevän sen jälkeen nukkumaan telttaan. Mies jätti uimahousut ja pyyhkeen kuivumaan kivelle ja silloin päätin iskeä. Uin hetken odottelun jälkeen rantaan, sipaisin uimahousut jalkaan ja heitin pyyhkeen harteille ja lähdin kohti Posion kylän keskustaa.  Kello oli silloin joskus aamuyöstä neljä ja siinä minä talsin avojaloin läpi Posion keskustan. Seuraavaksi piti löytää paikka josta voisi soittaa kotiin ja ilmoittaa että täällä sitä ollaan ja jos nyt joku tulisi hakemaan pojan kotiin.

Poliisi aina ystävä. Kävelin poliisiasemalle ja kolkutin oveen. Ovesta tuli stressaantunut ja väsynyt poliisikonstaapeli ,jolle sopertelin,että jos soittaisit kotiin että joku tulisi hakemaan. Poliisisetä oli kiukkuinen kuin persauksille ammuttu karhu ja käski suksia helvettiin. Anelin kuitenkin hädissäniettä nyt pitäisi jostakin löytyä apua ja hän ilmeisesti huomasi että hätä oli suuri. Lopulta pääsin toimistoon ja poliisi lupaisi soittaa virkapuhelun kotiin ja pyysi jotain hakemaan minut kotiin. Loulta pyysin päästä putkaan nukkumaan ja sinne myös pääsin ja sitten katkesi taas filmi.

Aamulla isä tuli hakemaan poikansa kotiin ja ihme kyllä ei kummemmin haukkunut, lähinnä naureskenteli koko jutulle. Minut pelasti silloin rautainen kunto ja hyvä uimataito. Muuten en tätä kirjoittaisi. Siitä tapauksesta jäi myös kunnioitus Suomen poliisikuntaa kohtaa, jotka edelleen pidän yhtenä maailman parhaimmista. Kadonneet pikkumustat piti muuten maksaa valtiolle ja itselle ostaa uudet vaatteet ja lompakko. 

Toinen kerta pääsin putkaan 1981 ja tällä kertaa Buenos Airesissa. Olin silloin San Benitossa ja laivaa lastattiin todennäköisesti lihaan ja määräsatama oli Port Said Egyptissä. Päivän töiden jälkeen lähdettiin porukalla kaupungille. Pyörittiin kaupungilla ja ostelin jotain matkamuistoja kaupungilta. Välillä käytiin kaljoilla ja pyörittiin milloin missäkin.

Lopulta illalla koko porukka päätyi muistaakseni Tango baariin, jossa meno jatkui. Noin kymmenen hengen porukka oli jakaantunut pariin kolmeen pöytään ja paukkuja otettiin tasaiseen tahtiin. Itse olin kevyessä laitamyötäisessä ja puhuin kaverini kanssa niitä näitä yhdessä pöydässä. Loput istuivat vähän kauempana ja puolimatruusi Jochen (piip) pörräsi baaritiskillä.

Ilta etenki ihan kivasti. Yht´äkkiä soittoruokalaan ryntäsi joukko poliiseja konepislarit kourassa ja minut, kaverini ja loput Beniton porukasta heitettiin ulos ravintolasta ja ulkona seinää vasteen asentoon äks. En vieläkään tiennyt mistä oli kyse, mutta pakko oli totella. Porukka heitettin sen jälkeen koppiautoon ja sitten mentiin piipaa kohti poliisi asemaa.

Perillä otettiin sormenjäljet ja sitten putkaan koko porukka. Kello oli siinä kahden aikaan eikä minulla ollut vieläkään mitään selvyyttä mitä oli tapahtunut. Siellä putkassa asia sitten selvisi. Puoliamatruusi Jochen (piip) ei ollut oikein ollut baarissa tyytyväinen paukkujen hinnoitteluun ja oli lopulta kiskaissut tarjoilijan mirristä ja pamauttanut sen vasten herrran kurkkua. Se sitten riittikin ja koko porukka lähti kollektiivisena rangaistuksena kohti putkaan. Olin hyvin hyvin vihainen. Loppuyö meni sitten putkassa  laskuhumalassa sementtilattialla. Aamulla poliisipäällikkö harjoitteli englannin kieltä, torui porukkaa ja lopulta agentti tuli hakemaan meidät pois ja takaisin laivaan. Oli sekin yö.

Kiitti vaan Jochen (piip) ja lämpimät terveiset sinulle, missä nyt sitten oletkin. En ole enää vihainen.

Jorma S