Lisää uusi kommentti

Nostettuani taksista tavarani kaijalle silmäilin ympärilleni. Ruosteista laivankylkeä jatkui molempiin suuntiin niin pitkälle, kuin pimeydessä näkyi. Jossain ylhäällä tuikutti himmeät valot miidsipin gongilta sumuiseen talviyöhön. Oli hiljaista. Ketään ei näkynyt missään.

Aamupäivällä olin saanut Helsingin Lauttasaaressa toisen luokan kansainvälisen radiosähköttäjän sertifikaatin Posti- ja Telehallituksen radio-osaston johtajan kädestä onnittelujen kera. Lähes siltä seisomalta olin rynnännyt asemalle ja junaan kohti ensimmäistä jobiani.

Laiva oli seissyt aikansa viljavarastona ja oli nyt joulun alla hinattu kaijaan ja lähdössä liikenteeseen.

Sisällä miidsipissäkään ei näkynyt ketään. Hämmästelin gongeilla olevia vesipytsejä, joihin tipahteli katosta vettä. Olin aina luullut, että jos laivaan tulee jostain vettä, se tulee pohjasta, eikä katosta.

Löysin sitten messinkin ja sieltä ihmisen, joka sanoi kuuluvansa konemestarien luokkaan. Opastus oli että kipinän tilat ovat siellä jossain ylempänä. Sieltä ne sitten löytyivätkin: ovet selällään, punkassa paljas patja ja huovan riekale. Radiohytin laitteet sen näköisiä, ettei semmoisia koulussa ollut näkynyt. Eikä myöskään niissä kymmenissä laivoissa, joissa olin kouluaikoina kyläillyt.

Kuluvina päivinä alkoi radiohytissä poikkeilla uutta väkeä. Jotkut tuomassa dokumenttejaan. Jotkut hakemassa niitä pois. Rohkeus ei riittänyt jäädä semmoiseen vanhaan varastoon, minkä seilauksistakaan ei kukaan tiennyt.

Radiolaitteista ei millään tahtonut löytyä semoista väännintä, mikä olisi päästänyt niihin sähkön ja hurauttanut käyntiin. Kunnes sitten messissä joku konemestareista kuunteli toisella korvallaan ihmettelyjäni ja tiesi, että konehuoneen sähkötaulussa on kytkin, jossa lukee radio.

Akkukäyttöiset hätälaitteetkin toimivat, kun messikalle oli joka aamu käynyt hakkaamssa muuttajakoneen ympäriltä nurkasta jään. Päivällä katosta turkille sulanut vesi halusi yön viileydessä jäätyä.

Radiohytin akut löytyivät eräästä miidsipin komerosta jäähileessä. Lataus alkoi toimia, kun korsteeni oli koluttu ja sieltä löytynyt latausvastus saatu kuntoon.

Lähtöiltana odoteltiin päällikköä laivaan. Lämmöt oli messissä jo niin hyvät, että venttiiliä pidettiin auki. Ihmettelin ulkoa kuuluvaa solinaa, että joko siellä joulun alla kevätpurot virtaavat. Kokeneemmat sitten tiesivät kertoa, että bunkkerin otto oli päässyt täkille. Kohta kiipesi päällikkökin laivaan. Kättelimme puristamalla hänen vasemman kätensä pikkusormea. Muuten kätensä olivat aivan öljyssä.

Konemestarit arvelivat lurauttaneensa kolmisen tonnia bunkkeria täkille. Tiedon ehtiessä satamamiehille oli määrä vähentynyt ja pariinsataan litraan.

Puoliltaöin koitti lähdön hetki. Yritin vimmatusti saada vastaanottimista kuulumaan edes lähimpiä asemia tekemällä erilaisia antennikytkentöjä. Jossain vaiheessa poikkesi perämies toteamassa, että hyvä kun olet vielä hereillä. Tuuli painaa laivaa kiville ja voidaan joutua siirtymään pelastusveneisiin.

Kaikesta huolimatta aamulla olimme menossa merellä ja matka taittui rivakkaa yhdentoista solmun vauhtia. Jäi siinä jälkeen majakkalaivat ja troolia vetävät kalapaatit. Ja iltamyöhällä olimme jo perillä lastaussatamassa.

Pääsin joulunpyhiksi poikkeamaan kotosalla. Lentokentälle ajanut taksikuski tiesi kertoa, että laivastamme oli jo lähtenyt paljon poikia, kun pääkonekin oli haljennut ja surrattu kasaan vajereilla ja koivuhaloilla. Panin mieleeni, että palattuani pitää käydä sitä pääkonetta ihmettelemässä.

Katso kuvia