Merimiesjuttuja

Australiassa ensimmäistä kertaa! Mantereen lounais-nurkalla, Albanyn pikkukaupungin satamassa. Laiturit olivat jo jääneet taakseni kävellessäni kohti keskustaa. Viereeni hiljensi auto, josta varttunut rouvashenkilö huhuili ajo-ohjeita osoitteeseen, joka kuulosti olevan Princess Royal Drive. Valittelin olevani ensimmäistä kertaa koko maanosassa, joten en vielä kovin tarkkaan tuntenut Australian katuja. Kyselin, mitähän mahtaa osoitteessa olla. Rouva selitti etsivänsä tietä satamaan, minne piti olla vastikään saapunut suomalainen laiva. Viemisinä olisi käytettyjä vaatteita entisen kotimaan köyhille merimiehille. Päälläni oli kalliit Amerikasta ostetut mokkanahkakamppeet, joten en kehdannut pilata mielikuvaa köyhästä suomalaisesta meripojasta. Muina miehinä selostin reitin satamaan, kuin paljasjalkainen australialainen.

Mt. Clarence kukkulalta näkymä satamaan

Kaupunkikierrokselta palattuani kuulin, että rouva oli laivalle ilmaantunut ja saanut kantoapua nyyteilleen. Nuoremmat pojat naureskelivat, että täällä luullaan Suomessa elettävän vielä sotien pula-aikaa. Pidemmän seilauskokemuksen villin linjan laivoissa omaavat olivat ottaneet rouvan käytetyt vaatteet kiitollisina vastaan. Ei ollut harvinaista siihenkään aikaan, että uuden laivaporukan saapuessa lentäen jonnekin maailman taakse, kaikkien matkalaukut eivät tulleet perille samalla lennolla. Jos laiva lähti heti vaihdon jälkeen, ei ollut mahdollisuutta vaatehankintoihin maista. Ikävä oli pyhäpuvussa aloittaa tankki- tai ruumajobi tai konehuoneen remonttihommat.

Albany on Länsi-Australian vanhin satamakaupunki. Ilmastoa verrataan välimeren säihin. Aikanaan valaanpyyntitoiminta oli ollut vilkasta. Maataloustuotteita vietiin edelleen sataman kautta suuria määriä. Meidän lastimme ei ollut eläviä lampaita, kuten naapurilaiturin laivassa, vaan kuormasimme viljaa Kiinaan. Edellistä lastiamme olimme purkaneet Intian niemimaan tyvessä yli kaksi kuukautta: viisi viikkoa redillä odottamassa satamapaikkaa ja lähes neljä viikkoa laiturissa.

Sataman takaa nousi metsäinen Mt Clarence-kukkula. Paahteisten ja pölyisten arabikatujen jälkeen oli mukava kuljeskella Australian keväisessä auringonpaisteessa lintujen konsertoidessa vehreässä metsikössä. Näkymät olivat upeat joka suuntaan. Vähemmän mukavilta näyttivät siellä täällä ruohon seasta pilkistävät pienet hautakivet. Kuolinpaikoiksi oli kaiverrettu ensimmäisen maailmansodan teurastuksista kuuluisia nimiä: Gallipoli, Ypres, Somme. Kuolinajat olivat samoilta vuosilta. Netin tietojen mukaan Albanystä lähti 1914 marraskuussa 38 laivan saattue kohti Eurooppaa ja maailmansotaa lastinaan 30000 australialaista ja uusiseelantilaista sotilasta sekä 7500 hevosta. Jo seuraavana vuonna yli puolet sotilaista oli tapettu tai haavoittunut. Tokkopa hevoset olivat selviytyneet niinkään hyvin.

Laivalla oli piakkoin uusi tapaaminen uuden mantereen asukkaitten kanssa. Radiohytin ovelle ilmaantui nojailemaan kaksi mittavaa miestä, jotka totisina esittivät jotakin roopuskaa. Paikallisesta murteesta huolimatta ymmärsin lyhenteen ITF, International Transport Workers' Federation. Nyt ei kyselty ajo-ohjeita, oli kyse henkilöstön palkoista.

ITF oli laivaväestä useimmille tuttu. Olimme kuulleet huhuja hurjista ITF-tariffien mukaisista palkoista, mitä oli tienattu verovapaasti mukavuuslippujen alla. Eläke- ja ammattiyhdistysmaksujakaan ei tarvinnut maksaa, mikä nuorista merenkulkijoista oli lisäetu. Suomalaisissa laivoissahan oli neljä eri ammattiliittoa ja jäsenmaksut perittiin kaikilta. Jos joku ei liittoon kuulunutkaan, ei ainakaan iljennyt semmoista myöntää. Porukka ymmärsi olevansa samassa veneessä, eikä suvainnut pummeja, jotka olisivat itsekkäästi nauttineet muitten tienaamista eduista. Siihen aikaan myös ymmärrettiin, että ilman ammattiliittojen sitkeää työtä miehistö saattaisi asua edelleen keulapakan alla skanssissa, eikä olisi työaika- eikä vuosilomalakeja. Eihän ollut kuin viisikymmentä vuotta siitä, kun suomalaisessa purjelaivassa vielä kuoltiin nälkään matkalla Australian.

ITF:n edustajat halusivat nähdä laivan työehtosopimukset. Julkisia asiakirjojahan ne olivat ja kaivoin kaikki neljä vihkosta nähtäviksi. Samalla ihmettelin, että eihän Suomen lippu kuulu mukavuuslippuihin, eikä meidän tienestiemme pitäisi kuulua ITF:n valvontaan.

Australian miehillä oli erilainen käsitys ja niinpä aloin Helsinkiradion aiemmin sähköttämän valuuttakurssin perusteella kääntämään Suomen markkoja Australian dollareiksi.

Seuraavaksi haluttiin nähdä palkkalaskelmia, minkä mukaan henkilöstölle oli palkkoja maksettu. Niitten näyttämiseen ei minulla enää ollut oikeuksia. Siirryimme seuraavaksi päällikön salonkiin. Monenlaisen selvittelyn jälkeen otettiin esille palkkakirjanpidon tositteet.

Aussit tutkivat huolella työehtosopimusta ja sen mukaista palkkalaskelmaa ja vieressä tarpeen mukaan käänsin, mikä mitäkin tarkoitti. Koko miehistöluettelo käytiin läpi ja kaikki kirjattiin muistiin. Kun työ oli tehty, kaljapurkit kourassa rupateltiin alan asioista. Tarkastajat olivat vakuuttuneita, että meille olisi tiedossa tuntuvat palkankorotukset, tai laiva ei lähtisi satamasta. Ja kuten aina: suuripalkkaisimmille eniten lisää rahaa, pienipalkkaisille vähiten. Päivän, parin päästä luvattiin palata asiaan.

Jyväkuorman lastaaminen kesti yli viikon. Sinä aikana muitakin australiansuomalaisia laivalla poikkeili. Laivaväki pääsi heidän matkassaan näkemään maisemia kauempaakin kenguruita myöten. Joitakuita kestittiin ihan yökylässä.

Olimme jo matkalla Kiinaa kohti navakassa länsituulessa, kun konemestari syöksähti sopivassa aallonvälissä radiohyttiin. Mestari oli tiukka työväenaatteen kannattaja ja toi sen esille aina, kun oli mahdollista.

”Näytäpäs niitä ITF:n tariffeja. Millaisia ne meidän uudet palkat oikein ovat?”

”No jaa, kotimaisia palkkoja edelleen maksetaan, ei saatu edes tariffeja luettavaksi. Kippari selosti iiteäffäläisten käyneen noloina kertomassa, että Suomi ei kuulu mukavuuslippumaihin. Suomalaisissa laivoissa kuuluu maksaa suomalaisten tariffien mukaista palkkaa ja he olivat todenneet niin tapahtuvan. Niinhän minä niille sanoin heti alkuun!”

”Jos et ollut itse paikalla, niin sinäkö väität uskovasi kipparin kertomaan?”

”Ilman muuta uskon. Eihän me oltaisi päästy satamasta ulos, jos olisi palkoissa ollut jotakin epäselvää. Kippari itse olisi saanut suurimman palkankorotuksen. Mitäs tuo hyötyisi kertomalla perättömiä?”

”Mitäs kippari hyötyisi kertomalla perättömiä?” tuohtui aatteenmies. ”Minä ajelin kongolaisissa jääpaateissa Tyyntä merta itään ja länteen. Aina itään päin mentäessä, kun päivärajalla olisi sunnuntai tullut kahdesti, kippari vaihtoi päivän vasta maanantaina ja tehtiin yhden päivän palkalla kaksi maanantaipäivää töitä. Ja jos länteen päin mentäessä vaikkapa keskiviikkona olisi pitänyt jättää päivä väliin, niin jätettiinkin sunnuntai väliin. Mitäs kippari siitäkään hyötyi?”

Laiva oli juuri töijätty Pohjanmeren sataman laituriin. Klaaraus oli tehty ja pian pitäisi siirtyä kuivatelakkaan vuosihuoltoa varten. Salongin pöydän päässä kippari ja siiffi siemailivat konjakinloppujaan. Meklari pöllytteli paksua sikariaan ja keräili papereitaan salkkuunsa. Kipinä laskeskeli meklarin tuomia rahanippuja pöydän toisessa päässä. Tällä kertaa oli helppo homma, kun valmiit niput olivat pankissa pakattu sellofaanikääreisiin ja jokaisen nipun päälle oli räntätty rahamäärä.

Rotterdamin merimiespappi Kaj Engström laskeutuu Solanosta laiturille kesällä 1976. Takavasemmalla siiffi seuraa katseella.

Salongin ovelta kuului napakka koputus. Päällikkö silmäili oven suuntaan:

” Kas päivää pastori, tervetuloa puuriin! Maistuisiko herra pastorille kipollinen konjakkia?

”Ei kai se papinkaan suu oo paskasta tehty”, kuului myöntävä vastaus.

Konjakin maistelun seurauksena jo samana iltana laivalta ahtautui parikymmentä merenkulkijaa papin ohjastamaan yhdeksän hengen pikkubussiin.

”Tiivistäkää, kyllä tänne mahtuu”, oli papin opastus. ”On meitä ollut kyydissä kymmenkunta henkeä enemmänkin. Liikennevaloissa siunaantui juuri silloin poliisiauto pysähtymään viereen. Sieltähän noustiin selvittämään, mikäs pakolaisleiri tässä on matkalla. Kun kuulivat, että Merimieskirkolle ollaan menossa, panivat piipaan päälle ja avasivat meille liikenneruuhkassa tietä kirkolle saakka!”

Illemmalla jatkaessamme kirkolta matkaa kuka minkin palvelun pariin, pappi kuulutti paluukyydin lähtöajat. Kirkolta lähdettäisiin määräaikaan, mutta kyyti etenisi lähibaarien kautta sillä vauhdilla, miten porukat ehtisivät kyytiin. Eikä niin kiirettä ollut, etteikö pastori olisi ehtinyt tervehtiä kuppiloitten henkilökuntaa.

Koska kuivatelakassa kärvisteltäisiin viikko, ehti Merimieskirkko järjestää monenlaista toimintaa. Oli kevätaika ja tehtiin aurinkoinen kiertoajelu kasvisviljelmille, mistä palattiin kukkaseppeleet kaulassa. Jalkapalloa pelattiin norjalaista laivajoukkuetta vastaan. Ottelu oli muuten tasaväkinen, mutta norjalaisilla oli yksi ennenkin jalkapalloa pelannut, joka potkiskeli tasaiseen tahtiin maaleja. Pelin edetessä sovittiin, että lopetetaan tilanteessa 10 – 0.

Merimieskirkon palveluitten ansiosta ikävä kuivatelakointi tuntui sujuvan nopeasti. Viikko oli hurahtanut äkkiä, kun oltiin taas vesillä ulkosivut maalattuina ja osa korjauksista tehtyinä. Jopa tinkimättömänä työväenaatteenmiehenä ja ateistina tunnettu konemestari oli innokkaasti vieraillut kirkolla.

”Kotimaan lehtiä lukemassa. Ja olihan se käytävä herran palvelijan saarnatkin kuuntelemassa, kun on vaivaa nähnyt meitä kuljetellessaan ja muutenkin on hyvin huolehtinut. Ettei pahoita mieltään, jos ei ole sanankuulijoita.”

Aikanaan sattuivat taas oorderit ohjaamaan laivamme samaan satamaan. Hyvillä mielin odoteltiin papin käyntiä ja kyytiä kirkolle. Tällä kertaa hakijana ei ollutkaan tuttu merimiespappi, vaan enempi aliupseerin mallinen mies, joka kuulutti olevansa uusi pappi. Täsmällisesti ilmoitettuna aikana lähti kyyti laivalta:” Jos joku ei tule lähtöaikana, tulkoon omia aikojaan” oli periaate, niin laivalta kuin kirkoltakin lähtöön:

”Paluukyyti kirkolta lähtee ilmoitettuna aikana. Merimieskirkko ei tarjoa juoppokuskipalveluita, eikä kiertele kaikkia kaupungin kuppiloita etsimässä kyytiläisiä, vaan ajetaan suoraan laivalle.”

Konemestarinkaan ei uuden papin aikaan tarvinnut tinkiä elämänarvoistaan, vaan huoleti saattoi jättää uuden pastorin saarnat kuuntelematta. Jonkin kerran sai kirkon auto palata laivalta ilman yhtään kyytiläistä. Kun laivalla eletään minuuttiaikataulujen mukaan, kaipaisi maissa vähän väljempää menoa.

Sohon tervakeulaisissa provianttisilmissä merimieskirkkosatamiin linjaa seilaavat murehtivatkin, että merimiehistä kirkoissa muistuttaa enää historiallinen nimi. Paikalliset asukkaat, rekkakuskit ja turistit olisivat uusia seurakuntatyön kohteita. Merenkulkijat kokivat jääneensä huutolaispojiksi.

Suomalaisia Merimieskirkkoja oli vähän ja useimmat niistä Euroopassa. Tramppilaivojen merenkulkijoilla oli harvoin tilaisuus päästä suomalaiseen kirkkoon. Meille oli kotimaan tarjonnan puuttuessa korvikkeina norjalaisten Merimieskirkot. Norjalaisilla tuntui olevan toimipisteitä useissa satamissa ympäri maailmaa. Suomalaisillekin kyytejä järjestettiin laivalta kirkoille ja takaisin. Erityisen mieleen jäävä norjalainen kirkko oli Villemstadtin kaupungissa Curacaon saarella. Kun ajoimme kapeaa kanaalia läpi kaupungin, kajahti kirkon katolta kovaäänisestä Maamme-laulu. Sellainen oli käsitys, että ajoi kanaalista minkä maalainen laiva tahansa, pauhasi aina lipun mukainen kansallislaulu.

Matkamme oli johtanut Buenos Airesiin. Konemestarikin oli lähtenyt papin kyytiin kirkolle. Bairesin pappi oli sellainen, että kotimaan lehtien luvun lisäksi tuli saarnakin kuunnelluksi. Ennen kirkolta lähtöämme pappi varoitteli erityisesti menemästä Veinticinco-kadulle. Siellä kuulema juotetaan vaivihkaa tyrmäystippoja ja viedään rahat ja vaatteetkin päältä. Melko varmasti saa tauteja ja huonolla tuurilla saattaa päästä hengestäänkin.

Seuraavana iltana laiva oli jo matkalla pitkin La Plataa merelle päin. Ennen vahtiin lähtöään konemestari kommentoi papin ohjeita:

”Virkansa puolestahan papin kuuluu varoitella pysymästä poissa synnin kaduilta. Vaan sinne venttisinkollehan mekin mentiin ja kuljettiin ruokalasta toiseen. Jossain vaiheessa havahduin jostakin takapihalta. Hengissä olin, vaikka pimeää olikin ja löysin tien katuvalojen alle. Kello puuttui ranteesta, eikä kukkaroakaan löytynyt. Sentäs oli rintataskussa Argentiinan roopuska, mihin olin piirtänyt laivan osoitteen. Ei kun vaan taksiin ja osoitteen mukaiseen suuntaan, vaikkei pesoja ollutkaan. Matkalla sitten kohdattiin toinen taksi, minkä kuski huitoi meitä pysähtymään. Kuskien puheista en mitään ymmärtänyt, mutta huomasin sen toisen taksin takapenkillä istuvan meidän laivan perämiehen. Perämies ei tiennyt, miten oli taksiin joutunut eikä sitäkään, minne oli menossa. Kello ja rahat taskuista oli viety, muttei ryövärit olleet hoksanneet sukkia tutkia, missä oli Ameerikan dollaares. Perämies retuutettiin minun taksiini ja maksettiin toinen kyyti pois. Minulla oli osoite ja perämiehellä rahaa, joten aamuvarhaisella hyvissä ajoin oltiin takaisin laivalla ennen työajan alkua.”

Viedessään astioitaan pentteriin konemestari jatkoi: ”Ei se pappi sentään pelkästään viran puolesta tainnut varotella. Kyllä se ihan aiheesta yritti meistä huolehtia.”

PS. Merimieskirkon jäseneksi liittyminen tuli ajankohtaiseksi jokunen vuosi sitten. Kotiseurakuntayhtymä oli saanut suuren testamenttilahjoituksen käytettäväksi vähävaraisten vanhusten hyväksi. Suuripalkkaiset testamentinhoitajat hävittivät rahat pörssipelissä. Heistä oli oikein ja arvollista itselleen kuitata tuhansien eurojen palkkiot.
Kirjoitin aiheesta seurakuntalehteen, muttei tilaa ollut. Pari tuhatta vuotta sitten jouluna kerrotaan myös olleen tilanpuutetta. Kotiseurakunnan toiminta ei ollut minun arvojeni mukaista toimintaa. Vaihdoin kirkkoa.

Antwerpenin merimiespappi Pekka Palosaari tyttärineen opastaa Kelon porukkaa

Radiosähköttäjä-lehdessä 4/1977 julkaistu Timo Sylvänteen artikkeli Patricia-laivan ensimmäisestä matkasta Sevillan telkalta Tarantoon Italiaan ja Karachiin Pakistaniin.