TIVANOn jobi (osa 9) – Kiinassa

Lähettänyt TimoSylvänne

Maanantai aamun valjetessa 17.6. Urhon päivänä silmäiltiin maisemia Hsinkangin rediltä. Laivoja oli ankkurissa kymmenittäin. Sataman suunnalla vaikutti olevan vireillä paljon suuremmat rakennushankkeet, kuin mitä oli itse satama. Kun rannalta suuntaa luoteeseen sisämaahan, tullaan ensin Tientsinin miljoonakapunkiin, sen jälkeen Pekingiin.

Toiveissa oli päästä pikaisesti laituriin. Laivan makeavesitankeissa oli enää kurat pohjalla. Pelastusveneiden vesisäiliöistä haettiin byssaan tarvittavat vedet. Mausta saattoi arvella, ettei pelastusveneiden vesiä ollut vaihdettu laivan lähdettyä liikenteeseen jokunen vuosi aiemmin. Kitkerää kuin Kasnäsin kahvi oli termoskannuista valuva juoma. Todettiin, että joidenkin nesteiden makua ajan hammas parantaa, joidenkin pahentaa. Ruuasta keittiöporukka onnistui taitavasti mausteilla hävittämään veden maun.

Pesemistä varten ei vettä riittänyt. Sattumoisin pyyhkäisi ylitsemme ukkosmyrsky kaatosateineen. Mukava oli saunasta siirtyä ulos täkille itseään saippuoimaan ja sadevesisuihkuun. Pyykkiäkin kerkesi virutella ja tuli perinteistä merimiesvalkoista. Keittäjälle eli naiskokille sade sattui huonoon aikaan: oli päivittäisen iltalenkin aika. Vaikeaa näytti olevan kaatosateessa kompurointi, muttei se näyttänyt olevan riittävä syy liikunnan laistamiseen. Porin Ylen uutisista kuultiin sittemmin, että Kiina oli noihin aikoihin tehnyt ydinräjäytyksen ilmakehässä jos Tiibetin seutuvilla ja saasteet levisivät itään päin laajalti sateiden mukana.

Parissa vuodessa oli Kiinassa paljon muuttunut sitten edellisen käynnin. Enää ei laivalle jätetty sotilasvartiota, eikä kielletty radiolähettimien käyttöä. Jopa pelastusveneen sai laskea vesille ja ajella laivaa ympäri.

Lähestyttiin juhannusviikonloppua. Laituriin pääsystä ei kuulunut tietoja, joten juhlavalmistelut aloitettiin. Kepeistä ja räteistä syntyi ahteritäkille juhannuspuu. Väliperämies laittoi lääkekaapista poistoon vanhentuneita varmuusvälineitä. Messilikka toi proviantista milkkipurkin ja ennen ilmapalloksipuhaltamista jokaiseen lirautettiin tilkka milkkiä. Ettei tullut vaikutelmaa, että redarin kustantamia terveystarvikkeita väärinkäytetään.

Olin kirjoitellut koneella tuttujen laulujen sanoja paperinipuiksi. Kun kirjoituskoneeseen latasi viisi A4-arkkia ja väleihin kalkkeeripaperit ja takoi kymmenen sormen voimin, pystyi neljästä arkista tekstiä lukemaan ja viidennestäkin arvailemaan, ainakin hyräilemään. Juhannusaterian ja juomien jälkeen löytyi innokasta lauluväkeä riittämiin ja sooloesityksiäkin kuultiin illan pimennyttyä.

Maanantai aamuna oltiin laiturissa. Ei ollut kiinalaisille luotseillekaan pelastusvenekahvi maistunut. Kuten Santoksessa, pahentuneet puuvillapaalit aiheuttivat täälläkin sanomista. Nyt paalit eivät kelvanneet vastaanottajille ja tiistai-iltana oltiin jälleen ankkurissa redillä. Vesitankkien täyttämisessä oli ollut jotakin hämminkiä, joten edelleenkin oli vesi ransuunilla.

Kolmatta viikkoa maattiin ankkurikettingin yläpäässä, ennenkuin rahtaaja sai ”entiijan pelluun” päätökseen ja päästiin satamaan. Kolmatta viikkoa vierähti laiturissakin. Ruumien tyhjennettyä niitä alettiin täyttää kiinalaisilla vientituotteilla.

Mao Tse Tungin Kiina oli maailmaa kiertäneelle merenkulkijallekin ihmeiden maa. Kulttuurivallankumouksen loputtuakaan ulkomaalaisia ei kaduilla näkynyt. Kaupungilla kulkiessaan koki olonsa eläintarhan eläimeksi: kaikki liikenne pysähtyi ja ympärillä kulki pällistelemässä ihmismuuri silmänkantamattomiin. Piakkoin opimme, että sihtailemalla kameralla väkijoukkoa katu muuttui yhtä autioksi, kuin armeija kasarmin piha lomakomennon kajahtaessa.

Neuvostoliiton malliin satamissa oli monipoliset merimiesklubit. Shanghaissa vanha Britannian suurlähetystö useine rakennuksineen oli merenkulkijoiden käytössä. Pääsi sinne myös diplomaatit ja muutkin vierasmaalaiset. Hsinkangin, Dairenin, Tsingtaon ja Chinwangtaon merimiesklubit olivat mukavasti kävelymatkan päässä laivalta.

Kiinalaiset olivat innokkaita järjestämään matkoja ja esittelemään nähtävyyksiään, teollisuuslaitoksiaan ja maatilojaan. Matkaoppaista ainakin yhden arveltiin ymmärtävän suomea. Erilaisilla tempuilla yritettiin selvittää salakuuntelija.

Pari vuotta aiemmin tivanolaisia oli kuskattu Tsingtaon oluttehtaalle usealla pikkubussilla. Ehkäpä sen seurauksena suomalaisille ei enää retkillä tarjottu olutta eikä muutakaan prosenttijuomaa. Maon kuoleman jälkeen oli menneet unohtuneet ja isännät kyselivät, paljonko olutta ja viiniä pitäisi varata retkievääksi. Silloin olivat kaikenlaiset retket suosittuja.

Kun lopultakin oli päästy laituriin, oli naamatarkastuksen jälkeen merimiesklubin isännät ehdottelemassa matkaa Pekingiin. Rahanjaon yhteydessä oli kätevä kysellä halukkaita lähtijöitä. Vaikka myöhemmin ilta vierähti merimiesklubilla valomerkkiin asti, oli meitä aamuviideltä kaksi pikkubussillista lähdössä kulttuurimatkalle.

Siihen aikaan Kiinassa oltiin säästeliäitä. Etummainen pikkubussi ajoi pelkillä parkkivaloilla. Taaempi auto seurasi ajaen kokonaan ilman valoja. Rivakkaa vauhtia mentiin kapeilla kyläteillä. Kyläläisillä oli tapana viettää vapaa-aikaansa kyykkien pimeillä teillä. Niinpä tämän tästä koettiin äkkijarrutuksia ihmisjoukon ilmaantuessa parkkivalojen hämyyn. Kerran oli tielle jätetty aasi rattaineen poikittain. Rattailla oli puhelinpylväs.

Lyhyiden yöunien vuoksi porukka oli vielä torkuksissaan, mutta heti matkan alkaessa isäntäväki aloitti tarmokkaan selostuksen paikallisista asioista. Jos yritin tulkata pelkillä otsikoilla ”ajetaan peltojen poikki”, viittoili opas kertomaan enemmän ja saattoi toistaa aiemman tarinansa tulkattavaksi.

Oikein turistityyliin kiertelimme nähtävyyksiä. Pekingissä hämmästelimme keisarin palatsin ja kesäpalatsin. Iso oli palatsialue, mutta pieni oli keisarin makuukammari, sänky vain mahtui. Eikä saanut keisari lämmintä ruokaa, kun byssa oli kaukana salongista ja ateriat kiersivät monen maistajan kautta. Kesäpalatsissa oli merenkulkijalle outo laiva. Kuului joku keisarinnoista pelänneen olla vesillä, vaikka halusikin. Niinpä oli rantaan kiinni rakennettu kivinen laiva risteilyitä varten.

Viimeisenä päivän ohjelmassa ennen paluumatkaa oli kuuluisassa vuosisataiset perinteet omaavassa ravintolassa tarjoiltu Pekingin ankka. Bussimme pysähtyivät ravintolan oven eteen parin limusiinin taakse. Tavanmukainen yleisöjoukko alkoi kerääntyä ympärillemme. Samalla ravintolan ovesta tupsahti kadulle toinen ryhmä ulkomaalaisia. Harmaatukkaisia arvokkaannäköisiä miehiä. Pitkät hameet päällä ja paljaissa jaloissa muoviset kusiluistimet. Virkapukuiset autokuskit pitivät heille limusiinien ovia auki. Autoissa oli diplomaattirekisterit ja myöhemmin selvisi, että olivat jostain Tyynenmeren saarilta. Väkijoukko ympärillämme pyöritti päätään kuin tennispelissä vilkuillen vuoroin meitä, vuoroin hamemiehiä.

Ravintolan alakerta oli paikallisia ruokailijoita varten. Meille oli varattu ravintolan yläkerran ainut huone. Rappusten vierestä näki vilauksen keittiöön, missä tulen yläpuolella vartaissa pyöri kypsytettäviä ankkoja.

Isolle pyöreällä pöydälle oli katettu monenlaisella pientä naposteltavalla. Vaikka määrät olivat pieniä oli erilaisia kuppeja paljon. Kaikista maisteltaessa alkoi olo olla vähitellen kylläinen.

Meille kerrottiin, että anakasta ei heitetä mitään hukkaan. Halkaistu ankan pääkin ilmaantui pöytään. Sitä herkkua eivät testanneet edes enemmän olutta juoneet. Olimme oppineet, että Kiinassa päätetään ateria keitolla. Kun keitto sitten kannettiin pöytään, olimme niin ravittuja, että soppaa hörpittiin kohteliaisuudesta.

Odottelimme jo poislähtöä, kun ovelle ilmaantui iloinen kiinalainen. Suorin käsivarsin hän kannatteli päänsä päällä - kuin urheilupokaalia ikään - kauniinruskeaksi paahdettua suurta ankkaa. Siinä se oli sitten meidän varsinainen ateriamme alkupalojen ja jälkiruokasopan jälkeen. Ankka pilkottiin pieniksi siivuiksi. Tarkoitus oli syödä sitä letunnäköisiin paistoksiin käärittynä tahi halkaistun sämpylän sisään tungettuna ruohonnäköisten kasvisten ja maustekastikkeen kera. Suomalaisella sisulla kaikkemme yrittäen kävimme jälleen ruokavatien ääreen. Kuitenkin ankasta jäi suurin osa pöytään poistuessamme pimenevään Pekingin yöhön.

Parinsadan kilometrin paluumatka sysimustassa yössä Hsinkangiin sujui penkinreunoja puristaen ja torkkuen. Herätyksen aiheutti tämän tästä äkkipysäytykset ja autokuskin pajatus hänen yrittäessään häätää tieltä ihmisjoukkoja ja kotieläimiä.

Jo seuraavana viikonloppuna oli kahden päivän retki Tientsiniin. Nähtiin kiinalaista oopperaa, mikä katsomossa vaatii venymistä: korkealta ja kovaa, vihlovasti. Upeita olivat taikureiden ja akrobaattien esitykset. Salit olivat täynnä kiinalaista yleisöä. Tupakka kärysi, pulina oli kova ja näytti, että katsojat ovat tulleet turisemaan keskenään. Illalla hotellin telkkarissa näytettiin jalkapallo-ottelua Kiina – Brasilia. Oli tasaväkinen peli, netistä löytynee lopputulos. Tuohon aikaan vielä seurasin kilpaurheilua, koska urheiluväki osasi paremmin piilottaa politiikan ja korruption.

Laiva siftattiin Hsinkangista toiseen kiinalaiseen satamaan, Chinwangtao nimeltään. Noin puolen vuorokauden matka. Näköjään nykyisin nimi tavataan Qinhuangdao. Parin päivän ankkurissaodottelun jälkeen löytyi laituripaikka heinäkuun viimeisenä päivänä.

Laiva oli lastattu täyteen jo seuraavana maanantaina. Illalla kello 20 päästiin merelle. Suunnattiin itään kohti länttä, määränpäänä Los Angeles.