Laivaan tulee hyvännäköisiä poikia

 

Eräänä menneisyyden kesäisenä päivänä kotipuhelin soi; ”Päivää, täällä on Se ja Se, siitä ja siitä varustamosta!”Meillä olisi tarjolla messikallen parin viikon sijaisuus tankkilaivassamme. Se tulee Kokkolaan silloin ja silloin, kiinnostaako...?

 

Kiinnostihan toki. Pian huomasin olevani elämäni ensimmäisellä lentomatkalla. Vähän jännitti koko kuvio; kesäduunin vaihto, jobin saanti, siihen liityvät toimenpiteet...

 

Mutta seuraavaksi laskeuduttin Kruunupyyhyn ja ystävällinen varastopäällikkö kävi hakemassa kentältä ja toi Kokkolan satamaan, kaijassa makasi tankkerin rohjo.

 

Muistan aina sen ensituoksun; raskaan polttoöljyn sekoitettuna muihin tuoksuihin kuten mereen ja aluksen flektien puhaltamaan tuoksujen sekamelskaan. Muistan myös äänet, joista höyrypumppujen lonksutus kuului ylimmäisenä; klonks, klonks, klonks

 

Alus makasi jotenkin ”länässä” oppisin pian, että se tarkoitti trimmiä. Laskusilta, jonka tuntisin pian gangwaynä tai lankonkina, tuntui olevan lähes pystyssä.

 

Sitä kiipesimme parin muun, vähän vanhemman kaverin kanssa ylös kannelle, eli täkille. He olivat mönstränneet ensireissun laivapojiksi, siis junkeiksi. Meitä kakkia jännitti.

 

Lehmänsillalla notkui ukonkäppyrä maalisissa dongareissaan ilmeisen juovuksissa. Tulisin tuntemaan hänet aluksen pursimiehenä eli poosuna. Täkille noustuamme tämä tervehti meitä kova äänisesti raakkuen:

 

”Laivaan tulee hyvän näköisiä poikia – illalla otetaan ja pannaan niitä perseeseen !”

 

Päälle viinan polttama röhönauru.

 

Olin kauhuissani. Mihin olin tullut? Tuohon vanhaan hyvään aikaan moinenhan oli jopa kriminalisoitu. Toisin kun nykyään. Nythän se on lähinnä hyve ja saattaa jopa auttaa uralla tai muutoin menestymään. Ehkäpä asiaan saadaan nykyään jo opinnoissa ”syventävää” perehdytystä. Mene ja tiedä...

 

No, onneksi pääsin asiallisen ja mukavan stujun opastukseen sekä messikallen työn salohin tutustumaan. Toisin oli junkki-poloisilla. He joutuivat poosun kouluun. Tällaisia ”kouluja” on ollut varmaan lukemattomia ja parhaimmillaan kokemukset ovat olleet hyvinkin antoisia ja opettavaisia. Vaan ei tässä tapauksessa.

 

Niinpä heillä alkoi kaikenlainen vittuilu ja simputus tämän velton alkoholistin, joka varmasti piti itseään suurena ammatti- ja merimiehenä, toimesta.

 

Sitä kesti siihen asti, kunnes eräänä päivänä he olivat maalaamassa pesuhuonetta. Poosu tuli pesuhuoneeseen ja alkoi kikkailemaan kaikesta turhasta. Yhtäkkiä ovi pamahti kiinni. Junkkien kertoman mukaan toinen piti kiinni ja toinen – vuorotellen – löi. Siihen loppui poosun vittuilut siltä osin. Äijä oli pää paksuna ja punaisena sekä keskittyi juopotteluun. Juomat taisivat vaan alkaa loppumaan. Alusta kipparoi vanha kapiainen ja ransuuni oli melko tiukka. En muista tarkemmin, koska itse en ikäni vuoksi saanut vielä mitään. Enkä liioin vielä muutoinkaan hallinut viinan käytön hienouksia.

 

Merimatka halki Itä-Meren, Tanskan salmien ja Pohjameren sekä Englannin kanaalin, meni mukavasti. Kulliviinoja kinuttiin ja pienen jekutuksen kohtena oltiin, mutta sehän kuului asiaan.Hyvän tahtoinen:”Kalle Perkele!”, kuului usein. Porukka oli pääosin ihan mukavaa – poislukien poosu.

 

Saavuimme lastaamaan Milfordhaveniin. Lähdin maihin ulkomailla ensi kertaa ”merimiehenä”, sekin on mieleenpainuva kokemus varmaan jokaiselle. Poosu oli lähtiessäni qangwayn päässä. Hän antoi minulle 20£-setelin, sanomatta sanaakaan. Lähdin maihin; taksilla läheiseen mukavaan ja idyliseen pikku kaupunkiin Saapuessani takaisin laivalle, poosu odotti samassa paikassa. Ojensin samaisen 20£-setelin hänelle. ”Kalle perkele! Missä on pullo?”

 

”Mikä pullo? Luulin, että harrastat setelien maailman matkaamista! Nyt setelisi on kokenut taksimatkan Pembrokeshiren vihreillä nummilla ja käynyt Pembroken kauniissa walesilaiskaupungissa.” Totesin pokkana ja lähdin kohti ahteritorppaa. Poosu jäi ällikällä täkille puhisemaa vihasta punaisena ja sanattomana.

 

Myöhemmin hän viritti täkkäri-messin, jota hoisin, jääkaapin alle ison rotanloukun. Toivossa, että lykkäisin siihen sormeni. Ei onnistunut poosun yritys. Taitaa tämä poosu nykyään jo olla laudoissa tai raudoissa

 

Homma oli siis välillä kuin leikkikoulusta – tai kehityksessä vielä alempaa.

 

Saavuimme Tahkoluotoon purkamaan lastiamme. Syksy lähestyi ja oppikoulu kutsui.

 

Ensireissu oli onnellisesti takana ja jatko sai vähän odottaa, oppikoulun päättymistä.

 

Ensireissu opetti. Jos ei muuta, niin siivoamaan, joka sekin on tärkeä taito tässä elämässä. Opetti se myös jotain muuta. Ainakin sen, ettei olisi tullut mieleenkään alkaa väittämään vastaan stujelle, mestarille saatikka perämiehelle. Kippari oli oikeasti puolijumala tuohon aikaan, eikä messikalle häntä juurikaan nähnyt, ainakaan lähietäisyydeltä. Sinuttelukynnys olisi ollut ääretön. Nykyään on toisin. Monet – ei tosin kaikki – allalle tulevat nuoret omaavat uskomattoman määrän itseluottamusta. Valitettavan usein perusteetonta. Mistähän se lienee saatu?

 

Mutta tällainen oli siis oma ensireissuni merellä – lähes 40 vuotta sitten.