Muuta muistelua

En ole musiikkimiehiä mutta muistelen, että vuosituhannen vaihteessa ja myöhemminkin lauluesityksillään kansaa viihdytti tyttöduo nimeltään Angelin Tytöt. Oikeastaan tarinani syntyyn vaikutti muutama päivä sitten televisiossa esiintynyt saamelaistyttöduo Märät Säpikkäät, tai jotakin sinne päin. Tämä johti Angelin Tyttöihin ja yli 40-vuoden takaiseen muistelukseen Angelin pojista. Kaverien tarinalla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä musiikin kanssa. Käytän heistä oikeita nimiä, koska juttu ei ole kovin "paha".

Pumppasimme Salmisaaressa algerialaista punaviinilastia Alkon varastoihin syksyllä 1967. Kesälomalaismessikallet olivat siirtyneet jatkamaan opintojaan ja HESPERUS-laivaan tarvittiin kaksi uutta kallea. Puvut päällä, kravatit kaulassa isojen matkalaukkujen kera kaksi yli kaksikymppistä herrasmiestä saapui laivalle. He olivat veljekset Esko ja Simon Angeli Enontekiöstä. Eskosta tuli uffarien pölykalle ja Simonista miehistökalle. Esko oli tumma, vähän jörö ja jurrissa pikkasen agressiivinen. Simon taas vastakohta, vaalea, nauravainen ja kirkkaalla äänellä puhuva.

Veljekset olivat tehneet sekalaisia hommia Norjassa ja Ruotsissa, mutta vanhimman veljen innostamana päättäneet lähteä merelle. Kaverit tekivät työnsä moitteettomasti ja heillä oli tulevaisuuden suunnitelmat valmiina. Esko aikoi pölykallen jobin jälkeen siftata konepuolelle, Simon taas kansipuolelle. Heillä ei ollut merialan koulutusta, joten siirtyminen kyseisiin hommiin vaati vuoden meripalvelua messikallena.

Veljekset asuivat samassa hytissä ja kun kallen palkka oli varsin pieni, kaverit harrastivat säästäväisyyttä jopa niin, että jakoivat "tyttöystävänkin" veljellisesti keskenään. Tämä vähän ihmetytti etelän poikaa, mutta Lapissa tämä on normaali käytäntö, virkkoivat Angelin pojat.

Simon oli kerran päivällisen aikaan pienessä viihdykkeessä. Hän oli tuonut ruokatarjottimet ja muut tykötarpeet jo pöytiin, jälkiruoka oli vielä tuomatta, yleensä se oli hedelmiä. Niinpä joku kysyi mitä hedelmiä jälkiruoaksi on? Simon nauraen aprikoi:"En mie oikhein tiiä, ne on karvasia omenoita". "Karvaset omenat" osoittautuivat tuoreiksi persikoiksi. Joko Simon heitti vähän huulta, tai Enontekiön osuuskaupassa niihin aikoihin ei tälläisiä hedelmiä ollut tarjolla.

Taisi olla vuotta 1968 kun oltiin porukalla äänestetty Nipan Pursiseura lakkoon ja saatiin näin hiukan ylimääräistä vapaata.

Olin silloin EFFOA´n HEROS´ssa puolikkaana ja maattiin Helsingin Jätkässä lakon kourissa.  Kaverini, niinikään Riihimäen kundeja, oli siinä vieressä saman yhtiön vanhassa S/S SIRIUS´ssa matruusina. Siitä sitten illansuussa langongivehkeet päälle ja Stadin yöhön tarkoituksena nauttia lakkopilsneerit. Ensin suuntasimme matkaa voittavat askeleemme vanhaan tuttuun Merenkulkijoiden kulttuuriyhdistykseen, ravintola Kannakseen. Siellä oli tosin jo sen verran moni ehtinyt ennen meitä lekottaa ankkurin, ettei ollut puhettakaan mahtua sisään. Katsastettiin sen jälkeen tietenkin vielä näköalaravintola Salve mutta siellä tilanne oli sama, ylimääräistä jengiä kannettiin jo tukat silmillä Wärtsilän altaan reunalle lepäämään.    

Janon äityessä lähes kestämättömäksi siirryimme kohti keskustaa ja eksyimme Lihapihan (Kaivopiha) kautta silloiseen ravintola Orsoon joka sijaitsi nykyisen hotelli Presidentin vieressä olleessa talossa. Sattumalta siellä oli esiintymässä jo silloin suuri esikuvani Tapio Rautavaara. Ilta alkoi olla jo lopuillaan ja Tapsakin oli pakannut kitaransa penaaliin ja kun oli pois lähdössä kulki siitä meidän pöydän ohi, jolloin en malttanut olla tokaisematta, että vetäisehän Tapsa meille merimiehille oikein reipas merimieslaulu! Tapsa morjesti takaisin ja istahti pokkana pöytään ja kun tarkkaavainen kyyppari oli tuonut taiteilijalle tilaamani paukun, hamuili hän kitaransa esiin ja vetäisi kylmän viileesti syvällä baritonillaan meille, että: "olen meripoika reipas minä Haitista siellä tarvitse ei näytellä raitista......!"  Muutama muukin laulu siinä irtosi ja otettiin muutamia "lakkopilsneereitä" lisää.

Olin rinta kaarella pitkään, kun voin aina kertoa kavereille, että on sitä vietetty iltaa "Reissumiehen" kanssa ihan livenä! Vielä tänäkin päivänä hän kuuluu niihin suomalaisiin, joita arvostan ja jonka filosofiaa pidän esimerkillisenä. Esim. hänen lausumansa: "tärkeintä on, että olet sinut itsesi kanssa" ja " se paras matka oli kuitenkin aina se kotimatka" ovat legendaarisia ja ne kannatta aina pistää korvan taakse!

Minulla oli Tersö-laivasta näin hieno muisto, mutta parivuotta sitten 2009 lahjoitin tämän kellon Rauman merimuseoon, koska sitten kun aika minusta jättää niin tuskin tyttäreni joka siivoaa jälkeni osaa tälle kellolle mitään arvoa antaa.

Syy miksi lahjoitin sen Rauman merimuseoon on se, että Rauman merimuseo on pienemmässä mittakaavassa ja tälläiselle esineelle löytyy ehkä helpommin tilaa jossakin vitriinissä. Mieluusti sen ottivat vastaan.

Toinen syy miksi  vein sen Raumalla on se, että laiva oli viimeinen tämän sarjan alus joka rakennettiin Uudenkaupungin telakalla eli Rauman naapurissa. Etteikö sitten ihan viimeinen oikea laiva joka sieltä lähti. GE oli uudenkaupungin telakan omistaja jossain vaiheessa ja taisi olla vielä silloinkin kun Tersö valmistui 1980. Näitä sisaria valmistui kolme kappaletta ja ne olivat Askö, Finnö ja Tersö. Aikaisemmat olivat hieman erilaisia.

Kun Igloo Team myytiin kreikuille 1992 niin laivassa oli vielä keulapakalla isompi laivakello jonka GE halusi lähetettäväksi heille omaan toimistoonsa ja samalla myynnin yhteydessä teettivat Singaporessa jossa olimme telakassa uuden kellon keulaan. Tämä pienempi kello jonka kuva on tässä oli komentosillan siiveltä, mutta se oli jossain myrskyssä pudonnut kiinnityksestään ja siitä oli myös kellon kieli ironnut. Kello oli ties kuinka pitkän ajan konehuoneen verstaassa korjausta odottamassa, mitä korjausta ei koskaan tehty. Sain idean siitä GE:lle lähetettävästä kellosta pakata tämän pienemmän kellon omaan matkalaukkuuni ja viedä mennessäni kotiin sillä eihän sitä kukaan osannut kaivata sinne brygan siivelle. Sehän oli minulle tavallaan tärkeä muisto sillä Tersö oli se ihan oikea laiva jossa ekan kerran olin kipparina 1981 lukuunottamatta sisävesikeikkoja.

Koska laivakello oli ainoastaan pölynkerääjä kirjahyllyssä niin päätin siitä luopua ja minä olin ainoa jolle sillä oli tunnearvoa. Uskon, että se kello sai Raumalla itselleen hyvän ja arvoisensa kodin muiden vastaavien esineiden kaverina ja seurassa.

Merimiesjutussani ""Kaikenlaisia skönäreitä"  suomin median eli tiedotusvälineiden tietämättömyyttä laivoihin liittyvissä uutisissa. Tänä aamuna tuli taas lisää vettä myllyyn:

Uudessa Seelannissa viime lokakuussa kajautti konttipaatti kiville tai riutalle. Tänä aamuna Yleisradio ensimmäisenä uutisenaan kuulutti, että alus oli katkennut kahtia ja tankkerista vuotaa öljyä mereen.

Meniköhän toimittajalla ajatus jotenkin siten, että jos laivasta valuu öljyä, se on öljylaiva ja öljylaiva on sama kuin tankkeri?

Toinen lukuvuosi KoTeKossa keväällä 1971 oli päättymässä. Olin kahden vaiheilla, lähteäkö kesäksi seilaamaan vai hakemaan puuttuvaa noin 4 kuukauden maapraktiikkaa Kalarannan konepajalta. Tämä pajahan oli tullut tunnetuksi Kotkan koulun konemestarien maapraktiikkapajana.

Olin tavannut kevättalvella Kotkassa jm Sisun ykkösmestarin Reima Sarinin. Hän oli jo vanha tuttu ms Hesperuksen ajoilta, jolloin seilasi kyseisessä aluksessa kakkosmestarina. Jm Sisu (vanha Sisu) kävi talven aikana useasti Kotkassa, koska murtajan liikennealue oli määrätty itäiselle Suomenlahdelle.

Sisu oli jälleen visiitillä Kotkassa ja tapasin Reiman Fennian Grillissä, tai Pubihan tuo taisi silloin jo olla. Kerroin hänelle kesäkuukausien suunnitelmistani. Tilannehan oli se, että maapraktiikkaa pitäisi saada, mutta laivassa moottorimiehenäkin tienaisi enemmän. Reima kertoi, että heiltä oli sorvaaja pari päivää sitten hypännyt Viikarin salmessa mereen ja sorvaajan paikka aluksessa olisi vapaana. Olin käynyt aikoinani ammattikoulun metallipuolen, joten tiesin jotakin sorvauksesta ja myöskin hitsauksesta. Niinpä lähdimme siltä istumalta kohti satamaa ja jm Sisua kyselemään siiffiltä jobia.

Lyhyen läntä huopahattuinen herra harppoi edellämme kohti "miljoona möljää", jossa Sisu makasi, hän oli murtajan siiffi. Pistimmme Reiman kanssa puolijuoksuksi ja saavutimme siiffin "Vetekin" kahvilan kohdalla. Reima aloitti keskustelun porilaismurteella:"Tuanoin hän tulis meill sorvaajaks", samalla osoittaen minua peukalolla. Siiffi jatkoi matkaa pysähtymättä kysyen kuitenkin minkälainen on koulutukseni. Kerroin hänelle ammattikoulun käymiseni, meripraktiikkani ja lisäsin siihen vielä, että olen teknillisessä koulussa konemestarilinjalla. Sen paremmin sivuilleen vilkaisematta siiffi sanoi."Otetaan mies laivaan".

Se oli siinä, "työhaastattelu", sain jobin. Käänsimme Reiman kanssa kengänkärjet 180 astetta ja palailimme Pubiin nauttimaan oluet.

Perjantaina 30.4.1971 matkustin Turkuun Wärtsilän telakalle, jonne Sisu oli edellispäivänä tullut pohjamaalaukseen. Viikon päästä siirryimme  Pansion tokka-alueelle, jossa olimme koko kesän. Näin sain puuttuvan maapraktiikan ja syksyllä sain ulos alikirjan. Seuraavana keväänä 1972, kun koulu päättyi sain kolmosmestarin jobin Finnclipperiin.

Radisähköttäjäkurssilla 1970 - 1971 Lauttasaaressa opetti sähkötekniikkaa insinööri Sampo Ahti. Vanhempi herrasmies, jota arvostettiin suuresti. Opetus oli täsmällistä, mutta usein laskukaavoihin perustuvaa, joten joskus tunnit tuntuivat puisevilta.

Ehkä tästä johtui, että joku pitkästynyt hoksasi tuoda kotoaan luokkaan kasettinauhurin ja ajankohtaista musiikkia. Olisiko ollut takapenkkiläisistä Asumuksen Jaska tai Poutasen Risto? Nauhuri kytkettiin luokan sähkötysverkon pistokkeeseen, kasetti pyörimään ja jokainen kuuli musiikin tökkäämällä kuulokkeensa omiin pistokkeisiinsa. Monilla oli pehmustetut luurit, josta kovakaan soitto ei vuotanut muiden korviin.

Risto vasemmalla, Jaakko kolmas vasemmalta. Pekka Aalto istuu välissä.

Oli taas sähkötekniikan tunti. Insinööri Ahti opetti, oppilaat kuuntelivat ääneti ja verkossa pauhasi musiikki.  Yhtäkkiä huutaa Poutasen Risto suureen ääneen :" Asumus, hei Asumus, kuuntele, tää on hyvä piisi!"

Opettaja kääntyi taululta luokkaan päin. Varmaankin totesi, että oli tapahtunut vahinko ja jatkoi opetusta.

Sähkötekniikan kokeissa insinööri Ahti jakoi koepaperit ja istui opettajan pöydän taakse, riisui silmälasinsa ja kumartui lukemaan pöydällä olevaa kirjaa noin 20 sentin etäisyydeltä. Jossain vaiheessa tuntia opettaja - edelleen kirjaa lukien - sanoi ääneen:"Minuutin kuluttua aukaisen ikkunan". Näin tapahtuikin ja insinööri palasi pöydän taakse, otti taas pois silmälasinsa ja jatkoi lukemista.

Keväällä julkaistiin Matti Pietikäisen kirja FROM HIGH ARCTIC TO ANTARCTICA, Ships of Thom Companies on the Seven Seas. Viimeinen sivunumero on 573. Kirja on A4 kokoa, leveyttä jokunen sentti enemmän. Painoa varmaankin useampi kilo, mutta kirjan sisältämän tiedon paino moninkertaisesti enemmän.

Kirjoittaja käy läpi kaikki alukset, minkä kanssa yhtiö on ollut tekemisissä. Aluksi valoitetaan näkemyksiä ja suunnitelmia, minkä takia kiinnostus laivaan on herännyt ja kuinka omistukseen tai osaomistukseen on päädytty. Jos kyseessä on uudisrakennus, selostetaan rakentavan telakan historia ja sen jälkeen aluksen rakentamisen historia. Kiinnostavasti valotetaan sen hetkistä merenkulun tilannetta, mihin uudisrakennus on tulossa, ennenkuin aletaan kertoa laivan liikennöinnistä ja sattumuksista matkoilla.

Jos yhtiö on hankkinut vanhan aluksen, esitetään laivan aiempi historiikki ja aiempien omistajien taustatiedot. Kun laiva on laitettu myyntiin, kerrotaan kaupanhieronnan kiemurat ja yhteenveto myyntihinnoista aluksen uran aikana. Samoin on kerätty tietoja taloudellisista voitoista ja tappioista. Kun laiva on siirtynyt uusille omistajille, kerrotaan kaikkien näiden historiat ja muut merenkulkuun liittyvät hankkeet. Lopulta päädytään romutustelakan rannoille.

Teksti on englanniksi, mutta tällainenkin vuosikymmeniä sitten kielen aktiivisen käytön lopettanut lukee sitä sujuvasti. Kuvitus on runsasta ja paljon kuvia on onnistuttu löytämään samasta laivasta eri nimillä. Kirjan lopussa on erittäin monipuoliset hakemistot.

Kunnioituksella voi ihmetellä Matti Pietikäisen keräämää tietomäärää sekä valtavaa lähteiden hallintaa. Jotta olisi edes jotakin kritiseerattavaa, niin onhan kirja aika painava sohvalla selällään maaten luettavaksi.

GOTTFRID-laivan historiikkiin on Lauri Vuorinen kirjoittanut ansiokkaan kommentin aluksen lopunajan omistuksesta. Parista lähteestä on löytynyt tieto, että Erikson olisi GOTTFRIDin myynyt 1953. Ostaja on ollut Suomen Laiva Oy. Entinen Suomen Joutsenen pitkäaikainen päällikkö John Kokola olisi ostanut Suomen Laiva Oy:n osakkeet 1954. John Konkola kuoli 71 vuoden ikäisenä 1955 ja osakeyhtiön toiminta lopetettiin ja GOTTRID myytiin romuksi. Olisiko näissä toimissa ollut mukana autuaan poika Johan Konkola?

Kauppalaivatietokannasta ei löydy merkintää, että GOTTFRID olisi saanut uuden nimen KANNAS vuonna 1953. Miramar tämmöisen tiedon kertoo. Voisi arvailla että Suomen Laivan ostettua GOTTFRIDin nimeksi olisi muutettu KANNAS ja kun John Konkola osti Suomen Laiva Oy:n osakkeet, olisi palautettu entinen nimi. Redarien vastuulla kuuluu olleen laivatietojen ilmoittaminen valtion rekisteriin, joten tietojen ilmoittamisissa on ollut puutteita. Toisaalta tietojen siirrossa laivatietokantaan kuuluu tapahtuneen virheitä.

Tämän GOTTFRIDin alkuajan tiedosta olen löytänyt vain yhden nettisivun, mikä kertoo että alus olisi ollut ruotsalainen ja omistajana G. Sjöberg. Sjöbergistä en toistaiseksi ole löytänyt mitään enempää.

Em. tietojen lähteinä on ollut kauppalaivatietokanta, Miramar sekä kirjat Åländsk Sjöfart med Maskindrivna Fartyg, kirjoittajana Justus Harberg, sekä Matti Pietikäisen tuore Ships of Thom Companies on the Seven Seas. Tämä Matti Pietikäisen teos on sellainen luomus, mistä koitan kirjoitella ihan erillisen arvioinnin.

Kun aloitin kipinäkurssin 1972 vuoden alkupäivinä, sain onneksi alivuokralaiskämpän Lauttasaaresta aivan Särkiniementien läheltä. Mutta kesällä, kevätlukukauden jälkeen vuokraisäntä muutti ja jäin ilman asuntoa. Saimme sitten syyslukukaudeksi muutaman kaverin kanssa armonpalana Lauttiksen merimiesamiksen reksiltä Uinolta luvan asua maksua vastaan amiksen asuntolassa, kun siellä oli pari kämppää tyhjillään. Sekin lysti loppui joululomien alkaessa.

Kevätlukukausi 1973 alkoi ja kämppää ei tahtonut löytyä mistään. Samassa jamassa oli kolme muuta opiskelukaveria. Myllysen Eeron kanssa taisimme nukkua pari yötä yhden kaverin autossa. Kylmää hommaa tammikuussa. Kun oikein palelsi, käytettiin autoa jonkin aikaa, että sisätilat lämpeni edes hiukan. Lopulta ainoa kämppä minkä löysimme oli siirtolapuutarhamökki jossain todella kaukaa, Vanhakartanon takamailta. Yksi pieni huone ja keittokomero. Ulkohuussi ja vesi tuli mökille kun vesikelkan kanssa paljulla haki alueen kaivolta. Hyvin siellä mahtui neljä tulevaa kipinää asumaan. Ja näytti alueen muissakin mökeissä asukkaita olevan. Pieni saunakin oli mökin yhteydessä ja sitä lämmitettiinkin melkein joka ilta. Harva sauna oli, piti laittaa pökköä pesään. Kerran syttyi kiukaan takana oleva seinä tuleen, mutta vedellähän se sammui.

Aamulla joskus kuuden jälkeen talsittiin läheiselle bussireitin päätepysäkille ja kun bussia vaihtaessa Hesassa oikein pisti juoksuksi, niin saattoi ehtiä kursseille Särkiniementielle jopa ennen eka tunnin alkua kahdeksalta. Yleensä kuitenkin vähän myöhässä. Eipä tullut ikävä tuota kämppää kun keväällä kipinänpaperit taskussa viimeisen kerran potkaistiin murjun ovi kiinni.

Moottorioppilasaikana 1967 FÅA:n Hesperuksessa työhöni kuului myös konepuolen hyttien ja konekongin siivous. Arkipäivisin petasin oman, neljän moottorimiehen sekä dunkin ja sähkön punkat. Samalla suoritin pienehkön järjestelyn hyteissä.

Konekongin turkki pestiin kolme kertaa viikossa. Kongin turkki oli päällystetty vaaleilla linoleumilaatoilla. Kone- ja täkkikongi yhtyivät ahterikantissa. Laattoja oli yhtymäkohdassa epätasapari, niinpä junkki-Kaitsun (myöhemmin huippuvirassa Helsingin kaupungilla) kanssa sovimme, hänellehän kuului täkkikongin siivous, että pesemme keskimmäisen rivin kahteen kertaan, näin ei jäisi turhia rantuja.

Perjantaina iltapäivällä sekä lauantaina aamupäivällä suoritettiin hyteissä viikkotorppaus ja liinavaatteiden vaihto. Samalla jaoin viikon saippuapalan sekä joka toinen viikko pyykkipulveripaketin.

Ensimmäisellä reissulla emäntänä oli Tyyne Pohjanmaalta. Hän oli reilu emäntä, sain itse hakea liinavaatevarastosta uudet lakanat ja pyyhkeet, joskus jopa muutaman ylimääräisenkin. Jostakin "syystä" hänellä oli tapana ottaa punkassaan "ilmakylpyjä" juuri silloin, kun kävin pyytämässä häneltä liinavaatevaraston avainta. Avain löytyi aina punkan vieressä olevalta yöpöydältä, joten jouduin näkemään kaikki "kalleudet". Tilanne oli ujolle pojalle kauhistuttava, vähintäänkin kiusallinen.

Tyyne oli vikaeeraaja ja seuraavalla reissulla tuli vakituiseksi stuertiksi Ragu Ahvenanmaalta. Tieto kulki, että hänkin piti nuorista pojista. Oh hoh, on tämä meininkiä näissä paateissa, ajattelin.

No, matka jatkui, kuin myös siivoukset. Tuodessani likaista pyykkiä, ensimmäinen kerta uuden stujun aikana, pyysin herralta liinavaatekomeron avainta, sehän ei onnistunutkaan. Hän itse lähti ottamaan vastaan likapyykin, laski jokaisen lakanan ja pyyheliinan, ja näitä vastaan antoi puhtaat liinavaatteet. Itse seisoin kongin puolella, tietoisuus herran mieltymyksistä pelotti.  

Stuertista vielä eräs kertomus: Olimme Algerissa ja tullessamme puoliltaöin laivaan, laivan paikallinen arabiyövahti toivotti hyvät yöt, kysäisten iltamme sujumista kaupungilla. Saatuaan meiltä lyhyet  "very fine"-vastaukset hän naurahtaen totesi:"Chief stuert, no finlandes", samalla hän taputti takapuoltaan. Tähän moottorimies Kake vastasi välittömästi: "Chief stuert, swedish". Näin yritimme säilyttää suomalaisten merimiesten maineen.