Lisää uusi kommentti

Keväällä 1978 suurehkon suomalaisen bulkkerivarustamon alus rahdattiin venäläisille ja hakemaan jyvälastia Argentiinasta. Saavuimme aluksen kanssa Montevideon edustalla olevalle Recaladan redille viikkoa ennen vappua. Redillä oli kymmeniä saman kokoluokan laivoja ja uusia saapui päivittäin. Veli venäläinen oli laivoista suuremman osan rahdannut. Aamusella luotsiasema pyöritti listaa missä järjestyksessä aluksia luotsataan eteenpäin. Olimme juuri tulleena listan peräpäässä, joten odotusajasta tulisi pitkä.

Noin kolme viikkoa kului, kun agentti Vitalis Buenos Airesista ilmoitteli yllättäen mahdollisesta lastauksesta Rosariossa. Vuorokautta myöhemmin saimme luotsin ja siirryimme Interseccioniin. Täällä odottelimme pari päivää ja jatkoimme Parana-joelle ja kohti Rosarioa.

Ankkuroimme Rio Paranalla Rosarion redille paikallisen teurastamon läheisyyteen siten, että olimme laivan mitan teurastamosta ylävirran puolella ja vastakkaisella puolella teurastamoa. Tämä mahdollisti sen, että uskalsimme tehdä evaporaattorilla jonkin verran saniteettivettä.

Odottelu aikamme redillä oli taas pari viikkoa. Saimme sataman puolesta venekuljetuksen maihin ja näin laivassa oloon tuli jonkin verran vaihtelua. Emme kuitenkaan ensimmäiseen viikkoon saaneet rahaa, joten pälyily kaupungilla rahattomana oli masentavaa.

Rahattomuus kärjistyi todelliseksi kun jokirämeiköstä ilmestyi vene, jossa miespuolisen "managerin" lisäksi oli muutama "bisnes girl", tarjoten palvelujaan. Porukalla kun ei ollut rahaa, niin aluksen idearikas matkanjohtaja neuvotteli managerin kanssa ensin "peruspalvelun" hinnan ja sitten maksutavan. Se tapahtui siten, että merikortista leikattiin pankkikortin kokoinen läpyskä, jossa oli laivan leima,kipparin allekirjoitus ja summa pesoina. Tämä yksi shekki, joka sai välittömästi nimen "Eurocheck", vastasi tytön "short-time" palvelun hintaa. Manageri, nimeltään Zapatero, keräsi tytöiltä shekit ja kun alukseen viimein tuli rahalähetys, hän kävi vaihtamassa shekit käteiseksi kipparin luona.

Homma toimi ja pelasi aikansa, ensimmäiseen rahalähetykseen saakka, sitten se loppui. Manageri ei ollut "kotiuttanut" oikeita summia tytöille ja tytöt kieltäytyivät jakamasta palvelujaan. Heille enää ei "Eurocheckit" kelvanneet, piti olla käteistä.

Rahattomana oli keksittävä muunkinlaista maksutapaa. Aluksen kokki aloitti erään tytön kanssa vaihtokaupan siten, että tyttö tarjosi "tavaraansa" ja kokki maksoi keikan Kiinasta ostamillaan riisiporsliini teekupeilla. Kahdentoista hengen teekalusto kuihtui nopeasti puoleen, mutta kaiketi vaihtokauppa oli tyydyttävä, molemmin puolin. Myöhemmin naureskellen totesimme kokille, että onhan se rämemajassa varmaan hienoa nauttia teetä aidoista porsliiniastioista.

Konstit on monet, sano... mutta tämä juttu on tosi!