Gerald Easter & Mara Vorhees: Vrouw Maria ja Katariina Suuren kadonnut aarre. Suomentanut Antti Immonen. Docendo 2021. ISBN: 978-952-291-964-9.

Seilauskaveri Huttusen Pena tiedotti kirjasta. Aikanaan olin lukenut Rauno Koivusaaren muistelut Vrouw Marian hylyn löytämisestä, joten ei ollut tuntematon aihe. Tässä teoksessa kaivellaan juurta jaksain mitä, missä ja milloin.

Stettinissä syntynyt Anhalt-Zerbstin köyhän ruhtinaan tytär Sophie Auguste Friedrike rahdattiin neljätoista vuotiaana Venäjälle kruununprinssin prinsessaksi. Kun puoliso kruunattiin tsaariksi 1762, kaappasi tsaaritar Katariina vallan jo samana vuonna. Tsaari menehtyi ”peräpukamiin”. Ehkäpä kuristaminen on niin raaka toimenpide, että peräpukamiakin siitä voi seurata. Nykyisin Venäjällä menehdytään ikkunoista putoamalla.

Venäjän hallitsijana Katariina Suuri halusi uudistaa ja eurooppalaistaa oloja Venäjällä. Vaikka jatkuva sotiminen ja valtion laajentaminen kulutti hovin kassaa, riitti rahaa palatsien rakentamisiin. Suunnattomia summia ruplia käytettiin eurooppalaisen taiteen hankintoihin ja niille asianmukaisten näyttely-ympäristöjen luomiseen.

Kirjoittajat osaavat maalaustaiteen ja -taiteilijoiden historian. Useimmiten taidemaalariksi kehityttiin jonkun tunnetun mestarin oppipoikana.

Euroopan ruhtinaskunnat kilpailivat taidekokoelmillaan. Sittemmin markkinat valtasi porvaristo, joka oli kerännyt omaisuutensa siirtomaista merten takaa. Monilla hallitsijoilla ja aatelisilla oli hovimaalareita.

Kovia kisoja käytiin kuolinpesien taideaarteiden huutokaupoissa. Myös ökyrikkaat ja hallitsijatkin saattoivat joutua kokoelmiensa myyntipuuhiin törsättyään muun omaisuutensa.

Moottorilaiva WHITE ROSEn kirjastokomerosta löysin lähes 60 vuotta sitten Clifford Irvingin teoksen ”Väärennös!” Kirjailija kertoo unkarilaisen taideväärentäjä Elmyr de Horyn elämästä. Kirjasta on jäänyt kiinnostus kuvataiteisiin. Myös Suomessa on toiminut lahjakkaita väärentäjämestareita, joista löytyy kirjoja.

Eri puolilla maailmaa satamissa museoita kiertelin. Jo silloin jäi mieleen monia Vrouw Marian kirjassa mainittuja mestareita. Mutta tämän kirjan sydän – Gerrit Dou, Rembrantin oppilas – on ollut aivan tuntematon suuruus. Kirjassa kerrotaan, miksi

Koko Vrouw Marian kuuluisuus perustuu Leidenissä eläneen ja maalanneen Gerrit Doun triptyykkiin Leikkihuone (Nursery, löytyy netistä). Tammilevylle oli maalattu kolme erillistä maalausta. Yhdentoista muun Katariina Suurelle hankitun mestariteoksen mukana Leikkihuonekin pakattiin Vrouw Marian ruumaan vietäväksi Pietariin syksyllä 1771.

Hollannin ja Venäjän vilkkaasta kaupasta kerrotaan. Kauppalaivat kulkivat Pietariin jäiden lähdettyä loppukesään asti. Syysmyrskyjä pelättiin ja karikkoisia Suomenlahden rantoja.

Hollannin arkistot ovat säilyneet hyvin. Tärkeä tietolähde on myös ollut Juutinrauman tulliasema. Kirjan mukaan tanskalaiset elivät 400 vuotta pääasiassa tullimaksujen varassa.

Kun Vrouw Maria purjehti myrskyssä kiville Jurmon saaren vesillä lokakuussa 1771 siirtyy kirja kertomaan pelastustöistä. Laivaväki oli pelastautunut läheiselle luodolle. Jotakin kansitavaraa ja ruumien pintakerroksia ehdittiin saada talteen, ennen kuin laiva katosi pinnan alle. Katariina Suuri murehti kovasti erityisesti Leikkihuonetta, vaikka kyydissä oli 11 muutakin mestariteosta. Seuraavana keväänä jäiden lähdettyä ryhdyttiin pelastustöihin, muttei hylkyä enää löydetty.

Sen jälkeen ollaankin kesässä 1999, jolloin kokenut sukeltaja Rauno Koivusaari johtaa arkistotutkimustensa jälkeen retkikuntansa oikeaan paikkaan ja löytää merenpohjassa pystyssä makaavan ja hyväkuntoisen hylyn.

Kirja kertoo sukeltajien vierailusta Merimuseon konttorilla ennen retkikunnan lähtöä. Museon terveisinä kuultiin:”Okei sitten, pojat ovat siis lähdössä seikkailemaan. Etsimään Katariina Suuren kadonnutta aarretta… Toivottavasti ette löydä sitä”.

Wrouv Marian löytymisen jälkeen alkoivat ongelmat. Merimuseo kielsi sukeltajia tutkimasta hylkyä. Ruotsalaisen sponsorin varoin Koivusaari peräsi oikeuden kautta lupaa tutkimuksiin. Pienistä määrärahoista huolimatta Merimuseolta löytyi rahoitus käräjöintiin. ”Museovirasto osoitti sinnikkyyttä Vrouw Marian puolesta vain tuomioistuimessa, ei merellä. Lisäksi Museovirasto lobbasi eduskunnan säätämään uuden lain, joka mitätöi Koivusaaren kanteen. Suomessa on valtiovalta toiminut samoin aiemminkin: sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä sodan aikainen valtion johto saatiin lakimuutoksilla tuomituksi vankilaan isänmaan puolustamisesta.

Rauno Koivusaaren kanteet hylättiin korkeinta oikeutta myöten. Myös EU:n ihmisoikeustuomioistuin päätti hylkäyksestä. Oikeusistuimet joutuivat pohtimaan missä järjestyksessä eri lakeja noudatetaan: Suomen laki, kansainvälinen Merilaki ja meripelastuksen pykälät, ihmisoikeudet.

Merimuseokin sovelsi eri merkityksiä eri tilanteissa: hylkyä ei pitäisi nostaa, koska se ei ollut mitenkään suomalaiskansallinen, koska laiva oli hollantilainen, lasti venäläinen ja uppoamispaikka Ruotsin vesiä. Oikeusistuimille Merimuseo perusteli hylyn olevan suomalaiskansallinen äärimmäisen arvokas, merkittävä arkeologinen kohde.

Ruotsista tarjottiin rahoitusta hylyn nostoon, ruuman tutkimiseen ja museointiin suureen akvarioon Helsinkiin. Venäjältä ministeritason avauksilla tuli samankaltaisia tarjouksia nostosta ja rahoituksesta. Esikuvana suunnitelmille oli Vasa-laivan museo Tukholmassa. Museovirasto kieltäytyi kaikesta. 

Tämän kirjan mukaan Merimuseon päätös oli suojella hylky ”in situ”: pysyköön paikallaan eikä tutkita hylyn sisustaa.

”Museon työntekijöitä pelotti suuren pelastusprojektin haste. Se on byrokraattista mentaliteettia… Ellei tee mitään ei tee myöskään virheitä...Se on hyvin turhauttavaa… Me teimme hyvää työtä tässä projektissa ja sitten he vain pistivät pillit pussiin ja koko hankkkeen jäihin.”

Ei voida tietää, millaisessa kunnossa maalaukset ovat säilyneet Suomenlahden vedessä lähes kolmesataa vuotta. Pitkin kirjaa mainitaan taideteosten kankaiden olleen käärittyinä vedenpitäviin putkiloihin. Toisaalta ei kerrota, kuinka Gerrit Doun tammilevylle maalattu triptyykki on voitu kääriä rullalle vedenpitävään putkeen.

Kirjan alkupuolella heräsi toive, että oikolukija olisi voinut lukea tekstin toiseenkin kertaan. Ruotsin historiakaan ei sattunut kaikin osin kohdilleen. Ei Ruotsin itäosiin eli nykyiseen Suomeen 100 luvulla tuotu kristinuskoa. Myös 1500 luvun kuninkaat ovat hakusessa. Eikä Pietari Suuren ”uudistetut joukot lopulta vallanneet Ruotsia”. Ruotsin itäosan kylläkin, eli nykyisen Suomen.

Suomalaiset ovat kirjoittajille maanviljeliöitä, jotka eivät viihdy vesillä. Vastikään luin eräästä historiasta, että suomalaiset olivat noihin aikoihin Euroopan johtavia vesilläliikkujia. Sisävesillähän kuljettiin veneillä ja pursilla. Meren rannat olivat täynnä pikkuisia jahteja, joilla pidettiin aikanaan Euroopan laivanrakentajat tervassa ja muut asukkaat hylkeenrasvassa. Paljon muutakin kuljetettiin vesitse tapulikaupunkeihin matkalla maailmalle.

Kirjan kansikuvan piirretystä laivankuvasta satunnainen selaaja arvaa, että laivasta kerrotaan. Pitkin kirjaa mainitaan kaksimastoinen laiva, mutta kansikuvassa on kolme mastoa. Eikä laivan runkokaan ole Vrouw Marian runko. Kun alkaa piirtämään, olisi kai voinut piirtää oikean näköisen aluksen? Eikä kirjassa myöskään mainita kolikkoarkkua.

Äänimeren kirjaesittelyt ovat mukavasti saaneet kiitosta. Itsekin kiitän, että tulee vinkkejä kiinnostavasta luettavasta.