Muuta muistelua

Kuvaus

Muita varustamoita, sekä muuta merenkulkuun liittyvää tarinointia

m/s SAARA AARNIOn matkat I

Lähettänyt TimoSylvänne

Kirjoitin m/s Saara Aarnion seilaukseni tyttärelleni ja hänen lapsilleen tähän tekstiversioon.

Terveisin Matti Peltonen

03.06.1969 aamulla lähtö laivalle. Helsingistä lentäen, ensin Frankfurt ja sieltä DC 3:lla Italian Triensteen. Ensimmäinen ulkomaan matka ja ensimmäinen lentoreissu. Laivapalvelu alkoi seuraavana aamuna moottorioppilaana.

Matti Peltonen

Vitorian proopuska

Muistiin jäänyttä laivan henkilökuntaa:
Kapteeni: Viking Åveström. Konepäälliköt: Esko Lehessalo ( lähti 1970 Luulajasta ) Viljo Luttinen. Konemestareita: ykkönen Atso Panula, Raimo Sihvo, oli kaikissa konemestarin toimissa 3-2-1, tuli koulusta kevät 1969. Perämies: Asko Lappinen. Sähkömies: Raimo Maakivi. Pursimies: Tuomo Joenväärä Donkeyman: Lauri Hämäläinen. Sorvari: Matti Pynnönen. Moottorimiehiä: Rainer Mutanen, Einari Haronen ( jäi pois joulukuu -69 ), Erkki Huurrekoski ( kesän -69 ), Ilkka Hämäläinen, Pertti Kurki. Matruusi Jose Lopez Espanjasta, hän opetteli suomea ja minä opettelin espanjaa, iltavahtien jälkeiset tapaamiset pari vuotta.

Laiva lähti Trienstestä heti aamulla 4 pv kesäkuuta kohti Gibralttaria ja jatkoi lämpimälle Etelä Atlantille Brasilian rannikon Victorian kaupungin yläpuolella olevaan Tubaraon malminlastauspaikkaan päiväntasaajan eteläpuolella. Odottelimme ankkuripaikalla viikon ja olimme ankkuripaikan pienin laiva, vaikka olimme Suomen suurin yhdessä sisaralus ANNUKKA AARNION kanssa. Saimme malmilastin 29 pv ja se tuli vuoro- kaudessa. Lastin purkauspaikaksi tuli Hampurin Nordenham ja ajankohta 17-20 heinäkuuta.

Purkaustapahtuman jälkeen siirryimme Hampurin telakalle, jossa olimme vajaan viikon. Seuraavan malmilastin haku suuntana Afrikkaan, Liberian Monrovian kaupunkiin, jossa olimme 7 pv elokuuta. Monroviasta lähtö viivästyi muutaman tunnin, kun perän kiinnitysvaijerin pollarin läheltä ei saatu krokotiilejä häädetyksi, että sen voisi irrottaa. Toimme malmilastin Amsterdamiin, jossa purkaus elokuun 18 pv.

Seuraava malmilastin haku Ruotsin Luulajasta, jossa lastaus 25 pv elokuuta ja lyhyt merimatka, purkaus Hollannin Yjmuiden 1 pv syyskuuta. Seuraavaksi pitempi merimatka etelään, Brasilian Tobaraon malminlastauspaikalle, jossa olimme 21 pv syyskuuta. Malmilasti tuli Saksalaisille Bremerhaveniin, purkaus 11 pv lokakuuta.

Sitten jäimme viemään malmilasteja Luulajasta Hampuriin kaksi reissua ja kolmas Luulajasta Rotterdamiin, josta lähdimme 27 pv marraskuuta Norjan Öxelösund:iin, jossa olimme 3 pv joulukuuta ja takaisin Rotterdamiin 9 pv joulukuuta. Norjan lastin- haku Atlantin valtamerellä joulukuussa oli kunnon valtameren myrskyyn totuttelua, kun laiva keinui rajummin, kun olin koskaan kokenut tai edes osannut kuvitella tapahtuvan.

Joulukuun alusta sain moottorimiehen vakanssin ja m/s SAARA AARNION liikenne muuttui vakituiseksi valtameriliikenteeksi, josta saimme palkanlisän. Ne jotka eivät halunneet lähteä tähän liikenteeseen pääsivät pois ja varustamo maksoi matkat Suomeen ja uuden miehen tilalle. Konemiehistöstä jäi pois vain Einari Haronen.

SAARA AARNIO

Merivahtikäytäntö sen ajan kauppalaivoissa: Laivojen koneohjailu tapahtui manuaalisen telegrammin välityksellä komentosillalta ( brygältä ) konehuoneeseen. Aina kun laiva oli liikkeelä oli konehuoneessa konemestari ja hänellä moottorimies vahtikaverina. Konemestari ohjaili pääkonetta ( pyörimissuunta ja kierrokset ) brygän pyyntöjen mukaan ja moottorimies sääteli koko muut systeemit, esim. pää- ja apukoneiden jäähdytysvesien, sekä öljyjenlämpötilat ja paineet ym. kun kaikki tällaiset säädöt tehtiin käsin. Merivahtia tehtiin neljän tunnin jaksoissa ja sen jälkeen oli kahdeksan tuntia vapaata, kun tekijöitä oli kolme miesparia. Koneykkönen teki klo 04-08 ja 16-20, konekakkonen 00-04 ja 12-16, konekolmonen 08-12 ja 20-24. Kolmen konemestarin lisäksi oli konepäällikkö, joka ilmestyi konehuoneeseen aina tarpeen vaatiessa, tai kutsuttiin puhelimella hytistä. Aloin joulukuussa 1969 merivahtiin 00-04 ja 12-16 ( koiravahti ) konekolmosen siis Raimo Sihvon kanssa. Ehdin tehdä kaikkia vahtivuoroja useampaan kertaan, kun merivahtia jatkui toukokuun loppuun 1972 ja merellä oltiin kuitenkin pitkät jaksot. Satamavahdit olivat illan- ja yön- tai viikonloppuisin vuorokauden mittaisia. Satamavahtiajoiksi sovittiin välillä vaikka mitä ja sen teki yksin moottorimiehet.

Laivan matka jatkui Rotterdamista 12 pv joulukuuta myrskyävälle Pohjois-Atlantille ja meno oli todella kuoppaista tyhjällä laivalla. Yliperämies otti laivan keskimmäisen ruuman täyteen painolastivettä, niin saatiin laiva syvemmälle veteen ja potkurikin pysyi paremmin veden alla. Joulunvietto oli aika heiluvaa. Kun ohitimme joulunpyhien jälkeen Floridan eteläkärjen ja tulimme Meksikonlahdelle oli meri aivan tyyni ja ilma kesäisen lämmin. Saimme tiedon, että otamme viljalastin Texasista Galvestonista, jonne tulimme 29 pv joulukuuta. Viljanlastausterminaalin ulkopuolinen kaupunginosa oli kuin lännen kaupunki, baarien heiluriovineen ja puisine jalkakäytävineen. Saimme viljalastin laivaan niin, että luotsi jäi laivasta pois 31 pv- klo 22. Galvestonista ja Houstonista näkyivät komeat ilotulitukset, kun alkoi vuosi 1970, uusi vuosikymmen. Laivan peräkannella olivat alkaneet grillijuhlat kesäisen lämpimässä säässä. Ilmat vaan lämpenivät sillä olimme matkalla Rio de Janeiroon. Päiväntasaajan lämpimät eivät olleet yhtään viilenneet, kun saavuimme perille 16 pv tammikuuta puolilta päivin. Saimme paikalliset rahat, silloin gruseirot, ennen iltaa ja kapteeni Viking kävi ilmoittamassa miehistön messissä, että työ- päivät jatkuvat vasta seuraavana maanantaina. Tosin laagonki- tai apukonevahteja lukuun ottamatta ei kukaan ollut töissä koko tammikuun aikana.

Gruseironiput taskussa lähdimme laivasta Armazenin rantakadulle ja vajaan kilometrin päässä oli Praza Mayoa. Jonkinlainen tori tai aukio, jonka laidoilla olivat baarit ja yöklubit lähimpänä laivaa. Copacabanalle piti mennä bussilla, kun sinne oli useampi kilometri ja tunneli kallion läpi. Olimme Riossa viljalastin purkauksessa helmikuun puoliväliin ja kolusimme Copacabanan, Ipaneman, sokeritoppavuoren ja kristuspatsaan, Rion karnevaaleissakin ehdimme olla muutaman päivän ennen lähtöä. Viljalastin purkamisen jälkeen meille lastattiin malmi- lasti, se tuli parissa päivässä ja sitten ajelimme Eurooppaan päin. Rotterdamiin tulimme 3 pv maaliskuuta, jossa malmilastin purkaus ja siirtyminen Lontoon Tillbyryn alueelle, jossa meille lastattiin proomuja ruumien luukkujen päälle poikittain monta kerrosta. Tämän erikoisen lastin kanssa palasimme Rio de Janeiroon, jossa olimme 1 pv huhtikuuta. Proomut purettiin Niteroin puolella ja niitä tarvittiin sillan rakentamiseen Guanabaran lahden yli Rion kantakaupungista lahden toiselle puolelle Niteroihin.

Kun laiva oli siirretty tyhjänä Guanabaran lahden yli Rion satamaan Armazen kadun varteen ilmestyi kapteeni Vikingin salongin ovelle pyssymies ja halusi kassakaapin sisällön, johon kippari ei tietysti suostunut, ei ollut oikein molempien ymmärtämää kieltäkään. Onneksi salongin ovelle tuli jollekin asialle joku perämiehistä ja näki tilanteen, livahti huomiotta heti brygälle ja otti radiopuhelimella yhteyden paikalliseen poliisiin, sekä kävi salongin oven lähellä käytävässä huutelemassa, että poliisit ovat tulossa. Pyssymies pelästytti kipparia niin, että laittoi pistoolin piipun kipparin otsalle siten että aseen piippu osoitti otsan suuntaisesti ja laukaisi, jolloin luoti teki vain naarmun otsaan ja upposi seinään, mutta aseen suuliekki poltti palovamman otsanahkaan. Tämän jälkeen asemies meni laivaan tulleiden satama- vahtien luo. Kun poliisit hetken päästä tulivat ”pistolero” laitettiin poliisiautoon ja poliisit tulivat kipparin luo katsomaan tapahtumaa.

Malmilasti tuli parissa päivässä ja lähdimme Eurooppaan. Belgian Zelzeeta:ssa malmilasti purettiin 25 huhtikuuta. Laivan henkilökunta alkoi salakuljetushommiin. Joku laivan perämiehistä innostui kipparin luvalla whiskyn salakuljetuksesta Rioon. Kaikki jotka halusivat voivat osallistua, oli kipparin luvan ehto. Whiskyä kertyi rekkakuorma, yli tuhat laatikkoa, jotka jemmattiin ahteripiikin erillisosaan, joka erotettiin luukulla omaksi osastokseen, eikä täyttynyt vedellä vaikka ahteripiikki täytettiin. Ruorikonehuoneen lattiassa oleva ahteripiikin yläluukku massattiin ja maalattiin tasaiseksi ja näkymättömäksi ruorikonehuoneen lattiassa. Osallistuin salakuljetukseen tusinalla whiskylaatikolla.

Euroopasta lähdimme ilman ruumissa olevaa lastia USA:n itärannikolle. Atlanti oli nyt tasainen ja tyyni. Oli vuorossa kivihiilen lastausta ja paljon sen pölyä ympäri laivaa. Toukokuun 6 pv tulimme Norfolk:iin, sitten Baltimore ja Norfolk. Jossakin näistä kivihiililastissa oleva junanvaunu nostettiin omalla laitteella lastiruuman yläpuolelle ja käännettiin ylösalaisin, niin että se tyhjeni ryminällä ja pölyten lastiruumaan. Kivihiilenlastaus oli tehy 10 pv toukokuuta ja ajoimme läheltä New York vapaudenpatsasta Atlantille. Tämänkin lastin määränpää oli Rio de Janeiro, joka oli vakiosatama. Tulimme Rioon 30 pv toukokuuta ja whiskylasti purettiin ensimmäisenä, sain tuplasti sen rahamäärän mitä Euroopassa sijoitin, kaikki jäivät Rion huvituksiin ja kaupunki alkoi tulla tutuksi.

Erikoisempi tapaus, normaali merimiehille silloin: Sorvari Matti Pynnönen halusi viedä savukkeita maihin ja halusi minut kaverikseen. Hänellä oli isohko kassillinen tupakka kartonkeja ja valmis ostaja Praza Mayoa:lla. Matti oli melko tukevasti humalassa ja taalan kuvat silmissä, kovassa vauhdissa. Itse olin selvin päin, juuri töistä päässyt. Malmisataman portilla oli pieni vartijakoppi ja siellä vartija. Matti kaima ei vuosien merellä- olosta huolimatta puhunut montaa sanaa muuta kuin Suomea ja humalatila vielä pahensi asiaa. Vartija tietysti kyseli kassimme sisältöä ja kun se avattiin hänen silmänsä laajenivat. Pynnönen tarjosi vartijalle yhtä- tai kahta kartonkia, mutta, mutta hän halusi koko kassin pöydälleen. Pynnönen hermostui täysin ja huitaisi nyrkkinsä vartijan naamaan, vartija lennähti rajusti tuoliinsa ja siitä lattialle, lyöjä kun oli iso mies, paino yli 130 kg. Lähdimme tupakkakassin kanssa vartiokopista, mutta emme ehtineet pitkälle kun poliisien Jeeppi pysähtyi meidän viereen ja sieltä hyppäsi useampi poliisi konepistoolit kainalossa huutamaan meille jotakin omalla kielellään, nostimme vain kädet kohti taivasta. Meille hommattiin oma auto, joka vei meidät Praza Mayoa:n aukion laitaan poliisiasemalle. Brasilian-portugalin kuulustelu ei silloin vielä onnistunut ja pääsimme yhteisymmärrykseen Suomen konsulaattiin soittamisesta. Poliisit ilmoittivat soittaneensa ja parin tunnin odottelun jälkeen nuorehko mies saapui, mutta hän olikin Ruotsin konsulaatista. Kaikki asiat kuitenkin selvisi ja ruotsalainen ajoi meidät takaisin laivalle ja sanoi ettemme lähtisi maihin muutamaan päivään. Pysyimme laivassa, eikä asiasta tullut minkäänlaisia seuraamuksia missään vaiheessa, kaimalta vaan vietiin tupakkakartongit.

Kivihiililasti oli purettu ja malmilasti saatu laivaan kesäkuun 10 pv. Suunta kohti Eurooppaa Antwerpeniin tulimme 26 pv kesäkuuta. Varustamo teki laivalle vuositelakoinnin. Siirryimme Rotterdamiin telakkaan 5 pv heinäkuuta ja seuraavana päivänä vuosilomalle Suomeen neljäksi viikoksi.

Lue osa kaksi
 

Anonymous (ei varmistettu)

Su, 27.01.2013 - 15:27

Terve matti peltonen !
Otahan yhteyttä,olis mukava muistella saaran aikuisia asioita.
Lehessalo asuu espoossa,on eronnut vaimostaan seijasta,oli joskus mukana saarassa opetti meikäläisen leikkaamaan partaveitsellä tukan ,maalailee tauluja,on eläkkeellä ollut jo kauan,
Atso panula on myös eläkkeellä,oli loviisan atomivoimalassa töissä,josta jäi eläkkeelle.
Joenväärä meni uffari kallen, Annikin kanssa naimisiin ,olivat yhdessä jo saaran aikoihin,asuu keski ruotsissa täsjö:ssä.2 lasta,muistaakseni lääkäreitä.
Raimo sihvo asuu lahdessa ja eläkkeellä,oli töissä Nesteen porvoon jalostamolla kunnossapito-
päällikkönä.
On naimisissa saarassa olleen kipinän kanssa.
Konemestari kiukkonen lähti saarasta Kanadaan,lähetti paljon kuvia saaraan aikoinaan.
On konepaja siellä.
Muistatkosen ison matruusin,taisi olla jossain vaiheessa myös poosuna,joka tunti kaikki kiikarietäisyydellä olleet laivat,oli jo silloin ikämies?
Laita s-postia, mun nimi yhteen pienillä kirjaimilla ja@luukku.com.T. itsa.

Anonymous (ei varmistettu)

Pe, 30.08.2013 - 21:19

Oli mukava lukea kertomus matkasta, jolla myös isoisäni, konepäällikkö Vilho (ei Viljo) Luttinen oli mukana. Hän jäi eläkkeelle 1974 ja kuoli 1976. Valitettavasti en ole löytänyt häntä yhdestäkään valokuvasta tällä sivustolla.
t. Mika Muilu

mt PALVA: jungmannin muistelua

Lähettänyt RaimoSahi

Ajalta 23.12.1966 - 20.6.1967 - joulusta juhannukseen

Sain mt Palvaan laivapojan pestin Turun myllystä joulun alla vuonna1966. Palva oli Naantalissa, Nesteen öljynjalostamolla.

 

Muistikuvat ensimmäisistä päivistä ovat hämärtyneet, kuitenkin kaikki oli uutta. Jotain yksityiskohtia on jäänyt muistiin.

Jouluaattona olimme jo Venspilsissä lastaamassa raakaöljyä Suomeen. Olin förstin vahdissa ja meitä oli täkillä lastaamassa kolme, vikaeri försti, puolimatruusi ja minä junkkina. Ehkä pumppumies Aalto oli myös kannella painolastitankkeja trimmaamassa?

Tuulessa ja räntäsateessa jouluaattona illan jo hämärtyessä olimme laivan ahteritäkillä styyrpuurin vinga-tankkeja ottamassa täyteen.

Havaitsin, kun takimmaisen ahteritäkin centteri-tankin (C8?) ulissiputkesta nousi ylös öljypatsas, kuin öljylähteestä. Tästä havainnoin heti huutaen ja kädellä osoittaen ilmoitin toisille täkillä olleille. Muistelen, että ko. tankki täytettiin aina viimeisenä?

Melkoinen sotku "täkkilastista" kannelle muodostui ja lisäksi ahterin föörkantti sai myös osansa. Siinä hävisi kerrasta kaikki haaveet huojuvista palmupuista ym.Tilalle tuli hetkessä todellista merimieselämää ja sen arjen realismia!

 

Kaikki miehet kannelle!

Muistelen, että koko täkkiporukka olisi osallistunut näihin puhdistustalkoisiin.

Etsittiinkö syyllistä, kenen jäljiltä tämä ns. täkkilasti oli? Sitä en enää muista?

Raakaöljy imeytettiin sahanpuruun, jota lapioitiin paperisäkkeihin. Öljynsekaista sahanpurua kertyi useita säkillisiä, jotka sitten lempattiin seuraavana päivänä uloslähdön jälkeen uloimpana mereen. Se oli ajan käytäntöä ja ympäristötekoja!

Palvassa oli joulun aikaan osa porukkaa lomilla ja lomittajia oli heidän tilallaan. Messityttö oli keski-ikäinen rivakka otteissaan ja "siiderissä" hän päätti kattaa ns. seisovan pöydän jouluaterialle messiin, josta saa syödä myös yöllä!

Muistan, kun joulupäivän aamuna Palvan päälikkö Alvar Backman kävi siiffin kanssa messin ovella ja Backman mainitsi jotain oluesta ja alkoholin käytöstä!

Veimme raakaöljylastin, joko Porvooseen tai Naantaliin, josta taas otimme lastin Kemiin. Pääsin ensimmäisen kerran Palvan ruoriin, kun ajoimme rännissä kohti pohjoista (ensivaikutelma oli, että ruori oli hyvin herkkätoiminen)

Ajoksessa tein laivastovierailun ja kävin tervehtimässä entistä kansakoulukaveria, joka oli silloin FÅA:n Antares-nimisessä vanhassa laivassa, puolikkaana.

Ajoksesta ulos lähtiessä II-perämies jäi ahteriin ja hän tuli Marjaniemestä hevoskyydissä reellä jäitä myöten laivan vierelle, josta kiipesi luotsileidareita ylös Palvan täkille.

Vastakirjan mukaan olimme Kööpenhaminassa helmikuun 12. päivä ja 15. päivä olimme Englannissa Crain-nimisessä pienessä paikassa Thames-joen suistossa. En millään pysty enää muistamaan, lossasimmeko vaiko lastasimmeko siellä? Ensivaikutelma Englannista kuitenkin jäi, että maa on hyvin vanhoillinen. (englantilainen rahajärjestelmäkin oli hyvin outo, meille?)

Talven ja kevään aikana opin laivan työt, lastaukset, lossaukset ja töijäykset ym. kansityöt, osasin ne mielestäni jo kohtuullisen hyvin, rutiininomaisesti.

Ruorissa ollessa pystyin hallitusti pitämään laivan kurssissa, kellon tarkasti. Palva oli hyvä laiva ohjata, jonka sai pysymään hyvin kurssissaan!

Ruoriin meno ja ruorissa olo rannikkonväylillä ei ollut minulle mitenkään vastemielistä. Näin jälkeenpäin muistellen, oli aika lunkia olla ruorissa.

Muistan myös kun kerran lähdimme Naantalista illalla ulos, sää oli sumuinen. Lohmissa vaihtu luotsi. Sumu tiheni ja ilta pimeni, näkyvyys oli jo täysin nolla. Ruorissa ollessa vaistosin tilanteen, näkyvyyttä oli vain tutkan kuvaruudulla.

Kun Utö:ssä luotsi poistu Palvasta, hän oli tosi helpottuneen oloinen ja antoi myöskin positiivista palautetta ruorimiehelle poistuessaan Palvan komentosillalta.

Minulle oli muodostunut näkemys, että laivapäälikkö Alvar Backman oli Palvan ohjauksessa ja yleensä laivan hallinnassa kokenut ja varma.

Pohjanlahdella ajoimme kerran jäissä jäänmurtajan kanssa rinnakkain kilpaa.

Erään kerran ollessani ruorissa, pohjoisesta etelään päin tultaessa päällikkö Alvar Backman huomautti minulle: "kaveri älä aja hylkeenpoikasen päälle!" Kuutti kun oli laivan edessä jäälautan päällä. (aurinko paistoi suoraan edestä silmiin, joka haitasi samalla näkyvyyttä)

Ajoimme Suomen rannikkolla ja välillä lastasimme Venspilsistä raakaöljyä. Öljysatamat kävi tutuiksi Suomen rannikolla, väylät ja kompassisuunnat jäivät jopa muistiin.

Päällikkö Backman kävi miitsepistä toisinaan ahterissa sijaitsevassa hoppy room:ssa, jotain askartelemassa koska "verstasta " torpatessani siellä oli aina puulastuja. Keväällä edellä oleva asia selvisi meille, kun Backman kantoi mukanaan ahterista miitseppiin puista sarvipäistä häränpäätä, johon hän oli istuttanut aidot sarvet. Puuveistos näytti varsin luonnolliselta!

Venspilsissä laiturilla laskusillan luona oli aina sotilas vahdissa, joku heistä osasi puhua myös suomea.

Kävimme kerran toisen junkin kanssa hänen tuntemansa sinksarin kotona, joka asui vanhassa omakotitalossa. Sinksari oli ylpeä pihassa olleesta Jalta-merkkisestä autostaan.

Toukokuun 5. päivä menimme Howaldtswerke:iin telakalle Kieliin, telakassa oli toinen Nesteen tankkilaiva, Nunnalahti, jonka kapteeni Karlsson pelasi kanssamme jalkapalloa Finnlinesin ms.Finntraderia vastaan, joka oli myös telakassa.

Telakassa ollessamme pumppumies Aalto kävi vaimonsa kanssa katsomassa keskitysleiriä, jossa hän nuorena merimiehenä oli ollut viime sotien aikana.

(Kirjassa: "Laivoja ja ihmisiä" on mainittu matruusi Heikki Aalto Porista, joka kuului ss. Wiklan miehistöön. "Heidät teljettiin ensiksi Kiel-vikin kasarmiin". "Myöhemmin 20 suomalaista lähetettiin Ruhrin alueelle ja ehkä myös kostoksi kahdeksan toverimme paosta, joka päättyi myöhemmin onnellisesti kotimaahan".)

Pumppumies menehtyi Itämerellä mt Palvan räjähdysonnettomuudessa v.1968

Muistan myös, kun pumppumies kertoi sotien jälkeen Saksan olleen köyhä maa. Saippua- ja leivänpalat olivat silloin olleet arvossaan!

Palvan telakoinnissa tapahtui myös seuraavaa: Lahot kölipukit pettivät laivan alta ja laivan pääkone siirtyi! Suomesta tuli Nesteen konetarkastaja Matti Perämäki tarkastamaan konetta ja kuvaamaan kölipukkeja. Seurauksena oli, että telakka-allas täytettiin uudestaan ja Palva hinattiin telakka-altaasta ulos siksi aikaa, että kölipukit vaihdettiin uusiin, jonka jälkeen palasimme takaisin altaaseen ja telakointiaika sai näin jatkoa.

Tämän operaation aikana tapahtui onnettomuus kun töijäsimme. Ahterin vinssillä töijäysvaijeria kiristäessä eräs maissa ollut työntekijä oli vaijerin päällä, kiristyvä vaijeri heitti/lennätti miehen niin, että hän loukkaantui, en tiedä kuinka pahasti hänelle lopulta kävi?

Kielissä jouduin merimiesurani ensimmäiseen ja ainoaan "otteluun" laivalla, (painimaan itsepuolustukseksi). Eräs vanhempi matruusi syytti junkkeja siitä, että me sammutimme TV:n vetämällä töpselin irti seinästä, kun emme muuten osaa hänen mielestään sammuttaa TV:tä! (tiesin kuka oli tämäTV-sammuttaja) Sanoin hänelle: "Pitääkö se aina olla junkki!" Silloin matruusi hyökkäsi kimppuuni. Sain heitettyä hänet kuitenkin alleni ja painoin turkille eli selätin hänet.

Oletin, että asia olisi ollut tältä osin selvä, mutta erehdyin, kun päästin hänet altani. Hän syöksyi heti uudestaan päälleni kuin "raivo härkä" ja sai minut alleen kuristaen kaulastani siten, ettei henki tahtonut kulkea. (minun oli silloin pakko luovuttaa)

Tämän tapauksen jälkeen pidin häneen hieman etäisyyttä, hän kun oli paljastanut minulle todellisen luonteensa.

Viikonloppuna lähdettiin kuitenkin porukalla kapakkaan. Suomalaisia oli kolmesta laivasta liikkeellä ja eräässä kapakassa syntyikin oikein kunnon kapakkatappelu, aluksi suomalaisten ja espanjalaisten kesken, ehkä syy oli se, että espanjalaisissa oli joko taskuvarkaita tai -varas! Minultakin yritettiin illan aikana viedä lompakko!

Olin tanssiparketilla, kun joku löi minua takaapäin niskaan. Tilanne oli päässyt jo täysin riistäytymään kapakoitsijan hallinnasta kapakassa, pöydät kaatuilivat ja lasit särkyivät. Kapakoitsija kutsui poliisit. Minun tarkoituksena oli livahtaa kapakasta ulos. Ovella poliisi otti minut kiinni, kapakoitsija näytti poliisille, että minut voi laskea ulos koska en ollut näitä "pääpukareita".

Meidänkin laivalta muutama kaveri jäi yöksi poliisin "pahnoille", joista yksi oli tämä matruusi, jonka kanssa olin "otellut". Kun seuraavana päivänä pääsivät poliisiputkasta pois niin matruusilla oli silmä(t) mustana ja osittain ummessa. Josta tietysti olin vahingoniloinen, koska hän oli saanut nyt kunnolla vastusta.

Hän käytti aurinkolaseja useiden päivien ajan ikään kuin peitelläkseen jälkiä.

Jonkun ajan kuluttua hän pyysi anteeksi käytöstään, koska oli käynyt minun päälle, perustellen olleensa silloin hermostunut, kun vaimo ei ole saanut hänen rahalähetystä? (Se riitti minulle perusteluksi.)

Suoritimme telakalla ollessamme tankeissa maalauksia (pläkkäyksiä) etenkin ulissiputkien kohdilla, joista on peilattu, joissa aluminipitoinen maali oli vaurioitunut. Tinnerillä oli ensin puhdistettava maalattava kohta ja skrapattava, jonka jälkeen maalattiin alumiinimaalilla. Silloin oli jatkuvaa päänsärkyä.

Kielistä menimme Klaipedaan, jossa töijätessä ja lankonkia paikalleen asennettaessa eräältä puolimatruusilta jäi sormi flatformin väliin ja vaurioitui, jonka takia hän sai myöhemmin sairausulosmaksun.

Palvan päälikkö Alvar Backman nosti minut puolimatruusiksi em. tilalle. (myöhemmin hän sanoi myös hieman katuvansa sitä. Laitoin asian muistiin.)

Suomessa oli jokin lakko meneillään ja veimme lastin Ruotsiin Sundsvalliin, paperi- tai sellutehtaalle toukokuun 22. päivä. Siellä mm. vartija kielsi meiltä valokuvauksen tehdasalueella, jota ihmettelimme?

Sundsvallista menimme Kööpenhaminaan, josta otimme bunkkeria, provianttia ja ulosvientiä. Ostin mustataulu Atlantic-rannekellon ja Ronson-kaasusytkän. Atlantic-merkkinen mustataulu rannekello oli silloin hyvin kysytty artikkeli, Itä-Euroopan maissa.

Kööpenhaminasta lähdimme toukokuun 24. päivä kohti Romanian Constantzaa, kaikki olivat innoissaan, sää oli myös meille suotuisa. Laivaa ja sen täkkiä skrapattiin, mönjättiin ja pläkättiin, lopuksi maalattiin yli. Kun laivan fööri- ja ahteritäkit oli maalattu, sattui vahinko, konepuolen porukka oli keulasta siirtämässä bunkkeria, jolloin juuri maalatulle fööritäkille laippa vuoti bunkkeria. Sitä harmiteltiin puolin, jos toisin.

Saavuimme Constantzaan kesäkuun 5. päivä, jossa lastasimme kaasuöljyä.

Eräänä päivänä menimme maihin illalla vahdin jälkeen, meitä oli kolme: konemestari, moottorimies? ja minä.

Meitä oli varoitettu huijari-sinksareista. Heti sataman portin jälkeen sinksari tuppautui kaupoille. Oli tullut mustataulu Atlantic-kellon myynnin aika.. sinksari tarjosi siitä 250 leitä, joka ei riittänyt minulle, hän korotti 500 leihin, joka ei myöskään vielä riittänyt minulle. Lopulta hän korotti 700 leihin, johon hintaan jo tyydyin. Meitä oli siinä kolme, kun sinksari laski rahat minun käteen, lopuksi hän alkoi huutamaan: polizei!, polizei! ja lähti äkkiä juoksemaan aivan eri suuntaan kuin me? Vasta kaupungilla tarkistin rahat, joita minulla olikin vain puolet, 350 leitä!?

Minulle tehtiin (oli tehty?) elämäni ensimmäinen silmänkääntötemppu!

Muistan, kun joku kertoi yrittäneensä vaihtaa Suomen 50 mk seteliä, niin hänelle oli sanottu: "eskimo raha."

Kävimme myös porukalla läheisessä loma- ja turistipaikassa Mamaiassa. (kreikut tanssi siellä silloin zorbasta Mikis Theodorakiksen musiikin tahdissa,)

Ravintolassa oli norjalaisia merimiehiä, joiden matka Japaniin yllättäen piteni. Suezin kanava kun meni kiinni ns. kuuden päivän sodan takia ja he joutuvat laivallaan kiertämään Afrikan. Harmittelimme sitä porukalla heidän kanssaan tarjottujen oluiden myötä.

Constanzassa laitoin vastakirjan sisään, Suomessa jäisin pois mt Palvasta.

Saatuamme lastin laivaan odottelimme luotsia jonkun aikaa, jota ei kuulunut... Laivanpäälikkö Alvar Backman otti ja lähti ilman luotsia! (kävi itse sitä ennen lekottelemassa kaikki laivan kiinitysköydet irti kaijalta)

Univormupukuinen koppalakkinen mies juoksi kaijalla ja huuteli peräämme! (lieneekö ollut tämä odotamamme satamaluotsi?)

Tästä lähdöstä tuli tunne, että kohta on sotalaivat meidän perässä. Pääsimme kuitenkin onnellisesti livahtamaan ulos merelle aallonmurtajasta ja Romaniasta.

Paluumatkan aikana päälikkö Alvar Backman tuli minun juttusilleni ja tiedusteli: "Kun olet pitänyt loman niin tule takaisin?"

En luvannut tulla, kerroin olevani koko kesän maissa, johon hän vielä lisäsi: "Tule syksyllä takaisin!"

Ehkä olin suoriutunut ensimmäisestä pestistäni kuitenkin kohtalaisen hyvin?

Saavuimme Suomeen Porin Tahkoluotoon kesäkuun 20. päivä noin kello yksi aamuyöllä, jossa otin ulosmaksun.

Meitä oli viisi: konemestari, sorvari, puolimatruusi, laivapoika ja minä. Lähdimme Tahkoluodosta taksilla porukassa aamulla klo kolmen aikaan Tampereelle.

Tampereen rautatieasemalle saavuimme noin klo viisi, asemaravintola oli auki ja menimme sisälle juomaan aamukahvit. Emme kerinneet istua pöydässä montaakaan minuuttia, kun kaksi siviilipukuista poliisia tuli esittämään, että "lähtekää mukaan!", johon varsinkin konemestari ja sorvari vanhempina miehinä vaativat perusteluja: "minkä vuoksi meidän pitää lähteä mukaan?". Sorvari kysyi ja lisäsi, "koska Suomesta on tullut poliisivaltio?" Osa meistä oli lähdössä etelään, joku taas pohjoiseen, aamun kello kuusi junalla. Muistan vielä kun sorvari kysyi poliisilta, että "saanko syödä tämän voileivän?"

(huom. Olimme olleet Suomesta pois noin kaksi kuukautta ja olimme olleet maassa vasta noin kaksi tuntia!?)

Meidän viiden oli pakko ahtautua poliisien 404 "Pösöön" ja lähteä heidän mukana Tampereen poliisiasemalle.

Meiltä kaikilta otettiin henkilötiedot ylös ja kuulusteltiin, joku mies kävi meitä katsomassa ja totesi, että me emme ole etsitty henkilö tai etsittyjä henkilöitä!?

Asia oli ohitse meidän kohdalta. Vaadimme kuljetusta takaisin rautatieasemalle, jota emme saaneet.

Vastaavaa vastaanottoseremoniaa, ei myöhemmin kohdalleni enää sattunut.

Ehkä tällä ekalla laivapestilläni olin nähnyt ammatin hyvät ja huonot puolet?

Betoniarkku

Lähettänyt RaimoSahi

Antwerpenissä heinäkuussa v.1969 ss.Verna Paulin:ssa purimme laivan yhdestä pohjaruumasta betoniarkun, joka oli valettu poikittain laivan ruuman pohjalle ruuman förkantiin, laivan leveyssuunnassa.

Missä ja koska ko. betoniarkku oli valettu, sitä en tiedä?

Olimme tulleet Antwerpeniin ottaaksemme lastin Silver-santaa, jota oli tarkoitus viedä Italiaan lasi- tai porsliiniteollisuudelle jne..?

Tietämykseni mukaan laivaan oli tulossa tarkastaja ja hyväksytystä tarkastuksesta oli kiinni laivan seuraavan lastin lastaaminen. Oliko ko. tarkastus lastin vakuuttajan vaiko laivan luokittajan, en tiedä?

Tarkastuksessa ss.Verna Paulin määrättiin kuitenkin telakoitavaksi. Varustamosta oli katsottu telakoinnin kustannusten nousevan suuriksi, joten ss.Verna Paulin laivan kohtalona oli päätyä ns. naulatehtaalle.

Anwerpenistä menimme Zeebruggeen, jonne Verna Paulin jäi. Sinne jäivät myös kuubalaiset, laivakoiramme Käpy ja laivakissamme.

Laivan myyminen oli kova paikka toisille, minuakin silloin hieman harmitti, koska sopimuksessani luki mm. Kauko-Itä ja vapaa kotimatka.

Muistan, kun II-perämies totesi myymisen olleen meidän kannalta hyvä, koska hänen näkemyksen ja arvion mukaan tämä matka olisi voinut olla meille myös viimeinen, kuten laulussa sanotaan...

Nykyisen oman tietämykseni mukaan:
Kun aikoinaan laivat olivat niitattuja, niin telakoilla oli ihan oma ammattikuntansa (työntekijät) tähän niittaustyöhön/-tehtävään.

Ajan myötä niittaukset ja saumat ovat laivoissa alkaneet virumaan ja löystymään merenkäynnin ja lastin vaikutuksesta/rasituksesta.

Edellä mainituista syistä seurauksena on ollut, että niittiliitos alkoi vuotamaan ja vuotoja on yritetty eliminoida milloin milläkin tavalla, hätätilanteessa olosuhteet ja/vain mielikuvitus on ollut silloin rajana.

Hitsausten yleistyessä niittaus jäi pois laivanrakennuksessa ja lopulta hitsaussaumaan alettiin luottaa myös laivanrakennus- ja telakkateollisuudessa.

Nykyisin telakoilla tarkastetaan laivan hitsatut lohkosaumat, kuten myös paine-asetuslain mukaiset putkistot ym. rakenteet, röntgen-kuvataan sekä ultrataan. Ja mikäli hitsisaumassa havaitaan epäpuhtauksia ym.sauma ns. avataan ja hitsisaumat korjataan hitsaamalla ne uudestaan.

Kuka tahansa ei pääse hitsaamaan, hitsarin pitää olla suorittanut näytteen ns. luokan, jonka hän joutuu uusimaan aina määräajoin. Tarkastus, röntgen-kuvat ja ultraus-tulokset myöskin dokumentoidaan.

Anonymous (ei varmistettu)

La, 08.12.2012 - 01:06

Voisitko yst.kertoa näistä "kuubalaisista"? Olitko muutoin Verna Paulinin mukana Siperiassa(Igarga?) sahatavaraa lastaamassa. Alus lienee tehnyt kyseisiä legendaarisia matkoja, joista on joskus puhuttu. Valitettavasti muistelijat taitavat jo olla vähissä. Siispä kerro ihmeessä jos tiedät(tai joku muu tietää)? Aiheesta saisi loistojutun!

Kuubalaisia olivat laivakoira Käpy ja laivakissa, jotka olivat "joutuneet" laivaan Kuubassa, kun Verna Paulin oli ollut siellä lastaamassa raakasokerilastia Eurooppaan.(Bulgaria,Varna).

Näille lemmikeille löytyi "uusi koti" Zeebruggestä, kun laivakoira Käpy sai uuden isännän paikallisesta kuppilanpitäjästä, kuppila oli norjalaisten merimiesten suosima paikka.
Laivakissalle järjestäytyi ja löytyi uudeksi isännäksi Verna Pauliniin tullut vartija, joka otti laivakissan omakseen. Lemmikkejä ei jätetty heitteille!

Siperiassa en ole käynyt, mutta tiedän pari entistä työkaveria, jotka ovat aikoinaan käyneet Arkangelissa Paulinin laivoilla.
Varmasti nämä Siperian matkat ovat muistelun ja tarinan arvoisia.

Luultavasti samalla kertaa Igargassa palon jälkeen kesällä 62 Jytte Paulinilla, joku muukin Paulin oli siellä samaan aikaan.
Siellä lastasimme yli kuukauden Egyptiin Alexsandria-Beirut-lattakia-Scaramanga telakka Zdnadow-Chersson Mustanmerenpuolella viljaa Canadaan, ihmeellistä kylläkin.

Löytyipä mielenkiintoinen portaali ! Hurjasti kiitoksia ja hatun-nosto Timo Sylvänne. Olet tehnyt hienoa ja arvokasta työtä Suomalaisen merimieskulttuurin eteen. 

"Olin samalla matkalla"  Olin unohtanut välillä pitkiksi ajoiksi, koko lyhven merilläolo aikani. Tämä  Igarkan matka oli yksi mieleenpainuvimmista, ympäristö oli todella karu ja autio. Iän karttuessa vanhat asiat palautuvat muistista, osin aika tarkkana. 

Minä olin laivan nuorin eli kuopus, jouduin korjaamaan passissani olevaa ikääni kuukaudella että pääsin laivalle töihin. Täytin 16v Kanadan Sorellissa käyntimme jälkeen, toimme sieltä viljaa Suomeen. Kapteeni huomasi passini korjailun myöhemmin merellä,josta pieni nuhtelu. Mikähän oli Kapteenimme nimi ? Minulla on aina ollut huono nimimuisti, vastaavasti kasvo ja näkömuisti erittäin hyvät.

Minä olen Tuure Rantakangas olin Villenä laivalla, mikä oli Teidän tehtävänne ? Muistini mukaan Igarkassa oli Verna Paulin kun menimme sinne, Maailma tuntui kovin pieneltä, kun koulukaverini asteli vastaan lankkukatua pitkin,  kun lähdimme ekakerran maihin. Olimme hiljan lopettaneet koulumme pienessä eteläpohjolaisessa Vimpelin kunnassa, koulukaverini  oli Vernassa joka lähti lähes heti tulomme jälkeen.

Sahan ravintolassa jossa vietimme paljon aikaa, oli  henkilökuntana vankeja ympäri Neuostoliiton, niinkuin kaikki sahan henkilökunta ja laivamme lastaajatkin olivat, paikka oli vankien työsiirtola. Aulan vastaanotossa oli esim. Virolainen nuori nätti nainen lähes ikäiseni, joka oli joutunut sinne huonosta käytöksestä. eli elimen kauppaamisesta Suomalaisturisteille Tallinnassa, joka oli Neuvostotasavalloissa rikos. Juttelin salaa, Hänen kanssaan usein kun ei näkynyt paikallisia vartioita, puhui aika hyvää Suomea. Kävin kerran tai pari paikallisten nuorten kanssa tanssipaikassa, jonka kuvan löysin Google Earthitin valokuvista.tunnistin heti rakennuksen joka oli pysynyt 54 vuotta samanlaisena. Siellä oli myös valokuva ko. ravintolasta ei enää käytössä.  

Tässä sahan ravintolassa kävimme myös uuden jatkosodan Saksalaisten kanssa, joka kesti yhden illan aseina nyrkit ja rottinkituolit. Saksalainen laiva tuli sinne, muistaakseni muutamaa päivää ennen lähtöämme sieltä. istuimme samassa ravintolassa hetken sovussa, alkoi pientä huutelua tilanne kärjistyi siihen kun laivamme konepäälikkö nousi tuolilleen tai pöydälleen seisomaan ja huusi "saatanan lapinpolttajat". Siirryttiin joukkotappeluun ensin nyrkein, siitä illan mittaan rottinkituolit alkoivat hajota toistemme selkään. Jotenkin on jäänyt muistiini, että tappelu oli aika löysää, minäkin otin pudottamiani miehiä kädestä kiinni ja vedin ne takaisin pystyyn, ei lyöty maassa olevaa, eikä todennäköisesti päähän ollenkaan. Aika iso osa laivamme miehistöstä oli ollut sodassa, jonka päättymisestä oli kulunut vasta 16 vuotta, tunteet oli voimaakkaasti pinnalla. 

Toinen ravintolatappelu oli Antverpenissä Saksalaisten kanssa myöhemmin. Ravintolan pitäjä keräsi meiltä rahat uutta rottinkikalustoa varten, summa oli pieni koska tappelijoita oli noin 80 miestä. laivamme miesvahvuus oli 52, kaikki eivät olleet paikalla. Olin nuorena aika taitava nyrkkeiliä kehässä hanskoilla, en tappeliatyyppi. 

Vielä pari muistiini syöpynyttä tapahtumaa Igarkasta jotka nekään eivät ole mieltä ylentäviä. Olimme tulossa ravintolasta kun jotkut tulomatkalla alkoivat poliittisen huutelun vartioille, seurauksena että jouduimme putkaan yöksi, jouduimme seuraavana päivänä allekirjoittamaan ukaasin joka kielsi meitä tulemasta uudelleen Neuvostoliiton alueelle. Paperi osottautui ainoastaan pelotteeksi.

Toinenkin liittyy ravintolasta tulomatkaan, odotimme yhteysvenettä rannassa koska laivamme oli muutaman kymmenen metrin päässä rannasta ankkurissa. Olin lähes selvinpäin niin kui useimmin oli ,  muistan tapahtuman aika hyvin, oli pohjoisen heinäkuun lopun hämärä yö, lähdin pissalle kavereista sivuun 20-30 metriä, rannassa oli upotettu puusta tehty iso roomu, astuin kannelle ja saman tien olin sen ruumassa, kansi oli ohkaisen jään peitossa, niin liukas että tajusin vasta ruumassa mitä oli tapahtunut. Vesi oli muutaman asteen lämmön puolella, käteni eivät ylettyneet luukun reunoille eikä ääneni kuulunut kavereille, tilanne oli pelottava. Rannalla kauempana ollut vartiosotilas oli huomannut että jotain tapahtui ja tuli katsomaan, Hän veti minut ylös pinteestä. pientä hypotermiaa hoitelin laivan mukavassa  höyrysaunassa. 

 Maailman ensimmäinen ydinkäyttöinen jäänsärkiä Lenin avasi reittimme Jenisei-jolle, letkassa oli noin 5-8 alusta pysähdyimme usein ahtojäihin, matkanteko oli hidasta ja jää-alue oli pitkä.

Näin on syöpynyt Igarkan matka. minun muistiini.

Nasserin hallinnoima Alexandria oli nuorelle miehelle muisiinpainuva seikkailu, rakkautta ja pistoolilla uhkailua, naisissa Beduiiniteltassa.

Mustalta mereltä veimme viljalastin Antverpeniin, sieltä meidän piti lähteä Kuubaan hakemaan viljalastia Suomeen mutta Kuuban riisin puhjetessa jouduimmekin hakemaan sen Montrealista Suomeen. Matkaa Montrealiin jouduimme odottamaan Antverpenissä yli viikon. Vanhemmat merimiehet eivät olisi halunneet lähteä ylittämään Atlantia, tyhjällä Jytellä niin myöhään syksyllä, kovien syys-myrskyjen ja ajojäiden takia. Viimein lähdimme, matka meni hyvin lähelle Montreallin lähtevää jokisuuta, sitten myrsky alkoi, ajaudumme alaspäin lähelle New Yorkia, kahden viikon ajan, laivan keula oli kohti tuulta ja Pohjoista mutta konevoima ei riittänyt etenemiseen. Merivesi oli lähellä 0 asteiset, ja jäätyi nopeasti laivan rakenteisiin, tuuli ja mainingit olivat hurjat mainingin pohjalta ei näkynty eteen eikä taakse. Laineita ei juuri ollut, olisi voinut ajella vaikka pienellä moottoriveneellä.

Yhteystietoni löytyy Internetistä hakemalla Tuure Rantakangas. Olisi mielenkiintoista jutella ja muistella tarkemmin.

 

 

 

 

Hienoa, että joku muistelee noita matkoja vieläkin eristyneelle Taimyrin niemimaalle. Eivät tainneet muut suomalaiset varustamot sinne juuri liikennöidä. Ehkäpä Neste myöhemmin?

Eipä olla tarkkoja, mutta eräs havainto/kommentti: suomalaiset votka- ja ripsipiirakkaturistit alkoivat käymään neuvosto-Eestissä laajemmin vasta vsta.1965. Silloin avattiin uudelleen sotien jälkeen matkusta-alusliikenne Tallinnaan. Niinpä on epätodennäköistä että kyseinen Igargassa v.62 lusinut eestiläisneito olisi oppinut suomea heiltä. Sitä ennen Tallinnassa vieraili (junalla via Leningrad) vain suomalaisia kommaridelegaatioita. No, ehkäpä heidän joukossaan oli niin kovia panomiehiä että suomenkielikin tarttui eestin neitoon...Eri kansallisuuksia edustaneita vankeja siellä taatusti riitti. Ehkäpä suomalaisia sotavankejakin. Suurimmat sotavankileirit olivat esim. Tserepovetsissä. Eri lähteissä kuitenkin kerrotaan, että yksittäisiä sotavankeja olisi pääynyt ympäri Neuvostoliittoa. Esimerkiksi ns. Leinon vanki, entinen SS-mies, Unto Parvilahti vietti karkotustaan vv. 1950-54 "sahatyöläisenä" Igargasta 100km alavirtaan sijaitsevassa Dudinkassa. Paulin ei tainnut vielä silloin liikennöidä Taimyrin niemimaalle. Olikohan Dudinka suomalaisten lastauspaikka?

Vielä: onko Jenisei-joki Igargaan asti jäässä elokuussa? Ainakin proomun täkki oli jäässä ja jutussa kerrotaan murtaja avustuksesta.  

Kirjassaan Berijan Tarhat, Havaintoja ja muistikuvia Neuvostoliitosta vuosilta 1945-1954, Unto Parvilahti kertoo että jäät Jeniseiltä lähtivät noin kesäkuun lopussa "suurella ryskeellä". Jytte Paulinin matkasta kesällä 1962 mainitaan murtaja-avustuksesta..? Taimyrin niemimaalla oli eristynyt teollisuuskeskittymä, joka oli täysin riippuvainen Jenisein lyhyestä n. kolme kuukautta kestäneestä liikennekaudesta. Yhdeksän kuukautta vuodessa alue oli vain epävarman lentoyhteyden varassa, mikä sekin oli varattu lähinnä "nomenklatuuran" käytöön. Se muodostui Dudinka - Norilsk - Igarga -teollisuustaajamista. Niitä operoitiin lähes täysin sekä rikollis- että poliittisista vangeista koostuneella työvoimalla. Ne edustivat lähes 50:tä eri kansallisutta!

Parvilahti, joka oli varsinaisen viiden vuoden tuomionsa kärsittyään ns. "vapaa vanki" eli karkotettu, kertoo kirjassaan (s.194): "Viidentenä matkapäivänä saavuimme Igargaan, joka on tyypillinen vankityöllä erämaahan rakennettu sahateollisuuden keskus. Nyt työskenteli sahalaitos ulkomaille suuntautuvaa dumping-myyntiä varten ja sen satamassa näin yhden norjalaisen ja yhden englantilaisen höyrylaivan..." Näin siis kevätkesällä 1950.

On huomattavaa, että Taimyrin niemimaa sijaitsee kaukana pohjoisessa havupuuvyöhykkeen yläpuolella tundralla ja siten raaka-aine - tukkipuu - oli uitettava avovesikautena joen yläjuoksulta eli etelästä. Parvilahti kertoo edelleen: "Igargan suuren sahalaitoksen koneet, saharaamit, särmäyssahat, siirtolaitteet ja voimakoneet olivat suomalaista alkuperää..."Kaikki oli sodan jälkeen vaihdettu suomalaisiin koneisiin  ja sahan tuotanto saatu niiden avulla laadultaan vientikelpoiseksi.

Vielä vangeista, joiden joukossa oli myös suomalaisia sotavankeja. Ehkä järkyttävin on vuoksenniskalaisen alikersantti Matti Kokkosen tapaus. Hänet oli vangittu talvisodassa, eikä häntä oltu rangaistu mistään. Hänet oli hallinnolisessa järjestyksessä karkotettu Siperiaan Dudinkaan, missä hän työskenteli kirvesmiehenä. Kokkonen olisi halunnut koti-Suomeen vanhuuden päivikseen. Hän oli - ihmeellistä - saanut tarpeekseen Neuvostoliitosta. Poistuminen evättiin viranomaisten toimesta. Epätoivoinen Kokkonen teki itsemurhayrityksen v. 1954 ja kesäkuussa 1955 toisen kerran onnistuneesti. Hänet on haudattu Dudinkan hautausmaahan (s.241). Parvilahti oli jo tällöin Suomessa ja hän oli ilmoittanut tapauksesta kepulaiselle ulkoministeri Johannes Virolaiselle. Toki turhaan. Tässä siis vain yksi kirjasta esiin nouseva järkyttävä ihmiskohtalo.

Parvilahden kirja on erittäin hyvä kuvaus Stalinin ajan Neuvosto-Gulagista ja -yhteiskunnasta. Toisaalta se kuvaa hyvin luonnon olosuhteita Pohjois-Siperiassa. Ei ihme että kirja on käännetty monelle eri kielelle ja siitä otettiin useita painoksia. Siksi kunnes pres. Kekkonen onnistui kieltämään lisäpainokset ulkosuhteita vaarantavana "ystävällismieliseen" naapurivaltioon. Taustalla lienevät tosiasiallisesti Parvilahden arvioit Kekkosen roolista ns. Leinon vangit -tapauksessa, joihin Parvilahti-Boman siis kuului.

Kekkos-vainaan mieliharmiksi Otava otti kirjasta vielä lisäpainoksen niinkin myöhään kuin v. 2004. Siinä on historioitsija Erkki Vettenniemen kirjoittama  loppuosa "Unto Bomanin salattu elämä". Kannattaa lukea. Hyvää PyhäinMIESTEN päivää kaikille lukijoille! T.Oskari

Moikka!

Sattumalta näin tämän jutun muutamaa päivää sitten. Olin mukana Jytte Paulinin reissulla Suomesta Soreliin kesällä vuonna 1962. Muistaakseni meitä oli kolme kaveria hytissä ja sinä olit yksi niistä. Minä olin Villenä ja sinä Kallena. Olin jäänyt luokalle ja olisin halunnut merimieheksi mutta vanhemmat pakottivat koulupenkille takaisin sen reissun jälkeen. Olin kyllä Silja Linen laivoissa vielä varastomiehenä tämän reissun jälkeen mutta Sorellin-reissu oli pisin. Silloinkin oli kapakkatappelu Sorellissa, ei paikallisten kanssa vaan miehistön välillä. Tämä kolmas hyttikaveri oli hieman koppavaa ja hänelle piti antaa turpiin. Ehkä se olikin ihan oikein hänelle? En tiedä olitko silloin mukana kapakassa. Itse olin 15 v. mutta sain kyllä olutta niin kuin muutkin. Kun tuolit rupesi lentämään kapakanpitäjä näytti meille takaoven mistä sitten päästiin takaisin laivaan taas mutta hyttikaveri ei uskaltanut tulla hytistä ulos moneen päivään tappelun jälkeen. Hänkin oli Kallena ja sai yksin tapella koko kansiporukaa vastaan kunnes huomasi että ylivoima oli liikaa. Itse en osallistunut tappeluun. 

Laivassa oli höyrysauna ja kerran kun olimme saunassa joku (luulen että se oli sinä Jukka), laittoi käden höyryhanan alle. Höyry oli ainakin 120 astetta ja sormet paloi kiinni toisiinsa. Käsi oli aika paksuu vielä kauan sen jälkeen. 

Luin mielenkiinnolla Paulinin liberty-laivoista kirjoituksianne. Olin itse vuoden 1967-8 Margrethe Paulinissa 2. perämiehenä. Alus oli kuulemma käynyt aikaisemmin Igarkassa. Nousin laivaan Cuxhavenista. Sieltä meidät hinattiin - kyllä, HINATTIIN - muistaakseni Rostockiin. Sitten mentiin Haifaan, josta ehdimme pois ennen kuuden päivän sodan alkamista. Haimme Novorossiskista ratapölkkyjä Kuubaan. Kuubasta keikka edestakaisin Meksikoon Veracruziin, jonne mukanamme pakeni eräs kuubalainen nuori mies. Kuubasta taas Mustalle merelle sokerilastissa. Potista alkoikin sitten Margrethe Paulinin viimeinen, ehkä pisinkin, matka Afrikan ympäri Pohjois-Japaniin, Hachinoheen, rautamalmilastissa. Ennen Japaniin saapumista jouduimme taifuunin kynsiin. Minä ja 1. perämies olimme vähällä mennä yli laidan, kun aalto pyyhkäisi pitkin kantta, jossa olimme siirtämässä kantta pitkin valuvia kiinnitysköysiä mastokaapin taakse turvaan. Menetimme kumpikin vain lakkimme meren puolelle kun ajauduimme veden sisässä midshipiä vasten, Lastin purkamisen jälkeen Margrethe saatettiin viimeiseen leposijaansa Kaohsiungiin, Taiwanille.

Hienoa, että joku muistelee näitä legendaarisia tramppeja.Tarinoita ja erityisesti valokuvia(!)pitäisi saada Äänimereen joutuisasti. Vielä, muttei ehkä kovin kauan, on muistelijoita. Aiemmin mainitsin tapahtumista Santo Domingossa v.1965, joilloin aluksen porukat olivat todellisten levottomuuksien keskellä. Tästä olen kuullut tarinaa toistuvasti. Vielä kertomastasi Japanin matkasta nousee esiin kysymys taifuuniin liittyen. Oliko yhtiön "staili", että perämiehet koilasivat trosseja? Vai oliko yhtiön "hyvillä miehillä" päivä täys...:)No, hätätilateessahan kaikki tekevät kaikkea! Hyvää Pääsiäistä; Hank

Anonymous (ei varmistettu)

La, 08.12.2012 - 16:21

Sekä Verna että Jytte Paulin lienevät tehneet rankkoja Siperian reissuja. Jytte Paulin "ontui" uudenvuoden päiväksi 1967 Liverpooliin hätäsatamaan(?)sahistäkkilastinsa menettäneenä ja muutoinkin rampana, Pohjois-Atlantin hirmumyrskystä niukasti selvinneenä. Tietääkö/muistaako kukaan tästä matkasta enempää, ehkä muka olleena?

Edesmennyt työläisten ja talonpokien ihannevaltio, Neuvostoliitto, harjoitti sahatavaran tuotantoa ja vientiä erityisesti Siperiasta käsin. Mikä olikaan harjoittaa. Mittaamattomat Taigat tarjosivat raaka-ainetta loputtomasti ja suurvirrat kuten Ob ja Jenisei helpottivat logistiikkaa, sosialismin aamussa. Mutta, kaikkein tärkein elementti oli ilmainen ja loputon työvoima. Sitähän "Gulag", eli vankileirien saaristo, tarjosi pohjattomasti. Kaupallisessa toiminnassa oli kyllä vastoinkäymisiäkin. Päämarkkinat kun olivat Euroopassa ja Väli-Meren alueella. Englannissa nousi aikanaan kohu, kun Siperiasta saapuneissa sahatavaranipuissa oli kirjoitettu terveisiä verellä! Siinä oli varmaan AY-solidaarisuus ja -aate ahtaajillakin koetuksella. Entinen ns. Leinon vanki, Unto Parvilahti, kertoo näistä tapahtumista alansa klassikkokirjassa "Berijan Tarhat". Siinä hän kuvaa yli 10-vuotista(toki laitonta) vankeuttaan NL:n vankiloissa ja Siperian leireillä(Suosittelen). Mutta niinpä siis aikansa suomalainenkin tonnisto,ainakin Paulin-varustamo, osallistui tähän Siperian liikenteeseen. Varustamon silloinen johtaja, Frank S. oli luonnehtinut ko. liikennettä "kannattavaksi". Tämä liikenne tapahtui toki läntisen markkinatalouden nimissä ja puitteissa, eikä minkään "vilenin" -hengessä. Mutta, koska muistelijoita ja kertojia, saatikka sertepartioiden & konossementtien avaajia, ei liene liikaa, pohditaan mitä liikenne ehkä oli..?

Neuvostoliitossahan vallitsi ns. keskusjohtoinen suunnitelmatalous, jota ohjasi ylinnä GOSPLAN ja tämän alla erilaiset alojensa orgaanit. Myös ulkomaaankaupassa ja shippingissä oli omansa, kuten esim.SOVRACHT. Näin NL, valuuttatarpeessaan ja -himossaan, joutui mukaan ideologisesti heille vieraaseen sekä väärään toimintaan. Siperian sahatavaraa lienee myyty ja laivattu FOB-ehdolla, eli "vapaasti aluksella" (esim.Igargassa)
Kun omaa soveltuvaa tonnistoa ei ollut, tai sitä ei haluttu tai kyetty kayttämään, jouduttiin Moskovassa joustamaan sosialismin ylevistä periaatteista ja tukeutumaan kapitalististen maiden tonnistoon. Tässä oli markkinarako vanhemmalla läntisellä tonnistolla, kuten esim. Paulinilla,joka osasi käsitellä tätä riskiä. Laivauskausi syyskesällä oli armottoman lyhyt, käsittäen paljon liikenneriskejä ml. sää- ja jää yms. Tuskinpa edes Moskovan - josta käsin siis kaikki tärkeä hoidettiin - moneklatuurasta olisi löytynyt niin rämäpäisiä rahtausammattilaisia, että olisivat aikarahtaukseen, ainakaan hyvään tasoon, ryhtyneet. Mene ja tiedä, mutta sehän olisi voitu vaikka tulkita sabotaasiksi ja päättyä telotuskomppanian eteen isänmaanpetturina... Niin, kyllä siellä varmaan tehtiin vaan matkarahtauksia, ja hyvätasoisia sellaisia, kuten Frank S. oli aikanaan kertonut, todeten; "Kannatti lähteä Koillis-jäihin..."

Makuuajat, laydays, oli varmaan yritetty sopia pitkiksi. Mutta eivätköhän nekin ylittyneet komeasti, koska "työvoima" sahoilla ja satamissa ei varmaan ollut kovin motivoitunutta. Homma oli kirjaimellisesti "ryssittyä". Mikäpä oli silloin "demurragella" eli lisäseisonta-ajalla makailla, etenkin jos se oli hyvätasoinen. Kunhan vodkaa ja liebuskaa sekä hapankaalia/kurkkua riitti messissä ja stimmpiä pannussa. Ainakin sen verran, että kippari saattoi salongin venttiilistä kurkistella kun "vanja kaijalla robotti..." ja nostaa vaikka malja työnsankareille. Maihin pääsy noilla - käytännössä vankileirialueilla ei varmaan ollut helppoa. Ajatukset "lentoemännistä" yms. sai unohtaa pienemille latitudeille ja ehkä "kasityölehtien" kierto oli vilkasta...Mutta kertoisi nyt joku lisää kunnon jutun puitteissa, kun se vielä on mahdollista. Hyvää Uutta Vuotta! Hank

Anonymous (ei varmistettu)

Pe, 14.12.2012 - 22:19

Dominikaanisessa tasavallassa oli levottomuuksia v.1965. Kerrotun tarinan mukaan suomalainen Liberty -alus ss Margrethe Paulin oli Santo Domingon satamassa. Liipasin sormi lienee ollut herkässä paikallisilla sotilailla/poliiseilla. Kerrotaan, että satamassa olleen normannin porukasta muutama olisi ammuttu hengiltä konetuliaseilla sataman portilla, telmiessään rommin vaikutuksen alaisena. Mitähän siellä ehkä tapahtui - vaiko mitään? Oliko myös Paulinin porukat mahdollisesti vaarassa? Kerro jos muistat/tiedät noista kaukaisista tapahtumista!

Huhtikuussa 1931 USA:n lehdistössä kirjoitettiin laajalti Venäjän sahatavaran tuotannosta. Nimittäin suomalainen S/S ANVERSOISE toi ensimmäisen "koelastin" venäläistä puuta Leningradista Providenceen (R.I.). USA oli kieltänyt Venäjän pohjoisen alueen puutavarantuonnin, koska tiedettiin sen tuotannossa käytettävän pakkotyövoimaa. Tämän lastin kuitenkin sanottiin olevan eteläisistä metsistä ja työläiset olivat vapaita tovereita. Pitkän pohdinnan jälkeen lasti sallittiin purkaa. Ilmeisesti dokumentointi alkuperästä oli huolella tehty. Aluksen päällikkönä tuolloin oli Arne Stenroos ja fötstinä Arthur Söderlund.

MAUD THORDÉN mutiny 1939

Lähettänyt TimoSylvänne

Courtesy: Joel Dinda

News accounts generally reported the number of mutinous crewmen as 14, not 19; the ship carried 14 sailors and 6 officers.

Contraband, to some extent, is in the eyes of the beholder. It's important to recall that World War II had just been launched when Mr. Borucki took this photo. The crew members were concerned that the newly-warring parties (particularly Britain) might seize the Sweden-bound ship, its cargo, and its crew. They were also concerned about mines in the North Sea. The Finnish Counsel agreed that the cargo was risky, and intervened in their favor. They were granted 60-day visas, and hoped to find work on a Caribbean-bound vessel.

MAUD THORDÉN

copyright: Joel Dinda

Captain Armas Engstrom was able to recruit a mostly-American crew in Detroit and Cleveland, retaining two mutineers who had returned to the ship. (Some of the press coverage mentions $1000 bonuses, and Mr. Borucki hints at them.) The ship cleared the Welland Canal on September 29.

Maud Thorden would again appear in American news accounts the next summer, as she carried Red Cross supplies to Finland in June. In August she'd join her sister ship, Marisa Thorden, to carry refugees from Europe to New York City. While the press treated these as fully separate events, Captain Engstrom seems to have been a brave man.

This ship was built in 1921 as Older, then renamed Maud Thorden when she joined the Thorden fleet in 1935. She had several other names after being sold in 1955, and was scrapped in 1961. Still under a Finnish flag and evidently out of Thorden control, she'd been seized by the Allies in 1944, but was returned to her owners after the war.

The Thorden fleet's ships mostly had names which looked like this--a woman's name followed by Thorden--but that seems to have been a naming convention and they evidently didn't honor specific women. Gustaf B. Thorden was born in Sweden, but built his business in Helsinki; he'd retreat to Sweden in 1944 when it appeared that the USSR would dominate postwar Finland. He remained in Sweden until his death in 1963.

Most of Hastings Street was urban-renewed out of existence; the Chrysler Freeway has largely swallowed it up. This location was likely in the current RenCen parking lot.

Read the Milwaukee Journal September 21, 1939 (browse down left side "Americans Take Risk)

 

 

Anonymous (ei varmistettu)

To, 04.07.2013 - 23:55

My father told in his memoirs that he sailed on ship called "Marisa Thorden" to USA before II world war, and escaped from ship in USA to seek his fortune there (which he did not found and made his way back to Finland to fight in WWII in Finnish Navy). It´s interesting that here is no sign of "Marisa" Thorden but other Thordens. Could this be a misspelling?

John Antkowiak (ei varmistettu)

To, 25.02.2021 - 20:49

In reply to by Anonymous (ei varmistettu)

I have no ability to ask my own question. I am allowed only to reply to yours. I have seen other mentions of Marisa Thorden in other places; I do not think this is a misspelling.

I would also very much like to ask TimoSylvänne or Joel Dinda about their information. Does anyone know how to contact them? you may reach me at john_anktowiak@yahoo.com. Thank you --

John hello, thank you for your question.

Äänimeri taxonomy has been created so that history and all the photos of a ship can be found in the album of the first shipowner.

MARISA THORDÉN was a flag of convenience ship from Sweden and in Finland it was registered by Rederiaktiebolaget Starcke (Harald Munck, A/B Olson & Wright (maybe they were representatives of G.B. Thordén?)), Helsinki. In Äänimeri MARISA THORDÉN history and photos can be found in album Starcke/STARCK.

In Äänimeri album Gustaf Birger Thordén you can find a MARISA THORDÉN link to STARCK album. If you click under the MARISA THORDÉN photo the blue text "Lue historia Starcke STARCK album see history" it takes you to STARCK album.

The alphabetical list in the front page takes you to STARCK album, if you click MARISA THORDÉN or STARCK.

Stay healthy, with best regards Timo Sylvänne.
timo.sylvanne@gmail.com

ALFASHIP (ex ALFA AMERICA) romutus

Lähettänyt JariSavolainen

Laivan romutusyritykset olivat tuskien taival. Alunperin se oli tarkoitus romuttaa Chittagongissa. Epäonnekseen alus oli Greenpeace-järjestön "toxic ships" listalla rakenteiden sisältämän asbestin takia. Kun se saapui Bangladeshin rannikolle, paikalliset ympäristöaktivistit tekivät oikeudelle valituksen romutusaikeista. Oikeus päättikin, että laivaa ei saa romuttaa Bangladeshissa.

Polembros varustamon edustajat puolustautuivat sanoen, ettei laiva sisällä sen enempää myrkyllisiä aineita kuin kymmenet ja sadat muut romutettavat tankkerit. Näinhän asia toisaalta olikin.

Tietojen mukaan alus poistui Bangladeshin edustalta kesäkuun puolivälissä 2006 ja sen ilmoitettiin olevan matkalla Kiinaan romuttamolle.

Kuinka ollakaan, alus bongattiin jonkin ajan kuluttua Pakistanin aluevesirajan ulkopuolella Gadanin lähellä. Ilmeni, että sitä yritettiin saada romutettavaksi Gadanissa. Asiasta nousi taas iso haloo ja yritys meni mönkään. Alus poistui taas kohti tuntematonta määränpäätä.

Intialaiset eivät olleet kovin tarkkoja asbestin suhteen ja elokuussa 2006 se pääsikin Alangiin romuttamolle nimenään LEE YONG.

Jari Savolainen
Lähteet: Intertanko news ja monet webbisivut.

Katso ALFA AMERICA kuvia

Kongon Oskari

Lähettänyt HANK

 

Takavuosina eräässä valtio-omisteisen öljy-yhtiön suurtankkerissa oli ahvenanmaalainen eli kongolainen päällikkö. Merimieskielellä ”Kongon Oskari”. Miehistön ja päällikön välit olivat tulehtuneet. Tilannetta ei helpottanut se, että päälliköllä oli omituisia tapoja. Hän oli ymmärtänyt päällikön tehtävät väärin.

 

Satamissa hän päivysti miitsepin ahterikantissa olleessa ns. ”kukkasalongissa” ja kiikaroi innokkaasti gangwayn päähän, odotellen porukoiden maista tuloa. Salamana tämä merimiesurheilijanakin kunnostautunut päällikkö oli täkillä kontraamassa maista tulijoiden kasseja. Löytäessään pullon hän riemuitsi: ”Jaa, mine otta tämä!”

 

Hänellä oli tiettävästi miitsepissa takavarikko-varasto, jossa oli runsaasti ”vuosikertapulloja”. Niitä hän saattoi joskus juhlapäivinä jaella messeihin periaatteella; yksi samentunut ja laimentunut pullo per pöytä. Erityisesti on jäänyt mieleen San Miguel -olut, joka muutaman vuoden ikäisenä ja taskulämpimänä on oluen ystävän makuelämys.

 

Silti siis reilu päällikkö. Mutta porukkaa sapetti. Eikä vähiten se, että satamissa hänellä roikkui kaulassaan walkie-talkie ja hän kuunteli ja sekaantui välikommentteineen lastivalvomon ja vahti- sekä pumppumiehen väliseen radioliikenteeseen. Kiirettä piti, kun gangwaytakin oli tarkkailtava. Tässä tarvittiin sitä ”multikapasiteettia”, jonka perään sittemmin merenkulkualallekin pesiytyneet erilaiset rekrytointikonsultit nyt perään kuuluttavat.

 

Kyseinen päällikkö lienee kuitenkin ollut visionääri. Nythän tankkialuksissa ei kai saa olla hallussa edes Tabac Original -partavesipulloa. Sehän on tankkilaivamiehen suosikki- ja perinnepaukku.

 

Kerran sitten Rotterdamissa tällaisessa tilanteessa eräältä matruusilta paloi pinna lopullisesti. Hän huusi walkie-talkieensa: ”Haista Vittu Kongon Oskari!”, päällikön sotkeuduttua radioliikenteeseen. Matruusin walkie-talkietasta kuului: ” Mitä sine sano, mitä sine tarkotta...?” Kyseinen matruusi otti pikaulosmaksun; pakkasi kassinsa ja tilasi taksin sekä lähti Amsterdamin lentokentälle. Kerrotun mukaan hänellä olisi ollut jotain vaikeuksia Schipolissa, kun hänellä oli ollut vain merimiespassi. Siinä olisi silloin pitänyt olla Jokipoliisin maastapoistumisleima. Kotimaanhan hän kai kuitenkin pääsi...

 

Mutta, nyt syksyn kunnallisvaalien alla on keskusteltu ja bloggailtu myös Ahvenanmaasta eli Kongosta, ja myös sen asukkaista, eli siis Kongon Oskareista.

 

Googlasin sanalla ”Kongon Oskari”. Se antoi saman nimisen romaanin, jonka Vilho Sorvari on kirjoittanut ja Otava julkaissut v. 1945. Wikipediasta löytyy tietoa kyseisestä kirjailijasta. Hän vaikuttaa mielenkiintoiselta. Nettidivarit näyttävät myyvän tätä kirjaa, mutta se löytyy myös Pasilan pääkirjaston varastosta. Haen sen lainaan ensi tilassa. Kongon Oskari -niminen kirja ei voi olla huono!? Muisteli ja aprikoi; Hank

 

Lainaus kirjan takakannesta:

Kirjan tapahtuma paikka on suuri Uuterin(kuvitteellinen) satama. Kaikista maan ääristä sinne tulee laivoja ja merimiehiä ja tulee kerran myös Kongosta kotiutuva Oskari. Hän palaa kotisaarelleen kahdenkymmenenviiden vuoden poissaolon jälkeen pennittönmänä, mutta ei neuvottomana. Maailmaa matkatessaan hänessä on syntynyt voimakas yrittäjähenki: hänen kunnianhimoisa unelmansa on saada valtaansa koko Uutterin tärkeä salmi. Oskarin ällistyttävät liiketoimet menestyvät loistavasti, mutta ylvästelynsä vuoksi hän ei pääse luontevaan suhteeseen kotikyläläisiinsä.  Vain kaunis, norjalaista merimiesrakastettuaan haaveellisesti odottava Utopian Elli, joutuu läheisesti vaikuttamaan hänen kohtaloonsa.

Anonymous (ei varmistettu)

Ti, 30.10.2012 - 14:30

Esthelissä ei saanut tuoda juomista maista laivaan. Opittiin ostamaan pullojen seuraksi kassiin kasviksia. Porkkananvarret vaan tursotti kassinsuusta ja putelit oli aseteltu nätisti sinne sekaa ja eivät sitten kilisseet. Kippari ei semmoisia kasseja kytännyt. tv ex

Anonymous (ei varmistettu)

To, 01.11.2012 - 12:54

In reply to by Anonymous (ei varmistettu)

Rotterdamissa 1970-luvun alkupuolella Julia, tai oikeastaan vanhan Julian tytär, kävi miehensä kanssa laivoissa myymässä kelloja ja kaikenlaista pikkurihkamaa. Suosituin myyntiartikkeli taisi kuitenkin olla Heineken-olut, jota Julian mies roudasi kuluneessa matkalaukussa ohi kipparin valvovan katseen. Näin saivat viinakieltolaisetkin oman osuutensa. K.H.

Anonymous (ei varmistettu)

To, 01.11.2012 - 19:50

In reply to by Anonymous (ei varmistettu)

Ei kai edes Julian tytär päässyt kaikkien Kongon Oskarien isän ohi. Ainakaan ilman henkiökohtaista kontraa? Epäili; Hank

Anonymous (ei varmistettu)

Ke, 31.10.2012 - 17:10

Taisi ollan saman varustoman sama laiva jossa olin 78.
Eräs puolikas kertoi olleensa siinä jo yhden törnin aikaisemmin ja 6 kk jälkeen vei
vastakirjan sisään. Kun sitten saapuivat jenkkeihin, meni hän janoisena maihin ja haki
gallona lekkerin whiskyä, tai muutaman.

Kyseinen oskari seisoi lankongin päässä ja yritti otta lekkerit pois. No tietenkään janoinen puolikas ei luopunut saalistaan vaan käveli ohi.

Oskari huusi perään: "haluako se tosissan lemput" lähes 190 senttinen puolikas sisuuntui ja käveli takaisin sanoen: perkeleen kongo oskari, vastakirja on ollut sisässä jo 2 kk, jos kosket noihin viinoihin, niin tollasen pahvinaulan lyttään täkin läpi tankkiin".

Puolikas ei saanut kenkää ja viinat tuli hyttiin, tietenkin kun on jo 2kk ollut vastakirja sisässä on jopa Kongo oskarin vaikea antaa lemput.

Oppihan tässä on se, että selvällä Suomen kielellä pärjää joskus hyvin.

Jaakko Peltola

Anonymous (ei varmistettu)

Ke, 31.10.2012 - 21:52

Tulisi määrätä pakolliseksi opintosuoritukseksi Maarianhaminan kippariluokalle. Lopuksi hyväksyttävästi suoritettu suullinen ja kirjallinen tentti kirjan alkuperäiskielellä, eli suomeksi.Tulisi siihenkin opiskeluun edes jotain haasteita ja tasoa.

Suomi on kaksikielinen maa.
Suomenkieliset ovat yleensä melko
heikkoja muihin kieliin, ja ruotsinkieli
on sitäverran vaikea, että suomenkielinen
harvoin oppii pumumaan ruotsia. - Vahinko!

Suomi on kaksikielinen, kun rasistista kielipolitikkaa RKP:n vedolla vaan jatketaan.Kielen oppimiskapasiteettia hukataan ns.pakkoruotsiin ja se kohdistuu uhanalaiseen lajiin eli kantasuomalaisiin. Milloin saamme, kun on kaikkia ns. "valtuutettuja", kantaväestönsuojeluvaltuutetun? Tiedäkö pakkoruotsin historian? V.1968 opetusministerinä oli Kepun politrukki Johannes Virolainen. Hän tarvitsi omiin poliittisiin "tarkoituksiinsa" RKP:n tuen, niin hän teki lehmänkauppoja, hinnan siis ollessa koulujemme pakkoruotsi. Näin vahvalla, eli puhtaasti poliittisena - ei järkiperusteisena, on koulujemme pakkoruotsi. Poistakaamme tämä historiallinen vääryys ja käyttäkäämme vapautuvat resurssit oikeiden sekä järkevien kielten opiskeluun!

Anonymous (ei varmistettu)

Ke, 31.10.2012 - 23:21

Oli kova urheilumies. Muussakin kova, mutta jätetään se kertomatta.. Täkillä oli mahdollisuus työntää kumipäällysteistä kuulaa, siis turvallisuushengessä. Moni päivämiestäkkäri tätä hyödynsikin ja kilpaili kipparin kanssa. Päivä kului siten rattoisammin. Poosulla ja förstillä oli ehkä muita näkemyksiä asiasta. Helikopterikannella ahterissa oli korkeushyppyvehkeet. Kerran eräs täkkäri hyppäsi enemmän kuin kippari. Tämä totesi silloin: "Jaa, tämä olla vaarallista - me lopetta nyt!"

Anonymous (ei varmistettu)

Ti, 14.11.2017 - 08:35

Tosiasiassa suomen kieli on niin vaikea, että sitä harva kykenee kunnolla oppimaan, ellei ole lapsena oppinut. Siksi kautta historian suomalaiset ovat käyttäneet skandinaavien kanssa heidän äidinkieltään. Jo siitä lähtien kun näitä vieraskielisiä alkoi muuttamaan skandinavian niemimaalle. Heidän kanssaan jatkuvassa tekemisessä olleet omaksuivat heidän kielensä. Näin tapahtui sittemmin syntyneessä Norjassa ja Ruotsissa, mitkä laajenivat kasvattamalla verotusalueitaan. Englantilaisen koulukirjan kartasta olen katsellut v. 800 karttaa, jossa Ruotsi oli vain pieni alue suurinpiirtein nykyisen Tukholman paikkeilla. Silloin vielä valtaosa Fennoskandiaa oli suomalaisten asuttamaa. Vanhoissa kartoissa ym. 1500-luvun alkuun asti Suomesta mainittiin "Ancient kingdom".

Merenkulkuopistoissa (vai mitä ne nykyään ovat), jos halutaan pitää skandinaavinen kieli opetuksessa, norjan kieli olisi paljon hyödyllisempi kuin ruotsin. Tai sitten vaikka Filippiinien yleiskieli tagalog, jota voi käyttää miehistön kanssa kommunikointiin. Suomen lipun alla kun nykyisin on niin vähän tonnistoa.

Kellonsiftaus

Lähettänyt TimoSylvänne

Kun ajettiin itään tai länteen, siftattiin päivän parin välein kelloa. Puolikas yleensä förstin iltavahdissa kävi kääntämässä messien kellot tunnin eteenpäin tai taaksepäin. Suulaimmat saattoivat sanoa ääneen "kellonsiftaus", hiljaisemmat vähemmän.

Päivämäärärajalla keskellä Tyyntämerta vaihtui sitten kokonainen vuorokausi, eli jätettiin yksi viikonpäivä väliin tai aloitettiin sama päivä uudelleen. Omalle kohdalleni sattui aina päivien vaihtelu siksi viikonpäiväksi, milloin muutos oli ajankohtainen. Jotkut kertoilivat juttuja päälliköistä, jotka viikonloppuna tuplaantuvan päivän vaihdon tekivät vasta seuraavana arkipäivänä. Vastaavasti päivä jätettiin väliin sunnuntaina.

Ennenkuin kipinöiden työajat sidottiin laivan aikaan, noudatettiin gmt vyöhykkeiden aikoja. Työpäivä alkoi aamulla klo 6 - 10 välisillä tasatunneilla riippuen siitä, missä kohtaa gmt-vyöhykettä laiva oli kulkemassa. Vastaavasti viimeinen vahti päättyi klo 20 - 24 välisenä aikana. Vahtiajat olivat kahden tunnin jaksoja, välissä aina kaksi tuntia vapaata.

Muistelen, että olisi ollut jokin vyöhyke, missä aloitettiin klo 11 ja viimeinen vahti päättyi klo 01.

"Eurot" käytössä Rio Paranalla 1978

Lähettänyt KariHovi

Keväällä 1978 suurehkon suomalaisen bulkkerivarustamon alus rahdattiin venäläisille ja hakemaan jyvälastia Argentiinasta. Saavuimme aluksen kanssa Montevideon edustalla olevalle Recaladan redille viikkoa ennen vappua. Redillä oli kymmeniä saman kokoluokan laivoja ja uusia saapui päivittäin. Veli venäläinen oli laivoista suuremman osan rahdannut. Aamusella luotsiasema pyöritti listaa missä järjestyksessä aluksia luotsataan eteenpäin. Olimme juuri tulleena listan peräpäässä, joten odotusajasta tulisi pitkä.

Noin kolme viikkoa kului, kun agentti Vitalis Buenos Airesista ilmoitteli yllättäen mahdollisesta lastauksesta Rosariossa. Vuorokautta myöhemmin saimme luotsin ja siirryimme Interseccioniin. Täällä odottelimme pari päivää ja jatkoimme Parana-joelle ja kohti Rosarioa.

Ankkuroimme Rio Paranalla Rosarion redille paikallisen teurastamon läheisyyteen siten, että olimme laivan mitan teurastamosta ylävirran puolella ja vastakkaisella puolella teurastamoa. Tämä mahdollisti sen, että uskalsimme tehdä evaporaattorilla jonkin verran saniteettivettä.

Odottelu aikamme redillä oli taas pari viikkoa. Saimme sataman puolesta venekuljetuksen maihin ja näin laivassa oloon tuli jonkin verran vaihtelua. Emme kuitenkaan ensimmäiseen viikkoon saaneet rahaa, joten pälyily kaupungilla rahattomana oli masentavaa.

Rahattomuus kärjistyi todelliseksi kun jokirämeiköstä ilmestyi vene, jossa miespuolisen "managerin" lisäksi oli muutama "bisnes girl", tarjoten palvelujaan. Porukalla kun ei ollut rahaa, niin aluksen idearikas matkanjohtaja neuvotteli managerin kanssa ensin "peruspalvelun" hinnan ja sitten maksutavan. Se tapahtui siten, että merikortista leikattiin pankkikortin kokoinen läpyskä, jossa oli laivan leima,kipparin allekirjoitus ja summa pesoina. Tämä yksi shekki, joka sai välittömästi nimen "Eurocheck", vastasi tytön "short-time" palvelun hintaa. Manageri, nimeltään Zapatero, keräsi tytöiltä shekit ja kun alukseen viimein tuli rahalähetys, hän kävi vaihtamassa shekit käteiseksi kipparin luona.

Homma toimi ja pelasi aikansa, ensimmäiseen rahalähetykseen saakka, sitten se loppui. Manageri ei ollut "kotiuttanut" oikeita summia tytöille ja tytöt kieltäytyivät jakamasta palvelujaan. Heille enää ei "Eurocheckit" kelvanneet, piti olla käteistä.

Rahattomana oli keksittävä muunkinlaista maksutapaa. Aluksen kokki aloitti erään tytön kanssa vaihtokaupan siten, että tyttö tarjosi "tavaraansa" ja kokki maksoi keikan Kiinasta ostamillaan riisiporsliini teekupeilla. Kahdentoista hengen teekalusto kuihtui nopeasti puoleen, mutta kaiketi vaihtokauppa oli tyydyttävä, molemmin puolin. Myöhemmin naureskellen totesimme kokille, että onhan se rämemajassa varmaan hienoa nauttia teetä aidoista porsliiniastioista.

Konstit on monet, sano... mutta tämä juttu on tosi! 

Sattuipa somasti: lisäilin juuri muutaman uuden MELTEMI (2) kuvan TAIFUN (2) albumin loppuun ja muistelin siellä ollutta rahapulaa.

TAIFUN oli Pulpships:lle Länsi-Saksassa 1976 rakennettu tankkeri. Pari vuotta valmistumisestaan sen osti konkurssihuutokaupassa Helsinginosakepankki ja perusti laivalle yhtiön Oy Banship Ltd. Sitten lähdettiin Ruissalosta reissuun ja jämähdettiin ajamaan raitiovaunulinjaa Maracaibolahden La Salina - Aruba. Vuorokausi Venezuelassa, puoli vuorokautta matkaa ja vuorokausi Aruballa.

Eikä laivaväki saanut rahaa kummassakaan satamassa. Olisikohan tuota vajaat puolenkymmentä kertaa ällistelty. Sitten kipinä naputteli kirjoituskoneellaan nootin, jonka allekirjoittivat jokaisen neljän ammattiliiton edustajat. Nootti pantiin postiin jokaiselle liitolle ja varustamolle. Asian jouduttamiseksi teksti sähkötettiin laivan laskuun telegrammina samoille vastaanottajille.

Sen jälkeen ei ollut ongelmia rahan saannissa missään satamassa.

Semmoiset konstit oli tässä tapauksessa.

Itse en noita Karin mainitsemia "eurocheckejä" joutunut käsittelemään, mutta niitä lienee Nielsenin laivoissa aiemmin käytetty. Vanhoissa tankeissa konkarit muistelivat kuinka jossain Kauko-idässä "naitiin vastakirjalle". Korean Busanissa pitkän satama-ajan johdosta joillain kavereilla ei saldot enää riittäneet rahanottoon. Lemmenkaipuu oli kuitenkin kauhia. Ehdotin heille mahdollisuutta vaihtaa jo tienattua vastiketta rahaksi, jos polte palleissa on noin kova. Muutaman kaverin mielestä pimpsa oli aina hintansa väärtti ja vastikkeiden vaihto sovittiin, taas oli woneja Texas Streetille jaettavaksi. Seuraavan palkanlaskun yhteydessä sitten miinukselle mennyt osa palkasta revittiin muuttamalla vastiketunteja markoiksi. Näin oli sanalla sanoen "naitu vastikkeita"

Merenkulkijoitten kulunutta sanontaa "ei tullut rahaa, mutta praktiikkaa" lupasi nuori merimiehen alku ensitöikseen kertoa kotiväelle kotiuduttuaan Lita-laivan 5 kk:n törnistä Santa Martassa. Saldot sinisenä ja vastikkeista ei tietoakaan. K.H.

Viinifestarit Dafnissa

Lähettänyt KariHovi

Pireuksessa 1967 oli muitakin illanviettomahdollisuuksia kuin jäädä istuskelemaan Miken paikkaan. Saimme selville, että lähikaupungissa tai kaupunginosassa nimeltään Dafni oli par´aikaa viinifestivaalit. Niinpä  taksi alle ja sinne. Matkaan lähti lisäkseni   apukokki-Kari, pölykalle-Esko ja motori-Manne.

Festivaalialueen portilla ostimme pääsylipun, johon sisältyi viinikarahvi ja lasi. Sisäpuolella avautui "paratiisi", riveittäin viinitynnyreitä, joista itse sai laskea viintä niin paljon kuin sielu sieti. Niinpä Lapinpoika-Esko jäi jo ensimmäisen viinitynnyririvin viereen, me muut sentään lähdimme karahveineen katsastamaan aluetta muultakin kantilta.

Alueella oli kaksi-kolme ravintolaa, joissa soi kreikkalaismusiikki höystettynä kansantanssiesityksillä. Parhaimpia viinejä tarjoilivat kansallispukuiset tytöt mukanamme olevaan lasiin. Ilta kului rattoisasti viinejä "makustellen" ja joskus puolenyön jälkeen suunnittelimme laivaan lähtöä. Portin vierestä löysimme Eskon, joka oli suorittanut kunnon tankkauksen.

Viintä ei saanut viedä portista ulos, mutta Eskohan ei tästä välittänyt, karahvi puolillaan hän hoiperteli jonon jatkona. Saimme vaivatta taksin, mutta Eskon saaminen taksiin tuotti vaikeuksia. Joku kreikku huomasi suomalaismerimiehen ja karahvin sisällön haluten mukaan apajalle. Lapinpoika ei viiniään jakanut, vaan tempasi kreikkua kuonoon. Siinä lensi pusikkoon kreikku että karahvi. Rauhoittelimme Eskoa ja saimme tungettua hänet taksiin ja kuskille käsky kohti satamaa. Laivalle päästiin, kenellä vielä mukana karahvi, kenellä lasi, Eskolla ei mitään.

Aamulla kerroimme muulle porukalle reissustamme, kateellisina kuuntelivat tarinaamme, olisi heillekin ilmaiset viinit kelvanneet. 

Tässä muistelussa suomalais-kreikkalainen yhteistyö ei  kuitenkaan kovin hyvin sujunut. 

Anonymous (ei varmistettu)

Ti, 09.10.2012 - 15:06

Toisenlaisia festareita vietettiin Sevillassa kun Niilsenin porukan hotelli resituurissa vietettiin remontin valmistumisen juhlia. Yhtena iltapaivana baarin piikki oli auki hotellivieraille. Helsingista oli saapnut virkamies katsastamaan valmistuvan laivan radiolaitteita. Katsastaja tilaili innolla tiskilla ilmaisia juomia ja aina kahteen lasiin. Vaivihkaa poikkesi viemaan toisen lasin huoneeseensa ja toisen joi baarissa ja taas sama uudelleen. Laivaporukasta joku sitten sanoi virkamiehille, ettei han ole saksalaista laivaa katsastamassa eika laivaporukka ole saksalaista. Laseja oli kumminkin ehtinyt huoneeseen kertya ja kuulema seuraavan päivän katsastus oli ollut pikainen katsastustodistuksen kirjoitus.

Pireuksen "lähiöpubi"

Lähettänyt KariHovi

1967-1968 kävimme Hesperuksen kanssa Pireuksessa harva se reissu. Purimme paperirullia ja lastasimme bulkkina viiniä. Iltaakin vietettiin, kuka pidemmällä keskustassa kuka lähikulmilla, sillä yleensä sataman portilla meitä odotti Mike farmari-Peugeotinsa kanssa. Mike vaimonsa Elenan kanssa omisti pienehkön kapakan sataman läheisyydessä, nimeä en nyt enää muista mutta saattoi olla Florida. Kapakka oli pieni ja periaatteessa syrjässä ns. kusikulmilta, joten Mike harjoitti ilmaista "transiittoa" suomalaisille merenkulkijoille, jotta he jäisivät viettämään iltaa "lähiöpubiin". Kapakassa oli vain pari pöytää ja muutama tuoli  sekä tietysti baaritiski.

Pariskunnalla oli sekarotuinen koira, joka tepasteli pöytien välissä. Selvisi, että piski oli pahasti alkoholisoitunut. Asiakkaat olivat tarjonneet koiralle olutta, johon se oli jäänyt koukkuun. Elena kielsi juottamasta hurttaa, mutta useinmiten salaa joku sille tarjoili. Hurtta oli monasti jo alkuillasta pahasti "fyllassa" ja hoiperrellen hakeutui baarin nurkkaan nukkumaan. Elena kertoi, että seuraavana päivänä sitä on surkea katsella, krapulassaan se uikuttaa ja sotkee paikkoja. Varsin todentuntuinen olotila.

Pariskunta oli kuitenkin tykästynyt suomalaisten merimiesten rehellisyyteen ja totuudessa myös avokätisiin "tippeihin". Baaria pidettiin auki niin kauan kuin asiakkaita riitti. Takaisin alukselle palailtiin yleensä taksilla, koska Mikekin innostui joskus ottamaan paukkuja, eikä Elena halunnut ryhtyä kuskiksi.

Paikka toimi myös postitoimistona. Jätimme sinne kortit ja kirjeet, jotka he postimerkkien kera toimittivat eteenpäin. Näin toimi suomalais-kreikkalainen yhteistyö 60-luvun loppupuolella.  

Anonymous (ei varmistettu)

Ma, 08.10.2012 - 01:44

Olin sähkönä Sirocco- laivassa -76 elokuusta -77 tammikuun puoliväliin ja sain jostain kamalan kutinataudin joka lääkärin diagnoosin mukaan oli syyhy. Lääkärillä käytiin täkkikakkosen opastuksella ja tulkkaamana. Apteekkikäynnin jälkeen, kun päiväkin oli jo entinyt kohtalaisen pitkälle iltapuolelle, päätettiin poiketa "virkistävälle" johonkin sopivaan kippolaan. Niitähän kyllä oli valittavana niin useita, että ei paljoa valita tarvinnut.
Hetken kuitenkin katseltiin paikkoja ja käveltiin kun kunpikaan ei ollut kaupunkia juuri nähnyt sataman laitureita ja makasiineja enempää.
Asteltiin sitten sisään baariin ja saimme ne tuopposet eteemme, hiljaista oli vielä, taisimme olla ainoat asiakkaan sillä hetkellä.
Kohta sisään onnahteli vanhempi papparainen mukanaan myös jo aika iäkkään oloinen takkuinen koira.
Lienee ollut vakioasiakkaita ja oluenlaskijan tuttu koska jo muutaman sanan jälkeen tiskin takaa otettiin esille iso, laakea vati johon laskettiin hanasta olutta. Puulastalla pyyhkäistiin kulhosta vaahdot pois ja sitten koiran isäntä kumartui vähän vaivanloisesti laskemaan kipon lattialle jakkaransa viereen josta koira sitten alkoi sitä olutta latkia.
Vasta sitten kun elukka oli saanut osansa isäntä sai oman tuoppinsa ja alkoi juttelemaan baarimiehen kanssa joka oli hänkin jo ikämies.
Koira lipitti kaljansa menemään ja jonkin ajan kuluttua nukkui tuhisten, molemmista päistä, tasaiseen tahtiin. Taisi olla yhteinen harrastus isäntänsä kanssa koska miekkosella nenä punoitti helakkana siihen malliin, että ei se ollut päivän ensimmäinen tuoppi.
Parit mekin siinä vain otettiin ja lähdettiin takaisin laivaan kun alkoi jo ruokailuaikakin olla hollilla.
Muistelee: Sähkömies

Mukava, että otuksista pidetaan huolta, vaikkei niista tarvitsisi juoppoja tehda, vaikka isanta itse olisikin.