Finnlines

Jouluyö,juhlayö

Lähettänyt ArmasAallontie

 

                                            Ensimmäinen,ja viimeinen Finnlines-laivani komennettiin 60-luvun alussa Marraskuun alussa USA:n itäkustille lastasimme Suomessa massaa ja paperia.Ihmeteltiin vähän tätä,yleensä liikennealue oli Välimeri-Pohjanmeri,laiva oli vähän päälle 3000 dwt,jotkut iloitsivat USAn-reissusta,mutta useimmat ajattelivat että laiva oli kovin pieni talviselle Pohjois-Atlantille.Meriklaari tehtiin viimeisen päälle,manillaa meni paljon pressujen päälle surrinkiksi,teak-ovien päälle rikattiin ruumanluukuista tehdyt varmistukset yms.

                                            Jostain vuoti sellainen tieto että Suomen Selluloosa yhdistyksellä oli vuosikiintiö joka olisi jäänyt vajaaksi ilman meidän panostamme,siksi meidät "uhrattiin".Menomatka oli sitä tavanomaista rynkytystä,mitään erikoista ei ole jäänyt mieleen.Lastasimme USAssa kapaletavaraa ja Virginiankolia! joka oli siitä ikävää tavaraa että se saattoi syttyä itsestään palamaan,joten kolin joukkoon laitettiin lämpömittarien antureita.

                                              Paluumatkalla Atlantti näytti voimansa,epäonneksemme kuljimme kahden myrskymatalan välissä,ne liikkuivat samaa suunta ja nopeutta kuin mekin,tuuli ja meri muuttivat vähintäin pari kertaa vuorokaudessa suuntaansa,joten niitä ovien suojia täytyi siirtää sitä mukaa leenpuolelta luuvarttiin tämä otti jonkinverran aikaa joten huolimatta sadevehkeistä joka ukko oli läpimärkä,moottorilaivassa kuivatustilat olivat aina täynnä ja kosteita.Sitten alkoi tulla murheita jotka rassasivat henkisesti,messistä olisi päässyt sisäkautta brygalle,mutta se kiellettin ettei päällystön rauha olisi häiriintynyt.Koska ulkona ulkona ei voinut tehdä mitään ajoimme kahden miehen vahtia ,minä olin förstin vahdissa ja tehtävänä oli kiertää ruumat,ottaa kolin lämmöt ja tarkastaa että surrinkit pitivät,tämä täytyi tehdä 0600,kysyin förstiltä eikö mastovaloja voisi sytyttää siksi ajaksi kun olin hommissa,no way,sitten ehdotin että tekisin homman vahdin jäikeen,ilman korvausta,ei onnistunut,näitä kyselin sen vuoksi että kun meri vyöryi koko ajan yli olisi valossa ollut hiukan mukavampi liikkua.

                                             Veimme osan lastista Hampuriin,kun aloimme lähestyä poijuväylää,alkoi brygalla hermostuneempi liikehdintä,mitä tilaanteesta kuuli ruoritörnin aikana oli kaikki mitä meitä informoitiin,brygan ovi oli koko ajan kiinni.Sitten yytsikitörnissä huomasin paabuurin puolella poijun,ensin ajattelin etten sano mitään kunnei mitään ohjeita ollut annettu,muuta avasin kuitenkin oven ja kysyin"haekste jotain" silloin ilmoitettiin lähellä piti olla poiju,tosa se meni ilmoitin,försti ryntäsi siivelle ja ehti nähdä poijun,oli vähän merisavua,ilm oli alkanut viiletä.Aikanaan saimme luotsin oli senverran pakkasta että Elbe oli jäässä,Hampuriin päästiin onnellisesti perille,paikan nimi oli Athabaskahoff tai jotain sinnepäin.

                                         Oli Joulupäivä kun olimme Hampurissa ja kippari oli päättänyt järjestää Jouluaterian uudestaan,koska matka oli ollut niin kuoppainen,muuta iso osa täkkäreistä oli niin kyrsiintyneitä koko touhuun että päätimme jättää Joulujuhlat väliin ja lähteä maihin.Tämä kypsyminen aiheutui perämiesten pikkumaisuudesta,eivät he varsinaisesti pahoja miehiä olleetmutta kun se staili puuttui.

                                          Maihin ei päässyt kuin ferryboateila mutta mitäs siitä mutta kun ne lopettivat liikenteen jossain vaiheessa yöllä,ja sitten alkoivat taas aamulla,niin me tietysti jäätiin ahteriin ja jouduimme viettämään yö maissa.Ajauduimme kolkkoon kapakkaan,oliko seJahnke tai jotain.Tympeä kyyppari ilmoitti ettää juomma täytyy nauttia koko ajan tai hän pistää luukun kiinni,no yritimme parhaamme.Siellä sitten laulettiin joululauluja syntisten naista kanssa,aika paljon olikin yhteisiä lauluja.

                                             Että sellaista.HYVÄÄ JOULUA!

Forums

Jukka Huotarin opinnäytetyö: Oulu Oy varustamo

Lähettänyt TimoSylvänne

Erittäin kiinnostavasti kerrottua suomalaisen merenkulun historiaa runsaasti kuvitettuna. Finnlinesin porukat löytävät monenlaista  uutta taustatietoa, miksi näitä laivoja rakennettiin ja työpaikkoja heille tarjottiin.

Mielenkiintoista lukemista kaikille kotimaisesta kauppamerenkulusta kiinnostuneille.

http://www.theseus.fi/handle/10024/96598 

(Kun linkki aukeaa, klikkaa ylhäällä keskellä olevaa linkkiä "Avaa tiedosto")

Forums

Taisto Inervo (ei varmistettu)

Ma, 07.11.2016 - 22:20

Mahdoitko toimia kipinänä Finnlinesilla Finn Hawkissa, tai myöhemmin

Maltesholmissa. Muistan harmaan pakukaijan. Minä olin Stujuna. Terveisin Tate Inervo

Josko Tate minulta kysyt, niin en ole ollut töissä Finnlinesin paateissa. Kerran olen vieraillut: Houstonissa FINN-ENSOssa. Itse olin WHITE ROSEssa. Nielsenin Henryn laivojen lisäksi olen ollut palkkatyössä Suomen Tankkilaivan PRESTOssa ja Algotin GUNNYssä pari vuotta ennen pamausta.

Aamukahvilla Atlantilla ym.

Lähettänyt RaimoSahi

 

Vuonna1968 olin ms.Finneagle:lla jungmannina pari reissua Pohjois-Amerikkaan, toisella matkalla mukana oli matkustajina filmitähti Liana-Kaarina ja radiotoimittaja Kaisu-Leena Brunila, lähtöpäivä oli perjantaina (22.3?) Haminasta New York:iin.

 

Pohjanmeren ylitettyämme "iikelin" matka kulki Skotlannin pohjoisosassa olevan Pentland:in salmen kautta Pohjois-Atlantille eli kuljimme ns. pohjoista reittiä.

 

Muistan kun olin ruorissa komentosillalla, Liana-Kaarina tiedusteli kapteenilta: "mikä auttaa merisairautta vastaan", johon kapteeni Tuomala vastasi;
"Kun on vihreällä nurmikolla niin silloin ei tule merisairaaksi".

 

Ehkä 31.3. Kaisu-Leena Brunila nauhotti miehistön messissä radio-lähetyksen; "Aamukahvilla Atlantilla", Liana-Kaarina lausui runoja ja meidän laivan matruusi Pielan Jaska esitti laulua. Lähetys tuli "ulos" radiosta myöhemmin syksyllä1968, jonka sattumalta kuulin. Olin silloin armeijassa laivastossa, Turun Pansiossa. (ehkä ko. nauhoitus saattaa löytyä, jostain Ylen-arkistosta?)

 

Kuten moni tietää ja muistaa: Pohjois-Atlantti on talvella armoton niin sään kuin merenkäynninkin suhteen!

 

Myös muuta "historian havinaa" liittyy tälle samalle matkalle ja ko. ajankohtaan: Saapuessamme New York:iin laivamme jäi odottamaan redille eli ankkuriin. Syy oli se, että maassa on "kansallinen surupäivä" tunnettun ihmisoikeusaktivisti rauhan-nobelisti Martin Luther King:in kuolemaan johtaneen ampumisen johdosta, 4. huhtikuuta1968.

 

USA:ssa oli paikoin hyvinkin levotonta oli rotumellakoita ja ulkona liikkumiskieltoja. (jouduin myös tahtomattani osalliseksi tapahtumiin ja Coast Guard:in kuultavaksi)

 

Maanantaina huhtikuun 8 päivänä pääsimme satamaan, Finnlinesin kaijaan, joka sijaitsi Brooklynissä. Olin vahdissa ja minun tehtävänä oli kantaa matkustajien matkatavarat maihin.

 

New Yorkissa, jouduin vuorostani olemaan yövahtina laivalla, joka tietysti hieman harmitti koska olisin halunnut lähteä laivaporukan mukana käymään suomalaisten suosimassa paikassa, Imatra Haalilla.

 

Yöllä laivalle tuli porukkaa meidän oman laivanväen mukana täältä Imatra Haalilta. Myös toinen Finnlinesin laiva oli satamassa. (Hobokenissa New Jersey:n puolella?)

 

Päivällä lähdin yksin kävelemään Brooklyniin. En päässyt mihinkään ravintolaan sisälle koska olin alaikäinen (19 v.), joka harmitti minua. New Yorkin osavaltiossa taisi olla silloin alaikäraja ravintolaan muistaakseni, joko 20 tai 21vuotta?

 

Kävellessäni Brooklynissä, eräällä streetillä vastaan käveli yksi edellisenä yönä meidän laivalla ollut kaveri, jonka tunnistin ja tiedustelin; "miksi hän vielä on täällä?"

 

Kaveri kertoi myöhästyneensä laivastaan, joka oli lähtenyt etelään ja hän oli jäänyt ns. "ahteriin". Ja nyt hän oli etsimässä Finnlinesin laiva-agenttia, saadakseen matkarahaa, jotta pääsisi matkustamaan laivalleen, seuraavaan satamaan.

 

Eli erikoinen tunnistaminen ja kohtaaminen jalkakäytävällä, suur-kaupungissa!

Forums

Stadilaiset seilorit

Lähettänyt KariHovi

Kävimme Finnclipperin kanssa syksyllä 1972  Jätkäsaaressa ja osa porukasta vaihtui. Laiva lastasi yleensä Haminassa, joten miehistökin oli enimmäkseen paikkakuntalaisia mutta nyt saatiin muutama helsinkiläinenkin. Matruusi Mara ja puolikas Tarkka saapuivat laivaan. Kaverit olivat vähän rempseämmästä päästä jo siitäkin syystä, että seilausta löytyi Wihurin Havajin linjalta ja kotipaikkakin oli "stadista" eikä mistään "kaakon kulmilta".

Olimme Houstonissa Texasissa ja laivan uloslähtö tapahtuisi iltapäivällä. Mara ja Tarkka saivat päähänsä lähteä lounasaikaan Houstonin sataman läheisyydessä olevaan Harbour Lite-nimiseen kapakkaan, jota myöskin hevostalliksi kutsuttiin. Nimitys hevostalli oli tullut ehkä siitä, että kapakan atmosfääri puulattioineen, pölyineen ja hajuineen  toivat mieleen enemmänkin karjatilan kuin anniskeluravintolan. Myöskin kapakan kanta-asiakkaat, tälläiset runsasmuotoiset Texas-leidit muistuttivat lähinnä tykkihevosta.

Laivan uloslähtö tapahtui 15 pintaan, kaveruksia ei näkynyt laivalla, eikä heitä jääty odottelemaan. Kippari ilmoitti agentille, että mikäli he ilmestyvät kaijalle, pistää heidät linja-autoon ja lähettää New Orleansiin jonne seuraavaksi menimme.

Reilu vuorokausi myöhemmin saavuimme New Orleansiin ja vaiteliaat matkalaiset saapuivat alukselle tietäen, että lemputhan tästä tulee pahimmiten jopa seilauskieltoa. Kaverit joutuivat välittömästi "punaiselle matolle" kipparin puhutteluun. Pojat seisoivat salongin ovella, mutta kippari ei ollut huomaavinankaan heidän saapumistaan. Kun he olivat aikansa seisoneet  ja yskimällä yrittäneet tuoda itsensä julki, kippari vihdoin avasi suunsa kysyen: Jaa, työnsankareiden mitaleitako olette tulleet hakemaan? Tämän jälkeen hän oli ilmoittanut, että välittömästi ensimmäisessä Euroopan satamassa, joka oli Le Havre, he saavat lähteä Suomeen omilla kustannuksillaan.

New Orleansista lähdettiin aikanaan, käytiin vielä Georgiassa Savannah´issa ja aloitettiin matka Eurooppaan. Matkan aikana Mara ja Tarkka käyttäytyivät moitteettomasti, tekivät töitä kuin hullut eivätkä edes koskeneet olutpulloon. Niinpä päivää ennen Le Havrea he kävivät anomassa kipparilta, että saisivat olla Suomeen saakka. Rahaa oli kuulemma niin vähän, että se menisi kaikki matkakustannuksiin. Kippari heltyi ja lupasi harkita asiaa.

Le Havreen saavuttiin ja kaverit saivat jäädä laivaan. Kuinka ollakaan pojat vetivät jo seuraavana päivänä pystyyn, oli kai ollut turhan pitkä kaljottelutauko. Nyt kipparin mitta täyttyi. Kävimme vielä Rotterdamissa ja sieltä Bremeniin ja täällä kaverukset saivat lähteä.

Bremenissä aamusella Tarkka aika jurrissa saapui päällystön messiin kysyen kipparilta, joka silloin sattui olemaan paikalla: Koskas se flykäri stadiin lähtee? -  Lykari? Te menette junalla Tanskaan, sieltä Tukholmaan ja laivalla Turkuun ja loppumatkan saatte vaikka kävellä statiin, ilmoitti savolaissyntyinen raumalaiskippari kylmän rauhallisesti ja löi tiketit kouraan.

Bremenin jälkeen kävimme vielä Malmössa ja Haminaan saavuimme viikon päästä. Pojilta oli jäänyt osa tavaroista laivaan, joita he kävivät hakemassa Haminasta, kertoen samalla matkastaan joka kaikkien kommerverkkien kautta samana aamuna oli päätynyt Helsinkiin. Rahat oli loppu, mutta onneksi seilauskieltoa ei tullut.

Forums

Siiffin harrastukset

Lähettänyt KariHovi

Finnclipperissä oli siiffinä Toikan Valtteri, syntyisin Kivennavalta, asusteli Muroleen kanavan lähistöllä Ruovedellä. Valtteria ei pahemmin kiinnostanut konehuoneen päivärutiinit, eihän se hänelle kuulunutkaan, sillä aluksen kolme konemestaria ja kymmenen muuta konepuolen työntekijää hoitivat hommat.

Valtteri oli erittäin taitava käsistään. Häneltä luonnistuivat niin puu- kuin metallityöt. Syntyi puunuijaa,grilliä,savustuspönttöä, ankkuria jopa pontikkapannukin. Hänen hyttinsä olikin kuin pieni verstas, vaikka rankemmat työt hän yleensä teki joko koneverstaalla tai timpan sapissa.

Waltteri Toikka

Valtteri harrasti Amerikan päässä ulkoilua omalla pienellä polkupyörällään, jota hän säilytti hyttinsä eteisessä. Hyttinsä hän oli jo ajat sitten varustanut Amerikasta ostamallaan ilmastointilaitteella. Finnclipperissä ei ollut ollut hyttijäähdytystä ennen vuotta 1972, jolloin sellainen keskusyksikkö Ålborgin telakalla laivaan asennettiin. Tälläinen jälkiasennus ei kuitenkaan toiminut kunnolla, mutta Valtterin hytissä oli viileätä, josta hän kiusoitellen jaksoi aina muistuttaa.

Aluksen tullessa Amerikan puolella yleensä ensin Miamiin, Valtteri otti polkupyöränsä ja lähti ostoksille. Hän osti purkki- ja vacuumpakattuja ruokia sekä mausteita, joita vei kesämökilleen. Kovana kalamiehenä hänen ostosrepertuaariinsa kuuluivat myös kalastustarvikkeet.

Kipinä Sundqvistin Kille, oli jostakin marketista löytänyt lasten polkupyöriin kiinnitettävän rekisterikilven, jossa luki WALTER. Tämän hän lahjoitti siiffille, joka ylpeänä kiinnitti sen fillarinsa takaosaan. Pyöräillessään Miamissa autoilijat hymyillen huutelivat:"Hi Walter"! Tämähän oli erikoinen näky Amerikan maassa, että joku askaltautui fillaroimaan autojen seassa.

Eikä tässä vielä kaikki. Valtterilla oli varastossaan myös sukset. Näiden tarpeellisuudesta hänellä oli erikoinen kertomus. Ollessaan Finnmerchant-nimisessä aluksessa, oli laiva kerran jäänyt jäihin Haminan edustalla. Ilta koitti ja kaupunkiin piti päästä, niinpä porukka lähti laivasta jäitä pitkin pikkukengissään kävelemään kohti satamaa. Matka sujui hyvin, kukaan ei pudonnut jäihin mutta nahkaiset tanssikengät kastuivat. Tällöin Valtteri päätti hommata sukset. Niinpä hän tullessaan Finnclipperiin siiffiksi, toi mukanaan myös hiihtovarusteet.  

Suksille tulikin tarvetta Texasissa Beaumont´issa kevättalvella 1973. Texasissa tällä alueella ei ollut satanut lunta kymmeniin vuosiin mutta nyt tuli, ja Amerikassa kun ollaan sitähän tuli kunnolla. Lumisateen vuoksi laivan purkaus ja lastaus keskeytettiin samoin liikenne oli täysin sekaisin. Osalla laivaporukkaakin oli vaapata, joten ei muutakuin talsimaan lumihangessa lähimpään kapakkaan pelaamaan biljardia ja nauttimaan olutta. Koska sää oli talviurheilulle otollinen Valtteri tempaisi jalkaansa sukset suihkaisten perinteisellä tyylillä joukon jatkoksi. Liikennevalot katujen risteyksissä vilkuttivat keltaista ja autot tööttäillen tervehtivät Valtteria, joka sinivalkoisessa hiihtopipossaan viilletti kohti anniskeluravintolaa.

Sisääntulo  kuppilaan oli varsinainen tapahtuma, kun Valtteri sukset kainalossaan ilmestyi ovesta. Baaritiskille asetettuaan hän sai heti seuraa, ja mikä parasta ilmaisia oluita tuli joka puolelta kun selvisi kuka kaveri on ja mitkä ovat hänen kainalossaan olevat erikoiset "vermeet". Kapakkakin tarjosi oman osuutensa kun huomasivat, että porukkaa lappasi sisään ihmettelemään tätä erikoista "talviurheilijaa". Baaritiskillä Valtterin edessä oli jo niin paljon juomattomia olutpulloja, että aluksen janoisimmat kaverit auttoivat niiden kumoamisessa.

Kun valomerkki koitti, Valtterille järjestyi ilmainen kuljetus laivaan. Samassa kyydissä pääsi muutama siipeilijäkin, mutta mitäs siitä, Suomipoika oli kuitenkin tehnyt historiaa Texasissa. 

Forums

Anonymous (ei varmistettu)

Ke, 05.09.2012 - 22:48

Kiitos KARI HOVI 02.26.2012 päivätystä kommentista.

Tunsin Valter Toikan aika hyvin, sillä Hän sattui olemaan isäni. Olen usein koettanut hakea netistä tietoa Hänen matkoistaan. Ei sitä nuorena ymmärtänyt kysyä asioista, mutta nyt kun mittari lähestyy lähes sataa, niin asiat alkavat kovasti kiinnostamaan.
Mistähän näitä juttuja voisi lukea lisää ?

t. Juhani Toikka
juhani.toikka@gmail.com

Anonymous (ei varmistettu)

To, 06.09.2012 - 10:59

In reply to by Anonymous (ei varmistettu)

Nielsenillä seilasi kipinä Juhani Toikka, Toikan Jussi. Mahtaako olla sukua? T.S.

FINNPOLARIS Etelämantereella 83 - 84

Lähettänyt TimoSylvänne

Pekka Periviita lähetti linkin kokoamaansa kirjaan "Third Indian Antarctic Expedition 1983 - 1984". Matka oli FINNPOLARIS-laivan ensimmäinen Etelämantereelle. Pekka muistelee kirjan syntyhistoriaa:

Tuotin matkalta tuon expedition albumikirjasen, jota painettiin 300 numeroitua kappaletta ja joista ensimmäisen sai Intian pääministeri Indira Gandhi  (murhattiin pari kuukautta luovutuksen jälkeen).  Tarkoitus oli tehdä oikein kovakantinen kirja.  Koska tuo julkaisu lähetettiin kaikille 111:lle tutkimusmatkan osallistujalle, tulivat Intian tuontitullimääräykset eteen; kaikista kirjoista oli tuolloin maksettava 400% tullimaksu, joten osallistujilla ei olisi ollut varaa lunastaa kirjaa.  Intiasta saatiin ehdot, jonka mukaan kirjasta tehtiin sitten kompromissina pehmeäkantinen albumi, joka lähetettiin jokaiselle osallistujalle ja ilman tullia.  Harmittava juttu tuo muodonmuutos, sillä rahaa olisi ollut kirjaakin varten käytettävissä.  Silloinen Wärtsilän telakka lupautui kustantamaan sen, koska meneillään olivat neuvottelut mahdollisesta uudesta tutkimusaluksen rakentamisesta Intian hallituksen alaiselle merentutkimusyksikölle.

Oheinen linkki on intialaisten skannaama ja uudelleen puhtaaksikirjoittama alkuperäisestä julkaisusta ja siksi aika lailla suttuinen.
Kun tässä joskus ehdin, voin skannata sivut alkuperäisestä albumista ja lähetän sitten niin saadaan autenttinen materiaali esiin.

https://docs.google.com/viewer?a=v&pid=explorer&chrome=true&srcid=14z0VuNvOW0hLxIIpwcjTQCEdSiAaPJHloyhAwhq1JvpGE_1I6NNZ7wePXHoP&hl=en_US

 

Forums

Viiniä, juustoa ja näkkäreitä

Lähettänyt JormaSallinen

Tämä tapahtui eräässä Finnlinesin kiulussa joskus 1970-luvun lopulla. Paikka taisi olla jotakuinkin keskellä Atlanttia ja määränpäänä Ameriikan suuri valtio.

Kippari päätti pitää viini, juusto ja näkkäribileet. Kutsuttuina olivat täkki kakkonen, försti, kasa messilikkoja iltaa sulostuttamassa, tietenkin kippari itse ja allekirjoittanut. Jostakin syystä konepuolelta ei ollut ketään paikalla.

Ilta eteni oikein rattoisasti ja viiniä sekä muita oheistuotteita kului huomattavia määriä. Kellon lähestyessä puoltayötä jo mukavassa laitamyötäisessä ollut kakkonen alkoi valmistautua vahtiin. Kello oli jo muutenkin sen verran paljon, että muutkin poistuivat yöpuulle.

Illan loppunäytelmä näyteltiin brykalla. Kakkonen oli sen verran tuiterissa, että kuukahti lopulta siinä yhden huikkeilla naviskan hyttiin. Kippari, myöskin melkoisessa laitamyötäisessä, saapui jostakin syystä paikalle ja heitti kakkosen alas ja alkoi itse ajamaan vahtia.

Försti saapui kello neljä omaan vahtiinsa, terävänä kuin Nakke Nakuttaja, koska siihen mieheen ei vähäinen viina vaikuttanut. Hän tapasi kipparin nukkumasta styyrpurin siiveltä valolaatikon päältä. Försti heitti puolestaan kipparin alas ja aloitti vahtinsa, eikä kuukahtanut!

Lopputulema tästä episodista oli se, että minkäänlaisia merkintöjä ei kirjoiteltu mihinkään virallisiin bumaskoihin, kuten laivapäiväkirjaan ja viini illoille ei tullut jatkoja.

Tuurilla ne laivatkin seilaa, ainakin joskus{#emotions_dlg.innocent}

Jorma S

Forums

Erittäin lyhyt puhelu kotiin

Lähettänyt JormaSallinen

Olin hommissa Finnclipperillä , joka oli muuten ensimmäinen laivani. Oli muutamia, jotka soittelivat kotiin melko säännöllisesti ja muutamat eivät koskaan. Se oli tosin ymmärrettävää, koska hinta ei ollut siitä halvimmasta päästä, taisi olla jotain yli 15 mk siihen aikaan, minimi aika 3 minuuttia.

Eräs moottorimies ei koskaan soittanut kotiin, joten olin vähän hämmästynyt, kun hän sitten eräänä päivänä  tuli radiohyttiin ja halusi puhelun kotiin. Miehen muoto oli musta heti alusta lähtien, joten arvasin, että asian täytyi olla tärkeä.

Tilasin puhelun normaaliin tyyliin ja kun yhteys kotiin saatiin, annoin luurin moottorimiehelle ja siirryin käytävän puolelle odottamaan puhelun päättymistä, mutta valvoin kuitenkin, että homma eteni teknisessä mielessä niinkuin pitikin.

Puhelu oli erittäin lyhyt, kuuluva ja sisällöltään selkeä: "Vittu , älä osta sitä sohvakalustoa". Luuri paukahti pöytään ja vanttera mursunviiksinen mies pyyhälsi ohi jatkamaan hommiaan. Puhelun kestoaika noin 5 sekuntia, mutta jouduin (valitettavasti) laskuttamaan kolmesta minuutista. En tiedä miten sille sohvakalustolle lopulta kävi, mutta tuskin tuli ostetuksi.{#emotions_dlg.tongue_out}

Kevään jatkoa

Jorma S

 

Forums

Ruori ei vastaa !

Lähettänyt JormaSallinen

M/S Walki oli St Lawrence joella matkalla kohti Montrealia ja sen jälkeen Three Riversiä. En nyt ole varma, tapahtuiko seuraava juttu meno vai tulomatkalla Three Riversistä, mutta todennäköisesti menomatkalla jolloin alus taisi olla painolastissa. Matka joella eteni ihan normaalisti kunnes jossakin vaiheessa normaalia rutiinia ruorimies huusi että ruori ei enää vastaa ja ruori on kaikki oikealla. 

Laiva alkoi nopeasti kääntyä oikealle ja asiat enenivät sen jälkeen nopeasti. 1.perämies Hannu, joka oli merimiesurheilun kiivas vastustaja, eteni hämmästyttävällä vauhdilla kohti keulaa ja sinne pääsytään tiputti ankkurit veteen vauhdin hiljentämiseksi. Koneessa oli kaikki taakse, mutta näistä kaikista keinoista huolimatta laiva vain eteni vääjäämättä kohti joen rantapenkkaa. Loppujenlopuksi vauhti alkoi hiljentyä ja alus pysähtyi vajaan 50m päähän rannasta, suoraan St Lawrence joen pääluotsin kesämökin eteen (näin meille myöhemmin ilmoitettiin).

Sitten alkoi tilannearviointi. Konepuoli selvitti nopeasti, että peräsinkoneen hydrauliikka oli pettänyt, sylkäissyt öljyt pellolle ja kääntänyt ruorin tiukasti oikeaan ja siihen asentoon se oli myös jäänyt.

Alusta alettiin tutkia ja ilmeni, että vettä ei ainakaan tullut sisälle. Aluksessa oli muistaaksen myös luotsi päällä, joten hän taisi ottaa yhteyttä paikallisiin viranomaisiin ja sitten alettiin odottelemaan. Ilmeisesti lähettelin asian johdosta sähkeitä yhtiöön kuten näissä tapauksissa oli tapana. Paikalle tuli joka tapuksessa jonkin ajan kuluttua (muutamassa tunnissa) kolme hinaajaa, jotka kiskoivat omien koneiden avulla laivan takaisin väylälle ja sitten lähetettiin sukeltaja tarkistamaan aluksen pohjaa. Pohja oli ehjä, ihme  ja kumma, koska alus oli mennyt yli kolmen hiekkapankit ja yhtään kiveä ei sattunut matkan varrelle. Peräsinkonekin oli saatu kuntoon tässä vaiheessa, joten matka jatkui kohti Montrealia. Oli selvitty pelkällä säikähdyksellä.

Tässä kuitenkin nähtiin, kuinka vaikeaa oli pysäyttää nopeasti 150m pitkä alus, joka eteni 15 solmun matkanopeudella. Hannu nyt kumminkin teki ennätyksen satasen aidoissa. En tiedä, osallistuiko hänen myöhemmässä vaiheessa merimiesten urheilutapahtumiin, mutta perusainekset olivat kumminkin kunnossa. Terviiisä, jos luet tämän jutun. Toivottavasti muistin faktat oikein, koska tämä tapahtui joskus 1978.

Jorma S

Forums

VASAHOLM - Hampurin Zillertal

Lähettänyt KariHovi

Hampurin ReberbahnŽilla pääpoliisiaseman naapurissa oli 1970-luvulla olutravintola nimeltään Zillertal.Tämän ravintolan erikoisuutena oli ensinnäkin se, että naistarjoilijat kansallispuvuissaan olivat varsin kookkaita ja rintavia.Voimaa tarvittiinkin litran oluttuoppien kantamisessa,nimittäin joillakin niitä ryntäitä vasten oli hyvinkin kymmenen kappaletta. Toinen erikoisuus oli orkesteri. Tyypillisissä nahkahousuissaan kaverit soittivat saksalaista marssin ja humpan sekoitusta. Viikonloppuisin ohjelmana oli ravintola-asiakkaiden pääsy johtamaan orkesteria. Se tapahtui siten,että ravintola-asiakkaiden joukossa kierteli joko mies-tai naispuolinen ravintolan hovimestari kädessään huopahattu. Sopivan "uhrin" katsastettuaan pisti hän huopahatun tämän päähän ja antoi myös tahtipuikon käteen.Näin valittu henkilö pääsi orkesterilavalle ja johtamaan yhtä tai kahta kappaletta. Asiaan kuului kuitenkin tarjota orkesterin jäsenille tuopillinen, mutta muistoksi otettiin valokuva.

Olimme Vasaholmin kanssa Hampurissa ja viikonloppu kun oli lähdin siiffin ja förstin kanssa maihin. Kävimme tietysti ensin merimieskirkolla ikäänkuin ilmoittautumassa ja kirjoittamassa nimet vieraskirjaan. Kirjoittelimme myös parit kortit, jonka jälkeen jatkoimme matkaa kävellen ReberbahnŽin suuntaan. Bavaria-panimon korkea pääkonttori oli lähellä ReberbahnŽia ja siitä viitisen minuuttia käveltyämme olimmekin jo "kulmilla". Herbertsrassella eli "peltikujalla" ajattelimme käydä myöhemmin, joten suuntasimme Zillertaliin. Olimme tietoisia ravintolan ohjelmasta, joten ei kuin sinne. Sisäänpääsymaksut maksettiin ja sopivan pöydän päätykin löydettiin, siitä huolimatta, että ravintola oli tupaten täysi. Pöydät olivat pitkiä maalaispöytiä joiden molemmin puolin yhtäpitkät penkit, siis eivät kovinkaan mukavat istua, mutta tunnelmahan se oli tärkein. Oluet tilattiin ja rintava naistarjoilija ne myöskin nopeasti toimitti. Orkesteri soitti saksalaishumppaa johtajanaan yleisön joukosta valittu vanhempi ukkeli, joka oli tykästynyt rooliinsa niin kovasti, että hänet täytyi jo orkesterin toimesta hienovaraisesti poistaa. Oli nimittäin johtanut jo puolenkymmentä kappaletta.

Ilta kului ja kapellimestari vaihtui tämän tästä. Huomautin siinä siiffille ja förstille, että olisihan tuo kiva päästä tuota orkesteria johtamaan. Orkesterin pitämän pienen tauon jälkeen naispuolinen hovimestari kierteli huopahattunsa kanssa yleisön joukossa. Ihmettelin siiffin vinkkailua ja virnuilua, hänhän istui minua vastapäätä. Förstikin siinä naureskeli. Kohtahan tämä selvisi, tunsin kun huopahattu takaapäin iskettiin päähäni ja naishovimestari työnsi käteeni tahtipuikon sanoen:"Bitte". Olin lievästi sanottuna sokissa ja aloin suomeksi soperrella:"Ei, ei kiitos". Vastapäätä istunut siiffi tokaisi:"Itsehän sä sitä halusit ja mä sen sulle tilasin, nyt menet". Eihän siinä auttanut muu kuin lähteä, vahvistukseksi otin kuitenkin tuopista kunnon kulauksen ja itsevarmuutta parantaakseni pyöräytin kaulassani olleen skottiruutuisen kaulaliinan olkapään yli. Orkesterikorokkeelle nousin kuitenkin hieman epävarmoin askelin.Ensimmäinen soittaja kyseli mitä kappaletta haluaisin johtaa. En osannut sanoa siihen oikeastaan mitään. Samalla heille selvisi etten ollut saksalainen, niinpä he kyselivät kansallisuuttani, joten sanoin:"Suomi-Finland". Välittömästi joku soittajista sanoi:"Letkajenkka". Kappalehan oli jo kymmenisen vuotta aikaisemmin levytetty Suomessa, mutta tunnettu näköjään muuallakin Euroopassa ,koska oli orkesterille tuttu.

Nahkahousuporukka pisti letkajenkan soimaan. Koreografiani kapellimestarina ei varmaankaan ollut parhaimmasta päästä, ehkä tuollaista "Kanki-Kaikkosen" tyyliä, mutta tunnelma oli hyvä. Sain vielä johdettavakseni yhden saksalaishumpan, joka sekin meni samaan tyyliin. Kun osuuteni päättyi,kohotimme oluttuopit orkesterin kanssa,samalla valokuvaaja ikuisti tilanteen. Sain siiffiltä "avanssia" orkesterijäsenten juomiin, sillä kyseessähän oli kymmenkunta kaveria. Ihmettelin kavereiden sietokykyä juoda sitä olut määrää, joka heille illanmittaan tarjottiin, tosin soittajien ruumiinrakenteet kielivät, että "praktiikkaa" löytyy.

Orkesterikorokkeelta poistuessani suoritin vielä ravintolayleisölle asiaankuuluvat kumarrukset,sain raikuvat suosionosoitukset kiittäessäni saksaksi,englanniksi,suomeksi,taisi siinä tulla espanjaakin. Yleisön joukosta,läheltä omaa pöytäämme kuulin naisäänen huutavan:"Hyvä, Suomi-poika"! Selvisi,että tyttö oli suomalaistaustainen ruotsalaisessa laivassa seilaava messityttö. Lähempi kanssakäyminen ei kuitenkaan onnistunut, sillä tytön kavaljeeri istuskeli vieressä. Kaikenkaikkiaan ilta kuitenkin oli onnistunut ja myöhemmin jatkoimme "näyteikkuna ostoksille" Herbertstrassen suuntaan.

Forums

Anonymous (ei varmistettu)

Pe, 04.02.2011 - 20:39

Oli ne melkoisia ämpäreitä Zillertalin kolpakot. Trampitkin 70/80 luvulla aina joskus poikkesivat Hampuriin ja pitihän sitä Zillertalissa käväistä. Puolen tusinaa kolpakkoa kun oli kumonnut, eivät vähäpojan ranteet enää paljoa jaksaneet astiaa pöydältä nostaa, no kallistamalla ainetta sai vielä kurkkuun. Nahkahousuinen sormikoittokunta puhalteli lavalla ja tunnelmaa riitti. Yleensä aina jossain pöydässä istui jonkun suomalaisen paatin porukkaa ja taas kumottiin maljoja. Jari

Anonymous (ei varmistettu)

La, 03.12.2011 - 03:06

Olimme Tiiskerin kanssa kuivatokassa Hampurissa useamman viikon ja kaupunki tuli tutuksi kun joka ilta tuli kulmille lähdettyä.
Ensin färipaatilla Landunsbrykkenille ja siitä kävellen kulmille.
Tottakai Zillertalissa tuli käytyä.
Meno oli myöhäisillasta melkoinen , mökä oli aivan älytön, nahkahousuorkka soitti saksanhumppaa kuin paljon kuin torvista lähti.
Meitä oli yksi pöydällinen laivan porukkaa, kun joku keksi ehdottaa että huudetaan yhteen ääneen niin paljon kuin kurkusta lähtee.
Kaikki huutamaan , yksikään pää ei kääntynyt meihin päin vaikka kuinka karjuimme täysillä palkeilla.
Tarjoilijarouvat toivat lisää litran tuoppeja pöytäämme. Ilmeisesti käsittivät huutomme tilaukseksi.