Vapaavahti

Kuvaus

Timo Sylvänne muistelee villin linjan seilauksiaan 1970 - 1980 luvuilla.

TORNADOn jobi (osa 13) – Etelä-Amerikka

Lähettänyt TimoSylvänne La, 03.12.2022 - 17:34

Mt TORNADO purki 30 000 tonnin öljykuormaansa Buenos Airesissa syyskuun 17-19 päivinä vuonna 1973. Argentiinassa 60-luvulta vallassa ollut sotilasjuntta oli sallinut keväällä ensimmäiset vaalit kymmeneen vuoteen. Maanosassa sotilasvallan tasapaino säilyi, kun vuorostaan Chilessä sotilaat kaappasivat vallan.

Mistäpä tämä sotilaiden vallanhimo? Vähän taustaa Etelä-Amerikan menneisyydestä.

Genovassa vuonna 1451 syntynyt Cristoforo Colombo, espanjalaiselta nimeltään Cristóbal Colón ja suomeksi Kristoffer Kolumbus päiväkirjojensa mukaan kolmannella matkallaan ”uuteen maailmaan” 1498 navigeerasi Cap Verden saarilta Orinoco-joen suistoon. Lienee ollut ensimmäinen eurooppalainen Etelä-Amerikassa, joskin maata silloin vielä luultiin Intiaksi. Merenkulkijat tuntevat niin mahtavan Orinocon, kuin myös Panaman kanavan molemmat päät Cristobal ja Colon.

Jo neljä vuotta aiemmin Espanja ja Portugali olivat Rooman paavin välityksellä tehneet Tordesillasin sopimuksen. Uusi maailma jaettiin sopijoiden kesken siten, että Espanjalle kuuluivat kaikki maat noin 47 läntisestä pituuspiiristä länteen ja Portugalille itäpuoliset alueet. Tuolloin ei vielä tunnettu myöhemmin Etelä-Amerikaksi nimettyä mannerta ja Brasiliaksi nimettyjä alueita. Niinpä Portugali sai vahingossa siirtomaakseen Brasilian.

Tordesillasin sopimus on edelleen tallessa arkistoissa. Se on todellista historiaa, eikä mitään nykyajan tyrannien harrastamaa vainoharhaista toiveajattelua, millä julistetaan oikeutusta sotiin ja kansanmurhiin.

Eurooppalaiset hallitsivat Etelä-Amerikkaa kolmisen sataa vuottaa kuljettaen yli Atlantin rikkauksia ja uusia Intian ihmeitä. Tunnetuimpia lienevät tupakka, peruna, maissi, tomaatti, chili, kaakao, avokado ja maapähkinä. Sekä kuppa, mikä aluksi oli Euroopassa kuninkaallisten tauti. Vähitellen tartunnat levisivät rikkaiden palatseista köyhiinkin pirtteihin.

Kautta mantereen alkoivat vapaustaistelut 1800-luvun alkupuolella. Maineikkain ja menestynein sotapäällikkö oli Simon Bolivar, joka johti Bolivian, Ecuadorin, Perun ja Venezuelan itsenäistymiseen Espanjan vallasta. Hänen apunaan oli suomalainen sotilas ja merimies Fredrik Adlercreutz. Kuubassa oli lukuisia suomalaisia merimiehiä sotimassa vapauden puolesta.

Mantereen itsenäistyminen vaikutti myös Yhdysvaltoihin, jonka viidennen presidentin James Monroen nimissä julkaistiin ”Monroen oppi”. Aluksi ideana oli ”Amerikka amerikkalaisille ”. Euroopan valtioiden paluu vallanpitäjiksi haluttiin estää. Jo vuosisadan lopulla julistettiin ”Amerikka Yhdysvalloille”. Jenkit halusivat Amerikan mantereiden valtiaiksi ja eteläiset valtiot miellettiin heidän takapihakseen. Monroen oppi julistettiin virallisesti hylätyksi kymmenisen vuotta sitten.

Vaikka Etelä-Amerikan valtiot itsenäistyivät, ei se suonut sopua eikä auvoista eloa. Vallankumouksia tehtiin tämän tästä. Kansalaiset elivät kurjuudessa ja orjuudessa ja monenlaiset sissiliikkeet ja kapinat seurasivat toisiaan. Läntiset suuryritykset puolustivat etujaan Yhdysvaltain armeijan ja rahoituksen tuella. Enää apuun ei hyökännyt ratsuväki, vaan merijalkaväki. Viime vuosituhannen lopulla lähes kaikissa Etelä-Amerikan valtioissa oli tehty sotilasvallankaappauksia.

Argentiinan länsirajan takana Chilessä sotilaat kaappasivat vallan 11.9.1973 CIA:n rahoituksella ja muullakin avulla.

Kun demokraattisesti valittu hallinto oli kukistettu, alkoi perinteisesti eri mieltä olevien vangitseminen ja murhaaminen. Monen muun paikkakunnan lisäksi pääkaupunkiin Santiagoon perustettiin urheilustadionille keskitysleiri kidutettaviksi ja tapettavaksi kerätyille. Eräs murhaamistapa oli pakata helikopteri täyteen vankeja, lentää korkealla meren yllä ja tiputtaa uhrit mereen.

Chileläisille tarjosi turvapaikkaa Ruotsin lähetystö, jonka avulla vainotuilla oli mahdollisuus päästä ulkomaille maanpakoon. Suomen Santiagon edustuston päällikkö Tapani Brotherus henkilökuntineen avasi myös vähän kerrassaan oviaan pakolaisille vastoin ulkoministeriön kieltoa. Suomesta jopa lähetettiin virkamies tutkimaan huhuja, avustaako edustusto pakenijoita. (toim. huom: Kalevi Sorsan hallitus, ulkoasiainministeri Ahti Karjalainen. Presidentinhän me kai vielä muistamme.)

Tapani Brotheruksen kakkosmiehenä työskenteli konsuli Ilkka Jaamala, entinen laivaradiosähköttäjä. Jaamalan perhe oli paennut Suomesta sodan jälkeen kommunistien vainoja Argentiinaan. Isä Jaamala oli ollut Suomen armeijan radiomiehiä. Ilkka ja veljensä Seppo oppivat espanjan kielen ennen paluutaan Suomeen ja sittemmin radiosähköttäjäoppiin. Ulkoministeriössä oli hakusessa espanjan taitajia ja Ilkka vaihtoi alaa laivoista lähetystöihin ja lopulta Chileen.

Helsingissä viime vuosikymmeninä radiosähköttäjä Martti Mustonen on ylläpitänyt 50-luvun kipinäkurssinsa nostalgiatapaamisia ravintola Vltavassa. Pääsin näihin muisteluihin osalliseksi, jolloin kuulin Ilkan kertovan Chilen pakolaisavusta. Tuhansissa olivat ihmishenget, joita Tapani Brotherus ja Ilkka Jaamala henkilökuntineen pelastivat sotilaiden vainolta.

Tämä ulkoministeriön kieltämä pakolaisapu sai julkisuutta Suomessa, kun toiminnasta julkaistiin tutkimuksia ja kirjoja. Lopulta Yle oli kuvaamassa Chilessä tv-sarjaa ”Invisible heroes”. Tämä kuusiosainen elokuva on edelleen katsottavissa Yle Areenassa. Ilkka Jaamala totesi elokuvan olevan hyvin silotellun version oikeista tapahtumista. Myöhemmin ulkoministeriökin havahtui ja silloinen ministeri Stubb kutsui Tapani Brotheruksen konttorilleen pullakahville.

Vaikka diplomaattien humanitäärinen työ pakolaisten hyväksi on ansiokkaasti tuotu julkisuuteen, olisi myös Buenos Airesin merimieskirkon väellä paljon kerrottavaa chileläisten ja argentiinalaisten auttamisesta. Chilen pakolaisia hakeutui turvaan myös merimieskirkon kautta. Merimiespastori Ilkka Pärssinen muistelee:

Boniksen kirkkomme sai olla pikkuserkkuni Tapani Brotheruksen keksinnöstä eräänlainen alkupaineen venttiili Chilestä pois lähetettävien pakolaisten auttamisessa. Meillä asui kuukauden aikana kuusi pakolaista:

Ensimmäinen oli Allenden lähin henkivartija - väärällä nimellä Mariano - jonka majoitin toimistooni ensimmäiseksi yöksi ja toimitin seuraaavaan etappiin. Toinen oli huomenna synnyttävä nuori brasilialaisäiti Clé, jonka mies oli Santiago de Chilen stadionin vanki. Synnytyksen jälkeen Clé ja Renata-vauva palasivat kirkolle koska "ei meillä ole mitään paikkaa, voisiko Suomi auttaa?" He pääsivät myöhemmin Ruotsiin. Tarja ja Felix Martinez (bolivialainen) ja poikansa Petri, pääsivät AL:n laivalla Suomeen. Jokunen viikko myöhemmin saapui Andien pitkän ylätunnelin läpi kävelemään pistetty merimies "Musta Lexa", joka samoin asui kirkollamme, kunnes kyyti Suomeen saatiin fiksatuksi.”

Argentiinassa sotilaat tekivät uuden vallankaappauksen 1976. Sotilasvaltaa kesti kahdeksan vuotta. Maailmalle levisi tietoa sotilasjuntan salaisista verenhimoisista Ford Falcon kuolemanpartioista. Falconeilla siviilipukuiset teloittajat ajelivat ympäri maata. Täsmällisiä lukuja ei tiedetä, mutta parikymmentä tuhatta ihmistä pidätettiin, kidutettiin ja tapettiin tahi muuten vain katosi.

Joidenkin mielestä diktatuurin ja tyrannian, ihmisten kiduttamisen ja tappamisen, lasten raiskaamisen ja muun pahan vastustaminen on politiikkaa, eikä politiikka kuulu merimiessivuille. Merenkulkijat ovat paljolti saaneet mainetta vapauden puolustajina. Maailmalla on päästy näkemään teorian ja todellisuuden ero kansalaisiaan vainoavissa valtioissa. Monessa vapaustaistelussa on suomalaisia merenkulkijoita ollut henkensä kaupalla vapautta puolustamassa. Ihmisarvoa halveksivien diktaattorien ja tyrannien vastustamisessa ei ole kyse politiikasta. On kyse moraalista.

Ehkä suomalaisiin on satojen vuosien aikana iskostunut herranpelko? Kekkosen ajan suomalaisille herra oli Neuvostoliitto, eikä julkista toisinajattelua suvaittu. Vaikkei edelleenkään rohjettaisi toisinajatella, voi toivoa itse kullekin, että edes toisinaan ajateltaisiin.

Syksyllä 1974 poikkesimme parissa Chilen satamassa m/s (motor ship, kuivarahtilaiva) TIVANOlla. Muutaman päivän vierailulla sotilasdiktatuuri ilmeni ulkonaliikkumiskieltoina öisin. Kahden vuoden kuluttua sisarlaiva SOLANOlla lastasimme Callaossa, Perussa, missä oli myös sotilasdiktatuuri ja yöliikkumiskielto. Syksyllä 1977 jauholaiva PATRICIA toi Vancouverista rikkilastin Argentiinan Rosarioon, mistä siftattiin San Nicolasiin. Ei satunnaiselle matkailijalle näkynyt mitään sotilasjuntan väkivallasta.

Laivaradiosähköttäjien Helsingin nostalgiatapaamisiin on osallistunut myös Jarmo Tuuva Lappeenrannasta. Jarmo oli tankkilaiva RAGNYn kipinä aluksen katkettua Atlantilla jouluna 1970. Lähes vuorokauden porukka veivasi pelastusveneradion kampigeneraattoria Jarmon sähköttäessä hätäkutsua ja välillä viritellessä antennia. Lopulta Yhdysvaltain kustikaarti kuuli kutsun. Apu saapui paikalle muutamaa tuntia ennen, kuin pinnalla kellunut laivan ahteri upposi.

RAGNYn kohtalosta kuvia ja historiaa:

 

https://aanimeri.fi/piwigo/index.php?/category/610

 

Forums

TORNADOn jobi (12) – Buenos Aires

Lähettänyt TimoSylvänne Pe, 25.11.2022 - 10:36

M/t (Motor tanker) TORNADO lähti elokuun viimeisenä päivänä St. Croixista viemään noin 30 000 tonnin öljylastia Argentiinaan, Buenos Airesiin. Päiväntasaaja ylitettäisiin vajaan viikon matkan jälkeen.

Paljon kastamatonta porukkaa laivalta löytyi. Kovin pitkälle ei linjakasteen valmistelu ollut vielä edennyt, kun päällikkö kävi juttelemassa, että jospa jätettäisiin juhlat pitämättä. Laivan naisväki – ja osa muistakin – oli kipparin tietojen mukaan onnistettu pelottelemaan perin pohjin kastejuhliin liittyvillä rituaaleilla. Jopa Yk:n ihmisoikeuksien julistukseen oli vedottu.

Perinteinen päiväntasaajan kaste on tuonut vaihtelua yksitoikkoisiin pitkiin merimatkoihin. Myös laivaväen yhteenkuuluvaisuutta on vahvistettu, kun kasteen jälkeen on kuuluttu samaan Neptunuksen porukkaan. Eihän osallistuminen ole ollut pakollista. Kieltäytyä on voinut, joskin silloin on pitänyt pysytellä poissa juhlapaikalta.

Itse olin tullut kastetuksi vuotta aiemmin WHITE ROSEn matkatessa Ruotsista Kiinaan. Nuorille neitosille saattoi olla kynnyskysymys osallistua tilaisuuteen sauna-asuisena. Eikä juhlassa ulkoisesti puhdistuta, vaan ihan päin vastoin. Ja kyllähän kitkeriä ovat tropit ja juomat, joilla maan hajua kastelapsesta poistetaan. Äänimeren kuva-albumeista löytyy monesta laivasta tasa-arvoisia kastekuvia. Mukana ovat olleet niin naiset, kuin miehetkin. Niin kastajina, kuin kastettavinakin.

Seuraavana vuonna samoilla vesillä kastejuhla järjestyi. Luettavissa linkistä https://www.aanimeri.fi/node/2742

Edellisen vuoden omasta kastejuhlastani voi lukea linkistä

https://www.aanimeri.fi/node/14

Niinpä sitten parin viikon matka seurailtiin komeita auringonlaskuja ja eteläisellä pallonpuoliskolla liiteleviä albatrosseja. Ensimmäinen ankkuripaikka oli Cabo San Antonio. Seuraavana päivä siirrytiin ankkuriin La Platan luotsipaikalle, Recalada Pilots. Kaijaan töijättiin maanantaina Ailan päivänä.

Buenos Aires oli ainoa Euroopan ulkopuolinen satama, missä oli suomalainen merimieskirkko. Tarinan tähän hetkeen sopiikin selvitys suomalaisista merimieskirkoista villin linja laivaporukan näkökulmasta. Olen kopioinut pohjaksi jutun ensimmäisestä kirjastani ”Allright taas mennään – tarinoita tramppilaivoilta”.

 

Merimieskirkkoja

Laiva oli juuri töijätty Pohjanmeren sataman laituriin. Klaaraus oli tehty ja pian pitäisi siirtyä viikoksi kuivatelakkaan vuosihuoltoa varten. Salongin pöydän päässä kippari ja siiffi siemailivat konjakinloppujaan. Meklari pöllytteli paksua sikariaan ja keräili papereitaan salkkuunsa. Kipinä laskeskeli meklarin tuomia rahanippuja pöydän toisessa päässä. Tällä kertaa oli helppo homma, kun valmiit niput olivat pankissa pakattu sellofaanikääreisiin ja jokaisen nipun päälle oli räntätty rahamäärä.

Salongin ovelta kuului napakka koputus. Päällikkö silmäili oven suuntaan:

” Kas päivää pastori, tervetuloa puuriin! Maistuisiko herra pastorille kipollinen konjakkia?

”Ei kai se papinkaan suu oo paskasta tehty”, kuului myöntävä vastaus.

Konjakin maistelun seurauksena jo samana iltana laivalta ahtautui parikymmentä merenkulkijaa papin ohjastamaan yhdeksän hengen pikkubussiin.

”Tiivistäkää, kyllä tänne mahtuu”, oli papin opastus. ”On meitä ollut kyydissä kymmenkunta henkeä enemmänkin. Liikennevaloissa siunaantui juuri silloin poliisiauto pysähtymään viereen. Sieltähän noustiin selvittämään, mikäs pakolaisleiri tässä on matkalla. Kun kuulivat, että Merimieskirkolle ollaan menossa, panivat piipaan päälle ja avasivat meille liikenneruuhkassa tietä kirkolle saakka!”

Illemmalla jatkaessamme kirkolta matkaa kuka minkin palvelun pariin, pappi kuulutti paluukyydin lähtöajat. Kirkolta lähdettäisiin määräaikaan, mutta kyyti etenisi lähibaarien kautta sillä vauhdilla, miten porukat ehtisivät kyytiin. Eikä niin kiirettä ollut, etteikö pastori olisi ehtinyt tervehtiä kuppiloitten henkilökuntaakin.

Koska kuivatelakassa kärvisteltäisiin viikko, ehti Merimieskirkko järjestää monenlaista toimintaa. Oli kevätaika ja tehtiin aurinkoinen kiertoajelu Keukenhofin kukkaviljelmille, mistä palattiin seppeleet kaulassa. Jalkapalloa pelattiin norjalaista laivajoukkuetta vastaan. Ottelu oli muuten tasaväkinen, mutta norjalaisilla oli yksi ennenkin jalkapalloa pelannut, joka potkiskeli tasaiseen tahtiin maaleja. Pelin edetessä sovittiin, että lopetetaan tilanteessa 10 – 0.

Merimieskirkon palveluitten ansiosta ikävä kuivatelakointi tuntui sujuvan nopeasti. Viikko oli hurahtanut äkkiä, kun oltiin taas vesillä ulkosivut maalattuina ja osa korjauksista tehtyinä. Jopa tinkimättömänä työväenaatteenmiehenä ja ateistina tunnettu konemestari oli innokkaasti vieraillut kirkolla.

”Kotimaan lehtiä lukemassa. Ja olihan se käytävä papin saarnatkin kuuntelemassa, kun on pappi vaivaa nähnyt meitä kuljetellessaan ja muutenkin on hyvin huolehtinut. Ettei pahoita mieltään, jos ei ole sanankuulijoita.”

Aikanaan sattuivat taas oorderit ohjaamaan laivamme samaan satamaan. Hyvillä mielin odoteltiin papin käyntiä ja kyytiä kirkolle. Tällä kertaa hakijana ei ollutkaan tuttu merimiespappi, vaan enempi aliupseerin mallinen mies, joka kuulutti olevansa uusi pappi. Täsmällisesti ilmoitettuna aikana lähti kyyti laivalta:” Jos joku ei tule lähtöaikana, tulkoon omia aikojaan” oli periaate, niin laivalta kuin kirkoltakin lähtöön:

”Paluukyyti kirkolta lähtee ilmoitettuna aikana. Merimieskirkko ei tarjoa juoppokuskipalveluita, eikä kiertele kaupungin kaikkia kapakoita etsimässä kyytiläisiä, vaan ajetaan suoraan laivalle.”

Konemestarinkaan ei uuden papin aikaan tarvinnut tinkiä elämänarvoistaan, vaan huoleti saattoi jättää uuden pastorin saarnat kuuntelematta. Jonkin kerran sai kirkon auto palata laivalta ilman yhtään kyytiläistä. Kun laivalla eletään minuuttiaikataulujen mukaan, kaipaisi maissa vähän väljempää menoa.

Sohon tervakeulaisissa provianttisilmissä merimieskirkkosatamiin linjaa seilaavat murehtivatkin, että merimiehistä kirkoissa muistuttaa enää historiallinen nimi. Paikalliset asukkaat, rekkakuskit ja turistit olisivat uusia seurakuntatyön kohteita. Merenkulkijat kokivat jääneensä huutolaispojiksi.

Suomalaisia Merimieskirkkoja oli vähän ja useimmat niistä Euroopassa. Tramppilaivojen merenkulkijoilla oli harvoin tilaisuus päästä suomalaiseen kirkkoon. Meille oli kotimaan tarjonnan puuttuessa korvikkeina norjalaisten Merimieskirkot. Norjalaisilla ilmeni olevan toimipisteitä useissa satamissa ympäri maailmaa.

Suomalaisillekin kyytejä järjestettiin laivalta kirkoille ja takaisin. Trinidadin saarella Norjan kirkon bussi haki suomalaisia kymmenien kilometrien päästä ja vei illalla takaisin laivalle. Erityisen mieleen jäävä norjalainen kirkko oli Willemstadin kaupungissa Curacaon saarella. Kun ajoimme kapeaa kanaalia läpi kaupungin, kajahti kirkon katolta kovaäänisestä Maamme-laulu. Sellainen oli käsitys, että kaiken maailman lipuille löytyi norjalaisten merimieskirkosta oikea kansallislaulu.

Matkamme oli johtanut Buenos Airesiin. Konemestarikin oli lähtenyt papin kyytiin kirkolle. Bairesin pappi oli sellainen, että kotimaan lehtien luvun lisäksi tuli saarnakin kuunnelluksi. Pappi myös varoitteli erityisesti Veinticinco-kadulle menemästä. Siellä kuulema juotetaan vaivihkaa tyrmäystippoja ja viedään rahat ja vaatteetkin saattavat päältä hävitä. Melko varmasti saa tauteja ja huonolla tuurilla pääsee hengestäänkin.

Seuraavana iltana laiva oli jo matkalla pitkin La Plataa merelle päin täydellä miehistöllä ja naisistolla. Ennen vahtiin lähtöään konemestari kommentoi papin ohjeita:

”Virkansa puolestahan papin kuuluu varoitella pysymästä poissa synnin kaduilta. Vaan sinne venttisinkollehan kirkolta kulku suuntautui. Illan mittaan siirryttiin kuppilasta toiseen. Jossain vaiheessa havahduin jostakin takapihalta. Hengissä olin, vaikka pimeää olikin ja löysin tien katuvalojen alle. Kello puuttui ranteesta, eikä kukkaroakaan löytynyt. Sentäs oli rintataskussa Argentiinan roopuska, mihin olin piirtänyt laivan osoitteen. Ei kun vaan taksiin ja osoitteen mukaiseen suuntaan, vaikkei pesoja ollutkaan. Matkalla pitkin pimeitä, autioita katuja kohdattiin toinen taksi, minkä kuski huitoi meitä pysähtymään. Kuskien puheista en mitään ymmärtänyt, mutta huomasin sen toisen taksin takapenkillä kyhjöttävän meidän laivan väliperämiehen. Perämies ei tiennyt, miten oli taksiin joutunut eikä sitäkään, minne oli menossa. Kello ja rahat taskuista oli viety, muttei ryövärit olleet hoksanneet sukkia tutkia, missä oli Los Ameerikan dollaares. Perämies retuutettiin minun taksiini ja maksettiin toinen kyyti pois. Minulla oli osoite ja perämiehellä rahaa, joten aamuvarhaisella hyvissä ajoin oltiin takaisin laivalla ennen työajan alkua.”

Viedessään astioitaan pentteriin konemestari jatkoi: ”Ei se pappi sentään pelkästään viran puolesta tainnut varotella. Kyllä se ristillisellä rakkaudella ihan aiheesta yritti meistä pitää huolta.”

Nuo viidenkymmenen vuoden takaiset seikkailut palautuivat mieleeni Rauli Virtasen 2018 julkaisemassa kirjassa ”Riosta Rotterdamiin”. Virtanen kertoilee Buenos Airesin merimieskirkolta pastori Ilkka Pärssisen moninaisia muisteluksia. Ja mainitsee radiosähköttäjä Sylvänteen soittaneen pianoa samaan aikaa, kun oli itsekin kirkolla.

Buenos Airesin suomalaisella merimieskirkolla en sen koommin käynyt, enkä tavannut pastori Ilkka Pärssistä. Ennenkuin keväällä 2022 Henry Nielsen X nostalgiaristeilyllä. Paljon oli puhuttavaa menneeltä viideltäkymmeneltä vuodelta.

Alapuolen linkistä voi kuunnella Sylvänteen soittavan pianoa. Laulun olen kirjoitellut parikymmentä vuotta myöhemmin Kotkan Meripäiviä varten.

Allright taas mennään

Forums

TORNADOn jobi (11) – St. Croix

Lähettänyt TimoSylvänne Pe, 18.11.2022 - 10:20

Venezuelan Maracaibolahdelta sekä Curacaon että Trinidadin saarilta olimme kuljettaneet öljyä Kanadaan, USAn itäkustille ja Puerto Ricoon vuoden 1973 helmikuusta lähtien. Nyt jo elokuuta elettiin ja seuraava lastauspaikka olisi uusi tuttavuus: Saint Croix.

Jenkit näyttävät nimenneen puolenkymmentä paikkaa eri puolilla maataan nimellä St. Croix. Tämä lastaussatama löytyi Yhdysvaltain Neitsytsaarilta. Sijainti on itään Puerto Ricon saaresta, joka on itään Kuubasta, eikä siis ole tämä suomalaisille maalaisille tuttu Kanarian saarten Puerto Rico

Karibianmeren itäisten saarten nimitys on Pienet-Antillit. Pohjoisimmat saaret ovat saaneet nimityksen Suojanpuolen Antillit. Virgin Islands of the United States koostuu kolmesta pääsaaresta ja pienempiä saaria on viitisenkymmenta. St. Croix on saarista suurin.

Sedulla tiedetään majailleen yli tuhat vuotta sitten Taino-kansaa. Heidän kielellään saaren nimi oli Ay Ay. Kolumbus kuuluu antaneen nimen Pyhän Ristin Saari eli ”Isla de la Santa Cruz” marraskuun 14 päivä, 1493. Sen jälkeinen historia kirjoitettiin kuten muillakin Karibian saarilla: paikalliset asukkaat menehtyivät väkivaltaan tai tauteihin. Alue oli pitkiä aikoja asumaton. Ajoittain saarella huseerasivat – aakkosjärjestyksessä – espanjalaiset, hollantilaiset, limeyt ja ranskalaiset. Maltan ritarit olivat hallitsijoina nelisensataa vuotta sitten. Heidän jälkeensä Ranskan Länsi-Intian kauppakomppania. Ranska möi saariryhmän Tanskan Länsi-Intian kauppakomppanialle vuonna 1733 hintaan 750 000 livreä. Kontrahdin vahvisti Ranskan kuningas Ludvig XV.

Tanskalaiset pistivät töpinäksi ja kymmenen vuoden kuluessa saarella toimi toista sataa sokeriplantaasia ja saman verran puuvillaplantaaseja. Sokeri oli lyömässä läpi Länsi-Euroopassa ja imelällä tuotteella tienattiin suunnattomia voittoja. Viljelytyön tekivät Afrikasta laivatut orjat. Saari oli myös merkittävä orjakaupan keskus Karibialla.

Tanskalaisten omistamista Tanskan Länsi-Intian saarista – Saint Croix, St. Thomas, St. John – näytettiin telkkarissa kolmiosainen dokumentti. Kööpenhamissa on upeita palatseja ja muualla maassa mahtavia kartanoita rakennettu orja- ja sokerikaupan voitoilla. Enimmillään saarilla oli 20 000 orjaa töissä palkatta ylen kehnolla kohtelulla. Ajoittain orjat kapinoivat kurjia orjatyöoloja vastaan, mutta vallanpitäjät kukistivat kapinat.

Tanska oli isännöinyt farmejaan lähes kaksisataa vuotta, kunnes Yhdysvallat osti Neitsytsaaret. Hinta vuonna 1916 oli $25 miljoonaa. Orjuuden loppuminen ja sokerin hinnan romahdus antoivat tanskalaisille myynti-intoa. Nykyisin St. Croixilla entisistä tyranneista muistuttavat vaikkapa kaupungit Christiansted ja Frederiksted ja tukevat linnoitukset.

St. Croixille oli 1960-luvulla rakennettu eräs maailman suurimmista öljynjalostamoista. Omistaja HOVENSA oli puoliksi yhdysvaltalaisen Hess Oil Virgin Islands Corp. ja venezuelalaisen Petroleos de Venezuela omistuksessa. Enimmäkseen Venezuelan raakaöljyä siellä muokattiin. Kymmenen vuotta sitten jalostus lopetettiin ja pari tuhatta työntekijää menetti hommansa. Laitos myytiin ja kuuluu toimivan nykyisin öljyvarastona.

Elokuussa 1973 uuden öljynjalostamon uudessa öljysatamassa oli moderi kulunvalvonta. Enää ei lampsittu laakonkia laiturille ja suunnattu kohti kyliä ja niiden kujia. Laitureita kierteli öljy-yhtiön bussi, joka kuljetti maihinmenijöitä vartioidulle sataman portille.

Uuttahan laivaporukoille bussikyydit ja porttivahdit olivat. Maista tullessani yhytin sataman portilta norjalaisen ja tornadolaisten ryhmän, jotka olivat meinanneet viedä maaviinoja laivoille, mutta porttivahdit estivät. Kyllähän meidänkin laivamme tiukkaa ransuunia oli kritisoitu: kerran viikossa vain yksi pullo viinaa tahi koppa kaljaa.

Portilla muutamalle moottorimiehelle oli päätöksenteko vaikeaa: monta kertaa Smirnoff pullot heilahtivat särjettäviksi kadun reunaan, mutta ei, ei. Vielä piti kulauttaa hörppy tahi pari, ettei alkoholia tulisi väärinkäytetyksi.

St. Croix oli tuohon aikaan vilkas turistikohde hienoine matkailuhotelleineen ja uimarantoineen. Konekolmonen oli aiemmin ostanut räpylät ja snorkkelin. Niillä varustautuneina lähdimme viettämän vapaapäivää uimarannalle. Taksikuskilta kyseltiin neuvoja ja saimme kyydin saaren pohjoispuolen hotellin biitsille.

Vesi oli lämmintä ja kirkasta ja näkymät upeat. Snorklatessa välillä tuli tunne, että joku tuijottaa. Olan yli vilkaistessa näkyi selän taakse kokoontuneen läpinäkymätön, valtava kalaparvi. Miljoonat pikkukalat kimaltelivat kaikissa väreissä.

Meren pohjaa ihastellessani hoksasin naisten uima-asun yläosan ja vähän matkaa polskuteltuani istuinosan. Ajattelin viedä uimarantatuliaisia laivan pyssäporukalle ja sukeltaa pohjaan. Vaikka kuinka sitkeästi räpylöitä läiskyttelin, ei pohja tuntunut lainkaan lähentyvän. Lopulta kipu korvissa käänsi suunnan takaisin pintaan. Ties kuinka arvokkaat jetsetin muotiasusteet piti jättää merenpohjaan.

Oli myös vaaransa sukellella hotellin uimarannalla naisten asusteita merenpohjasta. Konekolmosen kanssa teimme lähtöä laivalle ja keräilimme räpylöitä ja snorkkelia ja muita retkikamppeita, kun paikallinen musta mies mies lähestyi huolestuneena ja vähän moitiskellenkin, kuin pankinjohtaja velallista:

HeyMään, it ain't no good swimmin' 'ere.” Muutama viikko sitten amerikkalainen oli tuolla uimassa ja miehestä puolet haukkasi hai!

Konekolmonen – tunnettiin laivassa nimellä ”snorkkeli” – oli vakaumuksellinen työväenaatteen mies. Kun alkuvuodesta mentiin ensimmäistä kertaa jenkkien purkaussatamaan, kolmonen oli vakuuttunut, ettei emigreisi anna hänelle proopuskaa. ”Kommunistit ei pääse Amerikassa maihin. On se niin vapaa maa”. Pettymyshän sitten oli, kun kaikki saivat proopuskan.

Valheelle ja korruptiolle perustuva todellinen rautaesiripun takainen elämä oli merenkulkijoille tuttua. Silti mestari osasi sieltä löytää hyviä puolia dogminsa tueksi. Joskus politiikasta kiisteltiin – tosin sanallisesti – hyvässä pursimies-pastori Pokkisen hengessä:”Koskaan en ole veljeä vihassa lyönyt, vaan aina rakkaudessa”.

Silloin ei suvaittu toisenlaisia totuuksia, kuten Suomessa nykyisin. Olisi ollut suuri häpeä jäädä kiinni seilauskavereille valehtelemisesta. Viime vuosikymmenellä itärajan takaa levisi toisenlaisten totuuksien ja uudelleen kirjoitetun historian julistus. Vankka opetuslapsi oli Atlantin takana Valkoisessa talossa työllistäen täysipäiväisesti faktantarkistajia (yli 30 000 perätöntä väitettä neljän vuoden presidenttikauden aikana). Murheellisesti Suomessakin ihan tolkun ihmiset pitävät sananvapauteen kuuluvana oikeutenaan levittää perätöntä tietoa: ”En tiijä, eikä kiinnosta, mistä on kyse, mutta vastaan panen”.

Vaikka St. Croixin öljysatama oli uusi, kesti laivan lastaaminen neljä päivää. Oli mukavasti aikaa kierrellä tanskalaisten vallanpitäjien jälkeenjääneitä nähtävyyksiä.

Perjantaina irroitettiin lastausputket. Edessä olisi muutaman päivän matka johonkin läheiseen itäkustin satamaan (en ole allakkaan merkinnyt, minne). Tarkoitus oli tilata vasta purkaussatamasta USAsta niin porukalle, kuin konehuoneeseen eväitä.

Vähän ennen satamaluotsin tuloa maista tuotiin kipparille notiisi: öljylasti oli myyty Argentiinaan, purkaussatama Buenos Aires. Muutaman päivän matka vaihtuikin parin viikon reissuksi. Jottei uuvuttaisi matkalle, piti maista saada lisää ruokaa, juomaa ja konehuoneeseen polttoaineita.

Kuuntelin kipinän paperityökonttorissa pari kerrosta brygän alapuolella, kun kippari brygän VHF-puhelimella kutsui satamakonttoria:

Hess port control, Hess port control, this is Finnish tanker tornado calling, over”. Satamakonttori ei vastannut. Tasaisesti ja rauhallisella äänellä kerta toisensa jälkeen jatkui kutsu, kunnes yllättäen jysähti pari kertaa, kuin potkuja brygän peltikaappeihin. Perään kajahteli litania suomalaisia ex-jumalia ja feminiinistä anatomiaa. Sen jälkeen taas tasaista radiokutsua.

Aikanaan Hess port control vastasi kutsuun. Ostoslista välittyi maissa asianomaisille kauppiaille. Iltapäivän mittaan laivalle saatiin bunkkeria, provianttia ja makeaavettä. Saattoi tulla ulosvientiäkin.

Arvin päivänä lähdettiin matkaan eteläisen pallonpuoliskon kevääseen.

TORNADOn historiaa ja kuvia

Forums

TORNADOn jobi (10) - uusia satamia

Lähettänyt TimoSylvänne Ma, 14.11.2022 - 06:53

Helmikuun alusta alkaen yli puoli vuotta oli kuljetettu öljykuormia Maracaibolahdelta tai Curacao-saarelta Quebeciin ja USAn itäkustille. Kun Kaitselmus jäi taaksemme (Providence, Rhode Island) elokuun ensimmäisenä päivänä, navigeerattiin uuteen lastaussatamaan. Trinidadin lounaisen niemimaan tyvestä löytyi öljysatama Point Fortin.

Trinidad on ollut tuhansia vuosia sitten portti Karibian saarten asutukselle. On löytynyt ihmiselon merkkejä jo 7 000 vuoden takaan. Etelä-Amerikasta karibit ja arawakit ovat ylittäneet kymmenisen kilometriä leveän salmen Trinidadin saarelle ja jatkaneet pohjoiseen muille Karibianmeren saarille.

Kolumbuksen kerrotaan nimenneen Trinidadin kolmen vuorenhuipun mukaan. Naapurisaari Tobago kuuluu olleen Kolumbuksen mielestä tupakkapiipun muotoinen. Kolumbus oli oppinut tupakoinnin alkuperäisiltä asukkailta

Kuten muillakin Karibian saarilla, eurooppalaiset maahanmuuttajat hävittivät paikallisen asujaimiston, jos ei tappamalla niin taudeilla. Ranskasta muuttaneet tilalliset aloittivat afrikkalaisten orjien tuonnin sokeriviljelmilleen. Sittemmin britit valtasivat Trinidadin ja Tobagon. Kun laillinen orjakauppa loppui, alettiin työvoimaa kuljettaa Intiasta. Niinpä 2/3 väestöstä on peräisin Afrikasta ja Intiasta.

Viime vuosisadan alussa Point Fortinin seuduilta löytyi öljyä. Öljyntuotanto hiipui vuosisadan lopulla, mutta korvaavaksi tuotteeksi kehittyi kaasu. Trinidad on maailman johtavia nestekaasun tuottajia. Wikipedia myös tietää, että kiroilusta tuomitaan sakkoa 200 dollaria, tai kuukausi linnaa. Olisi suotuisa sääntö somessa riehujille ja äärilaitojen poliitikoille.

Point Fortinin öljysatama oli kylän keskustassa, missä nykyisin näkyy olevan LNG-satama. Kävelymatkan päästä löytyi mukava ulkoilmabaari, jossa trio sähköurut, basso, rummut soitteli reggaen tapaista ohjelmistoa. Erityisesti jäi mieleen ”I shot the sheriff”, mistä bändillä oli parikymmenminuuttinen versio. Muutama muukin kappale pitkänä sovituksena oli ohjelmistossa, kunnes taas alkoi I shot the sheriff.

Toisen maailmansodan aikoihin Trinidadilla kehiteltiin ”steel pan” orkesterit. Tyhjiin öljytynnyreihin viritettiin soimaan tiettyjä ääniä. Täysimittaisesta öljytynnyristä kumisi matalia säveliä. Jos tynnyrin korkeudesta oli sahattu pois suurin osa, saatiin korkeita ääniä. Ostin LP-levyn, missä öljytynnyriorkesteri soittaa Finlandian. Myös Bachin Toccata ja Fuuga soivat levyllä kirkkaana ja kuulaana.

San Fernandon kaupungissa oli norjalaisten merimieskirkko. Kirkon auto tuli porukkaamme hakemaan illansuussa. Paluukyydinkin merimieskirkko hoiti. Muutama kymmenen kilometriä ajeltiin keskellä viidakkoa, minkä sysismustassa yössä ei valon tuikahdustakaan pilkistänyt.

Tuohon aikaan viitisenkymmentä vuotta sitten öljylaiturissakin oli vesi kirkasta ja näkyi pohjaan saakka. Helppoa oli onkia imukaloja, kun näki niiden hyökkäävän laivan pohjan alta syötin kimppuun. Ei imukalansaalis kelvannut laivan byssaan. Paikalliset satamamiehet niitä mielellään mukanaan veivät.

Sylvian päivänä oli laiva lastissa ja suunnattiin pohjoiseen kohti Montrealia. Nyt oli poikkeuksellinen matka, koska määränpää matkalla ei kertaakaan muuttunut. St. Lawrence-joki oli tuttu aiemmilta matkoilta Quebeciin asti, mutta nyt jatkettiin toistasataa mailia pidemmälle lounaaseen kesäisissä maisemissa.

Aikoinaan Montrealin kohdalla olevalla saarella eleli maata viljellen, kalastaen ja metsästäen St. Lawrence irokeesit. Ranskalaiset saapuivat alueelle 1500-luvun alkupuolella. Saaren keskellä ollut kukkula sai nimekseen Mount Royal, minkä mukaan nimettiin koko saari ja sittemmin rannatkin.

Ei ollut Montrealin öljysatama kirkon rannassa keskustassa. Taksia tarvittiin. Sattumoisin katuja kulkiessa löytyi soittoravintola, jossa orkesteri paukutti antaumuksella New Orleansin dixielandia. Niin kuumaksi ja hikiseksi äityi meno, että oma janonhallinta ja nesteytys epäonnistui siinä määrin, että oli keikan kuuntelu jätettävä kesken.

Montrealissa vaihtui väkeä. Poistuvan päällikön puoliso oli ollut laivalla muutaman viikon. Uudenkin kipparin vaimo oli matkassa. Yleensä rouvat pestattiin rullaan sihteerin nimikkeellä. Varustamo peri matkustajilta ruokarahaa, ellei ollut muuta sovittu.

St. Lawrence jokea lähdettiin painolastissa koilliseen myötävirtaan päämääränä Aruba for orders. Uusi kippari valitteli, ettei hänen hytissään telkkari toimi, pelkkää häivähtelevää valkoista. Sen verran tiesin telkkareista, ettei niiden sisälle pidä mennä sorkkimaan. Kulkee semmoiset sähköt siellä, että henki pois. Kippari naksautti koneen käyntiin ja kääntyi selostamaan toteamiaan vikoja. Siinäpä mööpelin putket aikansa lämpenivät ja kohta ruudulle ilmaantui viimeisen päälle priima kuva. Joskus voi kokea ansiotonta arvonnousua mitään tekemättä.

Iltana muutamana kippari koputteli ovelle. Voisinko poiketa heidän luonaan iltaa istumassa, ”kun pruukaa kahdestaan tulla erimielisyyksiä”. Rouva kapteenikin toivotteli iloisesti tervetulleeksi:”Hei hei, otetaas taas”, oli kehoitus kippistää laseja. Niin tiukka oli tahti, etten aina kerinnyt laskea omaa lasiani pöydälle, kun olisi taas pitänyt ottaa. Mutta höveli henki vallitsi, kun poistuin lepäämään kerrosta alemmaksi omaan asuntooni.

Itäkustilla etelään matkatessa juttelin niitä näitä erään ahvenanmaalaisen tankkilaivan radiosähköttäjän kanssa. Viimeisenä puheenaiheena ennen vahdin päättymistä oli ”pyssän teleksi” tai millä nimellä haluttiin mainita kaikenlaisia laivalla kulkevia huhuja ja uutisia. Myöhemmin pyöriteltiin aihetta täkkikakkosen kanssa päivävahdissa. Päätettiin ihan tutkia.

Aamuvahdissa kirjoittelin ( = keksin omasta päästäni) virallisen näköisen sähkösanoman uusista oordereista. Seuraava lasti olisi lampaita Alaskasta Islantiin. Kun vahti loppui, jätin sähkelomakkeen radiohyttiin kirjoituskoneen päälle. Arveltiin, että ville tulee kohta tyhjentämään paperikorin ja pyyhkimään pölyjä, joten ehkäpä hän ymmärtää englantia niin paljon, että tieto leviää.

Kerkesin hytissäni aikani makoilla, kun ovelle koputeltiin. Päällikkö tulee sisälle paperilapun kanssa. Haluaa tietää, miksen ole tuonut hänelle varustamon lähettämää sähkettä. Hämmennyksestä selvittyäni kysyin, josko hän oli lukenut uudet oorderit. Selostin kyseessä olevan tutkimus byssan teleksin toiminnasta. Hivenen kipparia olikin oudoksuttanut lampaiden lastaaminen öljysäiliöihin. Vaikka asian selvittyä häntä vähän vaisusti naurattikin, käski olemaan viimeinen kerta tämmöisille tutkimuksille.

Tulihan sitten oikeakin oorderi. Olisi lastaussatama Yhdysvaltain Neitsytsaaret, St. Croix, Hessin jalostamo.

Useissa laivoissa pruukasin järjestää ennen satamaantuloa luotsiveikkauksen. Messeissä kiersi kuudenkymmenen minuutin lista ja dollarin hintaan sai veikata, millä minuutilla luotsi tömäyttää jalkansa kannella. Vastaanottava perämies otti ajan sekunttikellon kanssa ja aika verrattiin laivan kronometriin. Jos laivassa oli vapaa-ajan kassa, puolet veikkaustuotosta talletettiin kassaan ja voittaja sai puolet. Jos vapaa-ajan kassaa ei ollut, voittaja sai kaiken.

Kokeilin joskus sellaista luotsiveikkausta, missä on tiedettävä allakan aika, eli päivä, tunti ja minuutti. Ei saanut suosiota sellainen versio. Ainakin jotkut epäilivät, että perämiehet muuttavat kurssia tai mestarit pääkoneen kierroksia saadakseen voiton itselleen.

Laivaan oli tullut Trinidadissa konekorjausmies remonttihommiin. Hänellä ei ollut ulkomaanrahaa, joten messilikka lainasi hänelle kaksi dollaria Montrealin luotsiveikkaukseen. Montrealin jälkeen uusi kippari oli kierrellyt perehtymässä laivan asuintiloihin. Messilikkojen kongia kulkiessaan oli havainnut ison haalaripukuisen miehen koputtelemassa erään hytin ovella. Messilikka oli hytistä avannut oven. Haalarimies oli heilutellut kahta dollarin seteliä ja mennyt sisälle.

TORNADO historiaa ja kuvia.

Forums

TORNADO (9) - Remonttia

Lähettänyt TimoSylvänne Pe, 04.11.2022 - 10:00

Ensimmäinen työmaani vesillä radiosähköttäjänä (kipinöitä oli maissakin monissa hommissa) oli moottorilaiva WHITE ROSE. Miidsippilaivassa oli päälähettimen vaijeriantenni vedetty fööri- ja ahterimastojen väliin. Satamaan tultaessa töijäyksen jälkeen täkkärien ensimmäinen homma oli lekottaa antenni alas ennen puomien rikausta. Lastauksen loputtua sitten toisin päin.

Ensimmäisessä lastaussatamassa Raahessa vuoden vaihteessa meinasin maihin mennessäni liukastua johonkin lumen seassa olleesen lasipötkylään. Kun moista esinettä vähän tarkemmin ihmettelin, tuli jostakin valaistus: sehän on minun antennini eriste. Siirtelin vaijerin koko laivan matkalta lemppuluukkupinojen taakse turvaan lastaajien puuhilta.

Meksikonlahden satamissa lastia purettaessa putsailin eristeet. En osannut havaita puhdistuksen vaikutuksia, mutta otin tavakseni aina laivaan tullessani laskea alas vaijeriantennit ja kuurata eristeet. Monesti olivat melkoisen törkyisiä korsteenin syytämästä öljyisestä noesta.

Mastojen välisiä vaijeriantenneja oli myös vanhoissa miitsippitankeissa. Eräässä ahvenenmaalaisessa vaijeri oli ruostunut kiinni ahterimastoon. Kyselin vahtimiestä kiipeämään ylös ja yrittämään vaijerin irroitusta. Hän tiesi, ettei kuulu puolimatruusin hommiin kiivetä mastoihin. Vaan melko helposti ruoste irtosi, kun sitten itse mastontopissa vaijeria entrasin.

Uusissa laivoissa alkoi olla erilaisia mastoja lähetinantennina. Oli niissäkin eristeitä. Jos ei tolppia satamissa kaadettukaan, niin ainakin Mississippijoella jouduin veivaamaan antennimaston nurin, kun ajettiin siltojen ali. Vaijereita olivat useimmiten vastaanotinantennit monine eristeineen

Toinen vakiotarkistus laivaan tultuani oli radiolaitteiden varaosat. Lähinnä sulakkeet ja radioputket. Viisikymmentäluvulla rakennetuissa laivoissa ei vielä puolijohteita laitteistoissa ollut. Yleensä varaputkia oli paljonkin, mutta lähes jokaisen kääreeseen oli kirjoitettu ”käytetty mutta toimii”. Kaikki tämmöiset keräsin erilleen ja lisäsin puuttuvien seuraksi ostoslistalle.

Joillekin kollegoille muissa varustamoissa oli varaosien tilaamiselle pantu stoppi: ei semmoisia ole tarvinneet edellisetkään kipinät”. Henry Nielsenin laivoissa kipparit tilasivat kaiken listojeni mukaan.

TORNADOssa oli sipsu tuonut varaosatilaukseni. ”Käytetty mutta toimii” putket olin tallentamassa loppusijoituspaikkaan, kuten siihen aikaan oli tapana. Kippari – Heikkisen Eikka – oli brygällä ja innostui ehdotuksestani, että heitän yhden radioputken ilmaan ja hän koittaa toisella osua. Ei tainnut yhtään osumaa tulla, kulkihan laivakin jotakin neljäätoista solmua. Vaan oli rattoisaa ajankulua.

Maracaibolahdelta ajettiin edelleen raakaöljyä jenkkien itäkustille. Purkaussatamia olivat Perth Amboy, Baltimore, New Hampshiren Portsmouth, Portland Maine. Nyt oltiin jo painolastissa etelään etenemässä uutta kuormaa hakemaan. Vielä ei tiedetty mistä ja minne. Ajettiin vaan Aruba for orders.

Pohjoisemmilta vesiltä kuului vielä lyhytaaltoyhteys Suomeen. Sähkötyksen lisäksi radiopuheluitakin pystyi soittamaan. Lyhyesti piti puhua. Minimimaksu oli markoissa toista kymppiä alkavalta kolmelta minuutilta. Kipinän peruspalkalla olisi raha riittänyt noin sataan kolmen minuutin puheluun kuukaudessa. Jos radiokeli sattui olemaan huono, meni suurin osa ajasta haloon huuteluun.

Villapaidat oli vaihdettu paidattomiin lähestyttäessä Mona Passagea. Radiokelit alkoivat huonontua. Jonain päivänä ei Helsinkiradio kuulunut lainkaan. Nyt kuitenkin heti aamusta kuului lista eli liikenneluettelo ja meillekin oli viestiä tulossa. Kuuluvuus heikkeni jatkuvasti, kun Helsinkiradion operaattori antoi yhteyttä haluaville laivoille vuoronumeroita. Onneksi olimme jonossa ensimmäisenä, koska huonoista keleistä tiedettiin sielläkin. Kun orderisähkeemme sitten alkoi tulla luureihin, oli kuuluvuus lähes olematon. Sähkeen alkumerkintöjen jälkeen varsinaista tekstiä kuului muutama sana, sitten yhteys katosi.

Nakuttelin sähkötysavainta ja koitin sokkona breikata, ettei enää kuulu. Ehkäpä päälähetin tiesi, ettei kuulunut Helsinkiradioon Keimolaankaan, kun mitään ei lähtenyt taivaalle. Paineli avainta hiljoo tae kovvoo, ei päälähettimen viisarit värähtäneetkään. Ei auttanut nykyinen tietokonetemppukaan: sulkeminen, sähköt pois ja käynnistys uudelleen.

Onneksi oli kuuluvuutta ollut riittävästi, että oli selvinnyt seuraava lastaussatamamme ja sieltä otettava lasti. Oli suuri helpotus viedä kipparille orderisähkeestä edes alkupätkä. Curacao-radion kautta lähetin varustamoon viestin, että lähetinviasta huolimatta seuraava lastaussatama oli tiedossa. Vaikka päälähetin ei toiminut, akkukäyttöisellä hätälähettimellä sujui yhteydet ongelmitta lähivesillä.

Sittenpä oli aika kääntyä päälähettimen puoleen. Onneksi jääkaappipakastimen kokoinen peltiloota oli ruotsalainen, eikä engelsmannirakenne, minkä ruuvien ja muttereiden vääntelyyn olisi vierähtänyt loppupäivä. Ruotsalainen laite aukesi niksnaks-kytkimiä kääntämällä ja vetämällä loota kiskoja pitkin ulos kuorestaan.

Äkkiseltään ei sisuksissa näkynyt mitään poikkeavaa. Heiluttelin vähän virtalähteen kaapeleita, josko jossain olisi kosketushäiriö. Sittenpä ei radiohytissä näkynyt mitään: sakea sähköinen savu ja katku tursusi powerista ja levisi samalla avonaisesta luukusta brygälle ja venttiileistä paapuurin siivelle.

Onko siellä ketään hengissä?” huuteli huolissaan brygän luukusta täkkikakkonen. Hengissä mutta huonossa hapessa olin saanut käännetyksi virtakytkimen kiinni ja savuaminen alkoi osoittaa laantumisen merkkejä. Näkyvyyden kohentuessa ilmeni, että paksu virtalähteen kaapelinippu oli päästänyt savun ulos ja jäljellä oli hiiltyneet langat.

Konehuoneesta sopivaa piuhaa kysellessäni ykkösmestari innostui sähköhommista ja ilmaantui pian radiohyttiin ison kelan kanssa. Illan hämärtyessä oli lähettimen virtalähteen kaapelit tinattu uusiksi. Toivorikkaana väännettiin lähetin päälle. Ei savunnut mistään. Vaan eipä ollut alkuperäinen vika korjaantunut.

Kaikkia suomalaisia laivoja tarkoittava yhteiskutsumerkki on OHFF. Sitäpä huhuilin ajoittain tinauksen välissä 500 kHz sähkötystaajuudella hätälähettimellä. Josko löytyisi kollega, jolla olisi yhteys Helsinkiradioon. Illansuussa vastasikin kongolainen, mutta laivan lyhytaaltolähettimessä oli korkein taajuus 8 MHz alueella. Sillä ei ollut toivoakaan niissä olosuhteissa tulla kuulluksi Helsingissä. Sen tiesi kollegakin ja oli vastannut kutsuuni siinä toivossa, että minä olisin saanut välitetyksi hänen viestinsä.

Suomalaisilla laivoilla oli tapana pitää keskinäisiä yhteyksiä ns. juorutunnilla. Kello 13.30 GMT taajudella 12630 kHz sähköteltiin OHFF-kutsua. Noihin aikoihin bandilla enimmäkseen kuului Henry Nielsenin villinlinjan paatteja. Kerrottiin kulkutietoja, vaihdettiin miehistöluetteloita ja tärkeimpänä välitettiin viestejä niille, jotka eivät huonon kuuluvuuden vuoksi saaneet itse yhteyksiä.

Hyvissä ajoin heti seuraavana päivänä virittelin vastaanottimen juorutunnin taajuudelle. Muutamia kipinöitä ilmaantui bandille aprikoimaan meidän tilannettamme. Pian vinkaisi ääneen kolmaskin lähetin, jonka viritinäänestä jo tunsi, mista laivasta oltiin.Oikein oli osattu arvata yhteysongelmamme ja Helsinkiradiosta oli pyydetty orderisähkeemme välitettäväksi meille sokkona. Kuuluvuus oli hyvä ja parinsadan sanan mittaisen tekstin olin pian naputellut kirjoituskoneella sähkösanomalomakkeelle päällikön luettavaksi.

Lähetinvikaa sitkeästi selvittelin ja yleismittarilla sinne sun tänne sohin tuloksetta. Ei löytynyt katkosta, mikä esti sähkön pääsyn tarpellisiin paikkoihin. Huoltomies tilattiin satamaan ja vian syyksi löytyi puolen tulitikkuaskin kokoinen ruskea mötikkä. Olisiko jonkinlainen kondensaattori ollut? Kyliltä löytyi varaosa ja keinoantennilla testatessa vaikutti, että savu oli palautunut lähettimeen ja pysyi siellä.

Kun seuraavana päivänä suuntasimme Mona Passagen kautta kohti Quebeciä, oli kelit Helsinkiin kohentuneet. Sain kuitatuksi vanhan orderisähkeen. Juorutunnilla maalailin grande probleemaa ja kiittelin välitysavusta. Ehdinpä vielä avustamaan muutaman sähkeen kongolaiselle ennen heidän satamaanmenoaan.

Noina vuosina muutaman kerran laiva vei Mona Passagen itärannalle Puerto Ricoon. Länsiranta tuli tutuksi vasta tällä vuosituhannella, kun merkintälasku omaan ikälokikirjaan kertoi viisi tolttia tulleen täyteen. Sen kunniaksi lennettiin turistikyydillä muutamaksi viikoksi Hispaniolan saarelle. Jos sattui olemaan asiaa koto-Suomeen, kaivettiin shortsintaskusta klubiaskin kokoinen kännykkä, naputeltiin numero ja soittaa rimpautettiin. Kuuluvuus oli hyvä, eikä ukkonen räiskinyt päälle. Puhua piti lyhkäisesti, koska soittaminen oli kallista. Lähes puoli euroa minuutti.

TORNADO historiaa ja kuvia

Forums

TORNADO (8) - Jouluterveisiä

Lähettänyt TimoSylvänne La, 29.10.2022 - 11:50

Radiosähköttäjäkoulutukseen pääsyn suosituksena oli sähkötystaito. Merikokemusta ei vaadittu. Niinpä meistä opiskelijoista kellään ei ollut laivakokemusta. Koulun kesälomalla seuraavana keväänä pääsin parin kuukauden reissulle Wihurin tankkilaivaan junkiksi ihmettelemään merielämää.

Kirkkaana mielessä on ensimmäinen aamu, kun poosu tuli messiin täkkäreitten pöydän ääreen jakamaan hommia. Puheesta en mitään ymmärtänyt, eikä tilanne parantunut, kun poosu lopuksi osoitteli sormellaan:"Poika ottaa levangin ja pytsin ja torppaa alakongilla skotit ja turkin". Poosun mentyä ystävälliset seilauskaverit neuvoivat, mistä löytyvät ämpäri ja varrellinen pesuharja ja mikä pätkä alemman kerroksen käytävän seiniä ja lattiaa tuli pestä.

Vaikka merimieskielen ymmärrys jatkuvasti koheni, kesti toista vuotta, ennen kuin sujuvasti kuuntelin laivaporukan juttelua. Silloin jo pystyin seuraamaan konemiesten männänhaalauksiakin, joihin jokaisessa ravintolaillassa puhe ennemmin tai myöhemmin kääntyi.

Jos oli kieli ja ympäristö outoja, saattoi monelle vaikeinta olla oppia olemaan poissa kotoa. Suomesta liikennöivistä linjalaivoista pääsi mynsträämän ulos laivan tultua Suomen satamaan. Villin linjan laivoissa vielä 70-luvun alussa kesti jobi lain mukaan kaksi vuotta, ennenkuin oli oikeutettu vapaaseen kotimatkaan.

Jos oli halua oppia, selkiytyivät asiat vähän kerrassaan.

 

Jouluterveisiä

 

Suapko tänne tulla?”

Radiohytin peltinen palo-ovi oli vähän raollaan. Hämärältä kongilta kurkistavaa silmää en olisi tuntenut, mutta äänen tunsin: Paavo Miettinen Vänninsuolta Ylä-Savosta. Ensimmäistä kertaa poissa kotoaan ja heti junkin lentojobi New Yorkiin.

Suaphan tänne tok tulla”, yritin matkia murretta. ”Mikä ettei?”

No, kun tähän teijän huoneen ovveen on tällättynä räntti, jotta piäsy kielletty.”

Pääsy kielletty kyltti ovessa pitää olla radio-ohjesäännön pykälien perusteella. Saa tänne aina tulla, jos on asiaa ja minä olen paikalla. Mutta hyvä on tulla hissukseen, jos satun kirjoittamaan radiosta säätiedotusta tai on muuta radioliikennettä menossa.”

Mistäs sen tietää, millon työ ootta paekalla?”

Jos täällä ei ole ketään, silloin en ole paikalla. Työaika merellä on kahden tunnin pätkissä: kaksi tuntia radiopäivystystä ja kaksi tuntia vapaata. Alkamisaika vaihtelee laivan ajan mukaan. Aamuisin tasatunnilta kello kuuden ja kymmenen välillä. Illan viimeinen vahti päättyy kahdeksan ja kahdentoista välillä. Sitten saattaa olla vielä muina aikoina paperihommia”

Teellä se taetaa olla raskas homma tuo ratiotievustelu, kun aena pittää piästä huilaelemmaan het' kohta?”

Enemmän on kyse siitä, että laivaan on saatavissa yhteys mahdollisimman usein vuorokauden aikana. Nyt ajamme kohti Karibian meren Curacaon saarta ja varustamon ilmoitus määräsatamasta tulee radiolla joskus matkan aikana. Tieto pitäisi saada välittömästi, jottei kovin kauan ajella väärään suuntaan. Sitä paitsi täällä radiohytissä ei pruukata teititellä, vaan sinutellaan. Se on eri asia, jos kippari ja joku perämiehistä teitittelee. Vaan mitäpä olisi asiaa?”

Pitäes piästä soettammaan koetpuoleen Vänninsuolle, jotta hyvin on matka männy ja laeva on pysynnä pinnalla. Laevamiehet käski kiivetä tänne katolle, jotta jotenkin jollain kipinällä soetetaan. Vuan ovatpa suattaneet tuas turhoo juoksuttoo, kun ovat aemminnii käskennä ehtimään jottaen peräveskuapin avvainta ja ruumanpohjalta haeskella jottain muaruuvija. Vuan enhän minä kottiin soettas, kun meillä ei oo puhelintakaan, vuan kaappiaalle, joka sitten kertoo terviisijä koetväelle.”

Nythän täältä Usan iistkustilta on niin huonot radiokelit, ettei ole moneen päivään kuulunut Suomeen. Meidänkin viestit kulkevat lähempänä Eurooppaa olevien laivojen välityksellä.”

Vuan kaanis ilimahan nyt näättäs olovan. Laevakin männä jytkyttellöö kun kiskoja pitkin. Pittääkö se olla ulukona myrsky, ennen ku ratijolla kuuluu?”

Ei nämä maanpäälliset säät vaikuta radiokuuluvuuten vaan auringon toiminta ja sen vaikutus maan ilmakehän ylemmissä kerroksissa. Muutamat muutkin täällä laivalla odottelevat mahdollisuuksia soittaa Suomeen. Jos radiokelit paranevat, Suomeen saattaa kuulua aamuyöstä kolmen neljän aikoihin. Voin kyllä käskeä vahtimiehen silloin purraamaan.”

Minkä takia sen vahtimiehen pittää purra? Minuako se purree? Mistä kohasta?”

Ei, ei se pure, vaan purraaminen tarkoittaa laivakielellä herättämistä. Vahtimies käy sinut herättämässä, jos saadaan radiolla niin hyvä yhteys Suomeen, että puhelu onnistuu.”

Tiällä kun on ilimaset evväät ja petipaekat, niin suapiko virman tilliin soettookkii?”

No ei sua. Lyhytaaltopuhelut maksavat vähän yli kympin minimissään ja sillä saa puhua kolme minuuttia. Laivapojan kuukausipalkalla voit jutella kotjpuoleen muutaman tunnin puhelun. Sinulle olisi nopeampaa ja edullisempaa tiedottaa kotiin sähkeellä.”

Eepä sinne kottiin voe sähköö lähettöö, kun ei meillä oo sähköö. Meillä on semmoiset petromaksit.”

Tarkoitan sähkösanoman lähettämistä. Kirjoitat asiasi paperille tämmöiselle sähkelomakkeelle. Minä välitän sen Suomeen sähköttämällä radioteitse Keimolan rannikkoradioasemalle. Viestisi kirjoitetaan paperille kuten kirje ja lähimmän lennättimen lähetti vie sen kotiisi.”

Vuan tokkiisa, annappas sitten muutama paperi ja kynä, niin alan muistelemmaan terveesiä.”

Se maksaa tämä sähkösanomankin lähetys. Jokaisesta sanasta menee maksu erikseen ja minimimaksu on seitsemästä sanasta.”

Niinpä sitten yhdessä laadittiin vähillä sanoilla sähkösanoma:

 

isäntä ja emäntä miettinen vänninsuo =

curacaoon matkalla stop hyvää joulua =

paavo

 

Vähän tuossa törsättiin ylimääräisillä sanalla laittamalla osoitteeseen emäntäkin. Vaan kerroin Paavolle täkkärien huomenna alkavasta tankkijobista. Siitä kertyy ylitöitä niin paljon, että useammankin ylimääräisen sähkesanan niillä tuloilla kustantaa.

Forums

TORNADO (7) - Uusi päällikkö

Lähettänyt TimoSylvänne Ti, 25.10.2022 - 19:16

New Yorkissa East Riverin öljykaijassa lossatessamme vaihtui päällikkö. Uusi kippari toi tullessaan sellaisia terveisiä varustamon konttorilta, että seuraavalla kuormalla tienataan redarille laivan hinta.

Vaikka rahtitulot eivät laivaporukan palkkoja nostaneetkaan, ilahduttivat uutiset meitäkin: vanhan öljypurtilon myynti romuksi varmaan lykkääntyisi, ja töitä riittäisi ainakin niin pitkäksi aikaa, kuin muutaman viikon rahtaus tuottaa omistajalle laivallisen rahaa. Kunhan työpaikkamme edelleenkin suostuisi pysymään pinnalla. (Nyt jälkeenpäin on tiedossa, että laiva kuskasi öljylasteja vielä kuusi vuotta. Viimeinen lasti jäi ajamatta laivan kunnon vuoksi. Romutettavaksi Taiwanille vietäessä oli jo varoen kuljettava kannella – kertovat mukanaolleet - ettei ruosteen läpi tipahtanut öljysäiliöön.) )

USA:ssa on melko vilkas vesiliikenne joilla ja järvillä. Hinaajat työntävät pitkiä proomuletkoja. Suurilla järvillä jopa kolmesataa metriä pitkät laivat kuskaavat bulkkitavaraa. Jos suomalaiset Trafin virkamiehet pääsisivät konsultoimaan, vesiliikenne lopetettaisiin ja kuljetukset siirrettäisiin pyörille ja vähäsen kiskoillekin.

Aikanaan lähdettiin painolastissa ajelemaan alaspäin East Riveriä. Luotsin opastuksella ja uuden päällikön johdolla, vai mitenkä se hieno pykälä on muotoiltu. Jossain siinä YK:n rakennuksen huitteilla huomattiin vastaan tuleva jenkkien sotalaiva. Kippari komensi välittömästi vahtimiehen valmiiksi standardibrygälle lipputervehdystä varten. Nääs kauppalaivat pruukavat lipulla tervehtiä sota-aluksia.

Suomen lippu hulmahteli joulukuusen kahvelissa. Sotalaivan kohdatessamme kippari karjaisi lipputervehdyksen, ja puolikas alkoi viiraamaan lippua. Vaan kankaan nurkka oli takertunut kahvelin tukivaijereihin, eikä halunnut tulla alas. Vahtimies tempoi naruista, ja kippari huusi paapuurin siivellä. Sotalaivassa musta mies totisena tuijotti valkoinen koirankuppi alassuin päässään ja lippunarut kourissaan meidän standarttibrygälle: kun Suomen lippu olisi alhaalla, hän laskisi jenkkilipun. Lopulta kun puolikas roikkui melkein koko painollaan selkä alaspäin lippuliinoissa, kahvelin nokkaan jumittunut kangas repesi ja lippu tulla hulmahti alas ja puolikas istualleen. Isäntämaan sotalaiva oli jo kaukana ahterissa, mutta meidän uuden kipparimme ääni kuului vielä tovin jos toisenkin.

Matkan alussa oli perinteinen tankkilaivan sähkösanomien lähetysurakka redarille, rahtaajille, ja lastaussataman uudelle meklarille ja sipsulle. Laivaan tulleen uuden porukan henkilö- ja palkkatiedot oli keräiltävä ja rulla päivitettävä. Sittenpä saikin rauhoittua matkanteon arkeen. Tosin Bahaman Freeportiin ajettaisiin vain muutama päivä.

Uusi päällikkö oli tiukan tuntuinen. Ei paljoa puhellut ja teititteli kaikkia. Noilla vesillä ei ollut mikään tropiikin helle, joten päällystön messissä jokaisella oli jonkin sortin paita ruoka-aikoina.

Grand Bahaman Freeportissa tankkilaivat töijättiin rannikon edustalle rakennettuihin diktaaleihin, teräslaitureihin. En ollut ennen moisia nähnyt, joten kiinnostuneena nojailin reelinkiin rakenteita silmäillen. Kunnes ovi rämähti auki ja tuttu huuto kuului. Sen verran sain selvää, että satamaan tultaessa radiosähköttäjän kuuluu olla radiohytissä, jos klaarauksessa ilmenee tarvista johonkin poikkeavaan. Niinpä sitten kiireellä marssin pitkin kongia ja kiipesin leidareita radiohyttiin takanani päällikön ääni ja kolmantena päällikkö.

Eipä siinä mitään peruuttamatonta tapahtunut. Kun oli tullut selväksi uuden kipparin staili, sujui kaikki yhteisymmärryksessä. Merelle päästyämme brygällä kahden kahvilla jo joviaalisti juttu juoksi. Seuraavaan satamaan tultaessa kipparin koputteli ovella: oli tarvista lainata partakonetta. Sittenpä jo sinuteltiinkin.

Bahamasaarille ensimmäisenä eurooppalaisena lie saapunut Kolumbus. Muutaman vuosikymmenen kuluttua paikalliset asukkaat (noin 80 000) oli viety Hispaniolaan orjiksi tai tapettu. Saaristo oli asumaton reilut sata vuotta, kunnes britit valtasivat saaret espanjalaisilta.

Joku on laskenut, että saaria olisi noin 700. Asuttuja vain kolmisenkymmentä. Britit soivat bahamalaisille itsenäisyyden 1973, eli samana vuonna kuin lastasimme tätä öljykuormaa.

Bahamasaaret kuuluvat Brittiläiseen kansainyhteisöön, joten tuore kuningas Charles III on muodollinen valtias. Freeportin vapaakauppa-alue oli perustettu 1955.

Bahama on merenkulkijoille tuttu mukavuuslippuvaltiona. Suomalaisia laivoja sinne liputettiin urakalla 1980-luvun lopulla. Bahaman lipulla seilaa paljon pasiseereja.

Freeportissa oli Suomen konsuli. Ajelin venekyydillä rantaan ja kävin rullaan leimauttamassa mönstränneiden tiedot ja jätin konsulille heidän mukanaan tulleet siirtorullat (vai mikä sen nimi olikaan, minkä mönsträysmies täytti Suomesta lähteville matkaa varten). Yleensä Suomen konsulit tai kunniakonsulit olivat hupaisaa väkeä, joilla ei ollut aavistustakaan, että heidän hommiinsa saattaisi kuulua laivan henkilöstöasiakirjat. Neuvojeni mukaan konsuli läiski riemulla leimoja rullaan ja innokkaana kyseli, eikö keksittäisi vielä jotakin muuta leimattavaa.

Freeport oli jo tuohon aikaan suosittu kasinokaupunki ja jenkkien turistipaikka. Hinnat olivat sen mukaisia. Eipä öljykuljetustyöläinen olisi rohjennut pyrkiä kasinoiden tuikeitten tampuurimarsalkoiden ohi, vaikka olisi vuoden ulosmaksukin ollut täyttämässä taskuja.

Freeportin lastin purkusatama oli Portland, Mainen osavaltiossa.

Portland on asukasluvultaan vähän Joensuuta pienempi. Kaupunki on ensimmäisen kerran perustettu 1623. Alue on tunnettu monilla nimillä: Machigonne, Indigreat, Elbow, The Neck, Casco ja Falmouth. Kaupungin talous on kukoistanut, kunnes kaikki on tuhottu muutamaan kertaan. Ensin sodassa alkuperäisiä asukkaita vastaan. Sitten Royal Navy tykkeineen oli asialla. Noin sata vuotta myöhemmin kaupungin hävitti tulipalo. Nykyisin asukkaita työllistää merkittävästi kauppa- ja logistiikka-alan yritykset sekä satama, jonne on rakennettu öljyputki Montrealista.

Painolastimatkalla Aruba for orders saatiin varustamosta murheviesti. New Yorkista lomalle lähtenyt toinen konemestari oli menehtynyt. Joulukuusen kahveliin hiivattiin Suomen lippu puolitankoon. Muulloin en ole suruliputusta laivassa nähnyt.

Matka lastaussatamaan päätyi aikanaan Bajo Grandeen. Muistaakseni Maracaibolahdella La Salinan vastarannalla. Kesän helle oli paahtava ja sisällä vielä kuumempaa. Huoleti istuimme edelleenkin syömässä päällystömessissä ilman paitaa.

Forums

TORNADO (6) - New Yorkiin

Lähettänyt TimoSylvänne Ma, 24.10.2022 - 07:27

Holyroodista, Newfounlandin koillisnurkalta, matka vei jälleen Maracaibolahdelle La Salinaan. Kuormattiin noin 30 000 tonnia raakaöljyä Puerto Ricon Guayanillaan, lähelle Poncen kaupunkia. Poikkeuksellisen lyhyt matka, vain muutama päivä. Toisaalta laituri oli pitkä ja ulosvientiä piti pitkän laiturin päähän kärrätä vähillä porukoilla, kun oli Pääsiäinen. Kerkesin silti poiketa Poncen nähtävyyksiä tutkailemassa.

Puerto Rico oli ollut Kolumbuksen ajoista lähtien Espanjan siirtomaa. Espanja-USA sodan tuloksena sekä Kuuba, että Puerto Rico siirrettin Yhdysvaltojen hallintaan vuonna 1898. Kuuba itsenäistyi ”Yhdysvaltojen suojeluksessa. Puerto Ricosta tuli Yhdysvaltojen itsehallintoalue. Neljä kansanäänestystä on järjestetty, jatkuuko nykyinen itsehallinto, itsenäistyykö saari vai muuttuisiko se Yhdysvaltojen osavaltioksi.

Kovin tutuilta tuntuvat nykyisen Puerto Ricon kuvernöörin ajamat talousuudistukset: kouluja suljetaan, tai yksityistetään. Sähköverkkoja yksityistetään. Eläkkeitä leikataan. Varmaankin myös rikkaimpien veroja alennetaan, kuten tavoite oli Englannissa ja edelleen on tavoitteena Suomessa.

Seuraava lasti La Salinasta kuormattiin Quebeciin ja Providenceen. Päästiin jälleen rauhoittumaan merelle. Matkaan vierähti vajaat kaksi viikkoa.

Nuorena on eittämättä ollut Providencessa tehoavaa viehätysvoimaa, kun keskellä päivää hampurilaisbaarissa joku paikallinen vanhempi mieshenkilö tuli ehdottelemaan heille lähtöä. Kun en ”ehtinyt, kun laiva oli lähdössä” ystäväehdokas pyysi kirjeenvaihto-osoitetta. Jotakin Pekka Puupäätä Ruotsissa hänelle riipustin.

Laiva oli rahdattu hakemaan seuraava öljykuorma Curacaosta. Kun tutkin karttaohjelmaa, näyttää lastauspaikka olevan vähän Willemstadin – pääkaupunki – eteläpuolella oleva Fort Beekenburg Caracas Bayn rannalla. Tuttu linnake. Nyt tuossa entisessä öljylaiturissa näyttää olevan iso risteilyalus.

Curacao on yksi ABC-saarista eli Aruba, Bonaire ja Curacao. Kaikki ovat tulleet tankkilaivaporukoille tuttuiksi. Saaret ovat osa Alankomaiden Antilleja. Toinen osa sijaitsee Pureto Ricon itäpuolella. Kolumbuksen jäljiltä saaret olivat Espanjan hallinnassa mutta 1600-luvun alkupuolella siirtyivät Alankomaiden Länsi-Intian kauppakomppanille.

Espanjan hallinnon alussa kaikki paikalliset asukkaat tapettiin. Nykyisin saarilla kerrotaan asustavan ainakin 80 eri kansallisuutta.

Fort Beekenburg on 1700 luvun alussa hollantilaisten rakentama linnoitus. Materiaalina tiiliskivet, mitä on purettu laivoista painolastina. Kuten kuvista näkee, käytiin ihmettelemässä vanhoja muureja ja tykkejä kaktusten keskellä.

ABC-saaret saivat aiemmin elantonsa öljybisneksestä. Sekasorto Venezuelassa on vähentänyt öljyn merkitystä. Turismi ja veroparatiisikähmintä tuovat nykyisin saarille tuloja.

Seuraavaksi purkauspaikaksi ilmoitettiin New York. Lukiessani vanhoja kotiin lähettämiäni postikortteja on niissä mainitut seuraavat satamat vaihtuneet aivan toisiksi. Niinpä oltiin savolaisittain matkalla New Yorkiin, tahi jonnekin muualle. Tai päinvastoin.

Kippari oli kertonut lähtevänsä lomalle seuraavasta satamasta. Niinpä varustamo ilmoitti sijaiseksi tulevan uuden päällikön. Oli konekakkoselle tuttu. Tiesi, että tämä päällikkö oli käynyt Jenkeissä merikoulun. Kakkonen kertoili, että uusi kippari vaatii päällystön messissä kaikille kauluspaidat. Päällikköhän söi laivassa salongissa siiffin ja förstin kanssa. Tokihan hän sai määrätä päällystölle tropiikissa vaikka villapaidat. Kovin vähäisissä kamppeissa pruukattiin etelän helteiden hikisessä kuumuudessa aterioida. Joillakin vain shortsit ja kusiluistimet.

Toukokuun lopussa täydessä öljylastissa ankkuroitiin New Yorkin edustalle Staten Islandin Stapletonin ankkuripaikalle. Meklari järjesti venekyydin rantaan, kun oli tarvis viedän lääkärinhoitoa vaativia potilaita vastaanotolle. Tuohon aikaan ainakin toinen World Trade Centerin rakennuksista oli vielä työn alla. Ostimme lääkärin määräämät tropit drugstoresta kadun toiselta puolen, missä tornia rakennettiin. Ostin sieltä myös muodikkaat Ray Ban aurinkolasit. Kalliit olivat. Muistelen USD 25 ja taalan kurssi oli kuuden ja seitsemän markan välillä

Öljysatamaan ajettiin ylös East Riveriä ali monien siltojen, ohi YK:n tulitikkuaskin muotoisen rakennuksen ja ohi Rooseveltin saaren. Olihan vaikuttavia näkymiä tuijotella standarttibrygältä.

Koska porukkaa oli kevään mittaan vaihtunut, oli tarvis käydä Suomen konsulaatissa leimauttamassa rulla, eli laivan virallinen miehistöluettelo. Taksikyydillä ajeltiin jonnekin Manhattanille. Mukaan laivalta vyöräytyi vapaana olevia turisteiksi lähtijöitä.

Komeassa korkeassa talossa oli konsulaatti. Isoista lasi-ikkunoista näkyi kadun toisen puolen talot. Osava ja virallinen meininki vallitsi konsulaatissa. Leimat lyötiin kyselemättä oikeisiin paikkoihin. Lopuksi toivotettiin kiitos ja näkemiin. Myöhemmin sai tottua siihen, että Suomen kunniakonsulit pikkuisissa satamissa eivät olleet kuulleetkaan mistään laivojen miehistöluetteloista. Mutta olivat hyvllään, kun joskus pääsivät käyttämään leimojaan.

Seuraava taksin osoite oli Imatra haali Brooklynissa. Kun poistuin taksista, talonseinustaan nojaileva resupekka kajautti suomeksi:”Anna taala, perkele”.

Tuohon aikaan tuota New Yorkin aluetta nimitettiin Finntowniksi. Suomalaisia kulmilla on asustanut jopa 10 000. Viime vuosituhannen lopulla Finnotownin nimeksi on vaihtunut Chinatown. Suomalaisista muistuttaa vielä kadunpätkä Finlandia Street.

Haalilta jäi mieleen iso sali. Ovi oli auki, muttei paikalla ollut ketään. Seuraava taksin osoite oli Little Finland, Manhattanin 86. Streetillä. Kuten suomalaisen kuuluu, syötiin lihapullia. Suomalainen haluaa olla kuin Suomessa, vaikka olisi toisella puolen maapalloa.

Presidenttien ja valtaapitävien kaveri, baarin perustaja Tyyni Kalervo, os. Hyryläinen ei ollut paikalla. Hänestä ja presidentti Kekkosesta oli seinillä isoja valokuvia. Melko tuore kirja on julkaistu rouvasta ja hänen aikaansaannoksistaan. Kirjoittaja on Hesarin toimittaja Teemu Luukka ja kirjan nimi: New Yorkin uhmatar : Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina.

New Yorkin vesillä on eurooppalaisia tutkimusmatkailijoita ollut jo 1500-luvun alkupuolella. Hudson joki on nimetty englantilaisen Henry Hudsonin mukaan. Hollantilaiset perustivat saarelle turkisaseman. Paikka sai 1632 nimen Nieuw Amsterdam. Kerrotaan hollantilaisten ostaneen alueen alkuperäisasukkailta. Tutkijoiden mukaan moinen kauppa olisi ollut mahdoton, koska alkuperäisasukkaiden kulttuurissa maata ei kukaan voinut omistaa. Maa oli tarvitsevien käytettävisä.

Ei ollut pitkä Uuden Amsterdamin historia. Englantilaiset valtasivat kaupungin kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Nimeksi vaihdettiin New York, Yorkin herttua Jaakko II:n mukaan.

Kauaa ei tankkilaivaa New Yorkissakaan purettu. Iltapäivällä Venlan päivänä lähdettiin painolastissa East Riveriä etelään, ali monien siltojen. Toistaiseksi määränpää oli Bahama saarten Freeport.

 

TORNADO historiaa ja kuvia

Forums

TORNADO (5) Ulosvientiä

Lähettänyt Anonymous (ei varmistettu) To, 13.10.2022 - 19:53

Mites täällä saa ulosvientiä?”, oli ensimmäisiä kysymyksiä, mitä kuuli laivaan saapuvalta uudelta porukalta. Aavan meren tuollapuolen, maitten ja merien takana ei kenenkään työsuhteen jatkumiselle kuitenkaan tyytyväisyys laivan ulosvientikulttuuriin ollut ratkaisevaa. Harva tyytymätön olisi ollut halukas sen takia perumaan jobinsa ja maksamaan oman kotimatkansa ja uuden työntekijän lentomatkan kustannuksia. Mutta jos joskus oli kotimaan kaijaan satuttu töijäämään, joku ulosvientinäkymiin pettynyt haki dokumenttinsa pois ja siirtyi etsimään lupaavampaa ulosvientilaivaa.

TORNADO tankkilaivassa ulosvienti oli radiosähköttäjän hommia. Sikelikaappi, jonne tavarat kannettiin oli alakongilla monen mutkan takana. Kantaminen oli työlästä. Kun edellinen juttuni loppui Smirnoffin merkeissä, niin vähän selostusta aiheesta.
 

Ulosvienti tarkoitti sipsujen eli laivakauppiaiden oikeutta myydä laivoihin tuotteitaan verovapaasti. Suurin osa laivaväelle tuotavista hankinnoista oli alkoholia ja tupakkaa. Jos oli tiedossa, että Suomesta lähtetvä paatti palaa takaisin kotimaahan, oli tilauslistoilla myös elintarvikkeita: voita, kinkkuja, juustoja, poronlihaa, monenlaisia herkkuja.

Kaukoidän sipsut olivat erikoistuneet rahtaamaan repertuaarinsa redille ankkuroituneisiin laivoihin: ruuman luukku tai henkilöstön päivähuone muutettiin hetkessä valintamyymäläksi. Tuotteina oli enimmäkseen radioita, mankkoja, kameroita, silkkivaatteita ym.

Ulosvienti tutustutti merenkulkijat V.S.O.P ja XO-konjakkeihin ja 12 vuotta vanhoihin viskeihin. Savukkeet ja olut eivät olleet mitään kustannuksia, vaan jos joltakin oli loppu, toiset tarjosivat. Toisin kuin maissa, ei laivayhteiskunnassa nauttinut suurta kunnioitusta ja arvonantoa pyrkimys hyötyä lähimmäisen puutteesta.

Laivalla ulosviennistä määräsi päällikkö, kuten kaikesta muustakin. Ulosvientipolitiikkaa oli melkein yhtä monenlaista, kuin oli päälliköitäkin. Kerrottiin, että useimmiten kongolaisissa laivoissa ei saatu ulosvientiin alkoholia ja laivan tultua satamaan lähes koko porukka kiirehti maihin janoa sammuttamaan. Jotkut päälliköt eivät rajoittaneet lainkaan ostoksia ja loput olivat siltä väliltä.

Yleisimmät ulosvientikäytännöt olivat tilauslistat ja slabit, tai niiden välimuoto. Tilauslistoja laivakaupan hoitaja jakeli messeihin ennen satamaan saapumista. Jokainen sai merkkailla tuotteita toiveensa mukaisesti. Tilausehdotukset kävi päällikkö läpi ja lokasi tai sitten ei. Laivakauppias kuljetti tuotteet kaijalle, mistä ne kannettiin lukolliseen sikelikaappiin ja päälle tulli laittoi blomminsa. Satamasta lähdettyä kansainvälisillä vesillä – tai ehkä ennenminkin – sikelikaappi avattiin ja tilatut tuotteet jaettiin.

Slabi oli kioski, mistä sai ostaa tarjolla olevia tavaroita. Ostaminen tarkoitti, että ostokset kirjattiin listalle ja velotettiin palkanlaskun yhteydessä. Laivaväellä saattoi olla mahdollisuus esittää slabin hoitajalle omia toivetaan halutessaan joitakin harvinaisempia herkkuja.

Päällikkö määräsi, paljonko slabista sai kerrallaan myydä. Yleinen ransuuni oli kerran viikossa – yleensä lauantaisin – pullo viinaa tai keissi kaljaa. Tupakalle ja alkoholittomille tuotteille ei ollut rajoituksia.

Useimmiten slabin ja ulosvientitilausten hoito kuului stujulle, joka muutenkin asioi sipsujen kanssa provianttihankinnoissa. Joissakin laivoissa kipinä hoiti laivaväen ulosvientiä. Pisneksen hoidosta saattoi saada viiden prosentin hoitopalkkion. Jotkut päälliköt halusivat tästä viidestä prosentista osinkonsa.

Kuukauden ulosvientimyynti oli hyvinkin kipinän kuukausipalkan suuruinen ja toi siis viisi prosenttia lisää palkan päälle. Kovalla työllä oli lisä hankittu. Tankkilaivat töijättiin usein pitkien kaijojen päähän ja sipsu purki kuormansa lähimmillään rannalle kaijan tyveen. Usein laivassa oli paikalla pelkästään työssäolevat, muu väki oli pyyhkäissyt maihin. Kantoapua ei hevin löytynyt, ellei venttiilivahdissa olevat täkkärit ja pyssässä vähemään kiireiset ehtineet apuun. Kysyttiin kuntoa raahata pari sataa keissiä juomia ja kymmenittäin savuke- ja muita pahvilaatikoita laakongille, siitä ylös täkille ja mutkien kautta sikelikaappiin. Nuorena miehenä siirtyi parhaimmillaan viisi kaljatölkkikeissiä päällekkäin pinossa kerrallaan. Silloin piti käsikopelolla kulkea, kun ei pinon takaa nähnyt eteensä.

Sen lisäksi, että sai viiden prosentin provikan oli etuna – tai haittana – ettei ransuuni koskenut slabinhoitajaa. Sen seurauksena iltaruokailun jälkeen usein koko messi – no, pari perämiestä ja konemestaria - marssi perässä ottamaan ruokaryypyt tai pari kaljaa ennen iltavahtia tai sen jälkeen. 15 prosentin provikkakaan ei olisi riittänyt kattamaan näitä työtovereiden wellfare kulunkeja. Mutta tärkeämpää oli höveli ilmapiiri.

Jos jollakin laivaväessä ilmeni alkoholiongelmia, päällikkö saattoi yrittää parantaa tilannetta määräämällä viinakiellon. Murheellista oli käännyttää tämmöinen asiakas tyhjin käsin pois slabijonosta. Sekin tuli opituksi, että jos viinakieltolainen tilaa keissin Florida-vettä, se on parempi vetää yli ennen päällikön tarkastusta.

Ankaran ruumiillisen urakoinnin ja messitovereiden huoltamisen lisäksi saattoi slabinhoitajalle koitua riesaa ransuuneista. Yöllä saattoi herätä koputukseen ovelta:”Shaiskos ostaa toisen keissin” tai ”pullo särkyi, shaiskos toisen tilalle”.

Ensimmäisestä ulosvientitilauksestani päällikkö lokasi melkoisesti pois. Slabissa ei saanut olla kuin muutamaksi viikonlopuksi myytävää. Ransuuni oli viinapullo tai kaljakoppa lauantaisin.

Ensimmäisen lauantaijaon jälkeen joskus iltapäivällä koputeltiin asuinhytin ovelle. Kynnykselle ilmaantui suurikokoinen matruusi. Lisää juomista pitäisi saada. Opastin häntä, että päälliköltä pitäisi saada lupa myydä lisää. Seuraavaksi ovelle ilmaantui perämies samoista kemuista. Hän ei pyydellä vaan määräsi, mitä kaikkea slabista pitäisi saada. Ehdotin, että käydään yhdessä kysymässä päälliköltä lupa. Ei lähdetty kipparin pakeille, mutta kuulin laajan ja värikkään kuvauksen itsestäni. Ehkä kuitenkin oli sen väärtti, koska myöhemmin ei ylimääräisen juoman hakijoita ilmaantunut. Poikkeustapauksena oli, jos joku innoissaan sattui pullonsa särkemään.

USA:ssa sipsuilla oli samanlainen kuponkienkeruusysteemi, kun aikanaan Suomessa oli paperinkeräyksessä. Ostoista sai kuponkeja ja tietyllä kuponkimäärällä sai jonkin esineen. Isot ostokset saattoivat oikeuttaa kalliinkin laitteen saamiseen. Villin linjan paateissa ei kupongeista paljoa hyödytty, kun ei ehkä enää koskaan tultu saman sipsun asiakkaaksi. Eräs jenkkikauppias tulla tupsahti laivaan laskujaan hoitamaan ja pahoitteli olevansa kovin kiireinen: samassa satamassa kreikkulaiva oli seissyt odottamassa toista vuorokautta, että kupongeilla kerätty kamera toimitettaisiin laivaan ja laiva pääsisi lähtemään.

Myöhemminkin jouduin joissakin muissa laivoissa slabinhoitajaksi. Ja kantohommiin, vaikken ollutkaan slabinhoitaja. Tsingtaossa olin tilannut Tsingtao-olutta kymmenen koppaa. Stuju kävi sanomassa, että laiturilta jonkin varaston päädystä tilauksen voisi hakea. Pullot olivat kolmen vartin lasipulloja. Muistaakseni 12 pulloa paksusta pahvista tehdyssä laatikossa. Paino 14 kiloa. Laiva oli tyhjä, joten laakonkia ylös ja neljänteen kerrokseen oli hikistä hommaa.

Tuohon aikaan oluen kulutukseni ei ollut kovin mittavaa. Kun merimatkalla Acapulcoon sana levisi kaljakopistani, kävi poosu ne ostamassa. Sovittiin, että pursimies Acapulcossa tuo maista saman määrän paikallista olutta tilalle. Kun oltiin perillä ja päästiin mahin, ilmaantui melkoinen pino kaljapurkkikoppia radiohytin viereiseen komeroon.

Forums

H. (ei varmistettu)

La, 15.10.2022 - 13:46

Systeemi jossa ulosmaksaja tilasi tulijalle vaan saattoi olla yllätyksellinen. Näin kävi kerran Venetsiassa missä tulin päälle. Lähtijä oli tilannut paikallista suosikkijuomaa Camparia laatikon verran. Hyvä juoma - hyvä mieli! Avatessani kuitenkin koitti yllätys. Kyseessä oli 12pullon laatikko, mutta se - kuutio - olikin täyetty kartion muotoisilla kruunukirkillisillla Camparisoda-pulloilla. Niitä mahtui siihen 400kpl! Sanomattakin selvää, että niitä jäi seuraajallekin neljän kk:n törnin jälkeen, vaikka "coctail" kylmänä maistuikin tosi hyvälle...

Mutta eräs asia on joskus mietityttänyt, eli (pohja)slabin rahoitus. Kenen varat olivat siinä kiinni; stujun/kipinän vaiko varustamon? Monessa laivassa kun oli perusslabi, joissain kattavakin.

TORNADOn jobi (4) - itäkustilla

Lähettänyt Anonymous (ei varmistettu) Ke, 05.10.2022 - 10:09

Quebecissä maaliskuun puolivälissä purettiin La Salinan öljyä kolme päivää. Tankkilaivaa lastattaessa öljy virtasi laivan moniin lastitankkeihin paineella maista. Laivasta lasti pumpattiin maihin omilla pumppuruumassa olevilla pumpuilla. Kylmillä vesillä raskasta öljyä piti lämmittää. Semmoiseen manöveriin oli lastitankeissa slingat, höyrypytket.

Osa kuormasta jäi laivaan vietäväksi USA:n itäkustille. St. Lawrencella mennen tullen jouduttiin vielä jäätä murtamaan, muttei enää juututtu kiinni. Myrskyjäkin noilla vesillä pruukasi olla. Tavalliset myrskyt ja keikutukset unohtuvat ammatin etuina. Taifuunit ja muut hirmumyrskyt kyllä olivat mieleenjääviä, kun turkki muuttuu skotiksi ja päin vastoin (=lattia muuttuu seinäksi). Tuona vuonna ajettiin jatkuvasti ”Bermudan kolmion” vesillä, muttei mitään epätavallista todettu.

Quebecista navigeerattiin vajaa viikko Rhode Islandin nykyiseen pääkaupunkiin nimeltään Providence. Cape Codin niemen juureen on kaivettu kanava, mistä Finnlinesin paatit kuuluvat ajaneen. Me kiersimme niemen. Mitähän byrokratioita olisi mahtanaut kanavaan meno vaatia?

Providence – suomeksi Kaitselmus – on perustettu 1636. Läheisestä uudisasukkaiden seurakunnasta harhaoppien takia paennut muutaman miehen porukka löysi sopivan paikan Providence- ja Seekonk-jokien suistosta. Amerikkaanhan useat olivat muuttaneet uskonnonvapauden vuoksi. Kuitenkin heti kohta kun oli uudessa maassa opittu elämään, alettiin vainota ja jopa surmata toisin uskovia. Sen seurauksena oma omaisuuskin karttui mukavasti. Pohjoismaalaisillakin tätä vallantavoittelua uskonnon varjolla esiintyi. Tästä voi lukea vaikkapa Vilhelm Mobergin kirjasarjasta Maastamuuttajat. No, monta vuotta eläneenä olen todennut, että jokaisella on omanlaisensa uskonto. Jos se suvaittaisiin, olisi monelta kidutukselta, murhalta ja sodalta vältytty.

Myöhemmin Providencesta tuli itsenäisen USA:n taloudellinen keskus. Hurskaat uskovaiset isät varustivat laivoja, jotka kuljettivat rommia Afrikan länsirannikolle. Rommilla ostettiin mustilta heimopäälliköiltä laiva täyteen orjia. Orjat vietiin Karibian saarille, jossa elossa säilyneet myytiin. Suosittu myyntipaikka Karibialla oli Tanskan Neitsytsaaret. Myyntituloilla ostettiin sokerinvalmistuksen ylijäämätuotetta melassia, joka vietiin Uuteen Englantiin romminvalmistukseen. Tämän kolmioliikenteen voitolla rakennettiin lisää laivoja.

Kun olimme Providenceen menossa sisään, tuli satamasta vastaan Henry Nielsenin tankkilaiva PASSAD III. Laiva tuli tutuksi pari vuotta myöhemmin. Silloin laiva kiersi maapallon Mustaltamereltä Mustallemerelle. Jäin kesken matkaa pois Japanissa, mistä lennettiin lomalle Joulun viettoon.

Illalla Providencen keskusta oli hiljainen paikka. Keskustaa kierrellessäni löytyi sentän yksi baari, johon poikkesin tilaamaan hanaoluen. Baarimikko supatti varoen, että tämä ei taida ihan olla sinun paikkasi. Silmäilin hämärään huoneustoon. Pelkästään miehisen asiakaskunnan kiiluvat silmät tuijottivat uusia Amerikasta ostettuja Lee-farkkujani. Onneksi juomalasi oli pieni, ja laittauduin jatkamaan matkaani. Kadulla seurasin selustaani, muttei kukaan lähtenyt seuraamaan.

Kolmantena purkusatamana oli Marylandin Baltimore. Maryland on nimetty 1632 brittien kuninkaan Kaarle I:n puolison Henrietta Marian mukaan. Oli Ranskan kuninkaan Henry IV:n tytär. Brittiläinen Baltimoren jaarli oli saanut alueen kuninkaalta käyttöönsä, ja nimeäminen oli kiitollisuuden osoitus. Paikallisilta Susquehannocks Irokeeseilta mielipidettä ei tässä vapaassa maassa taidettu kysellä. Heimon mukaan on nimetty ainakin joki ja yliopisto, varmaan paljon muutakin.

Jo vuonna 1973 Usassa oltiin tarkkoja ilmansaasteista. Laivalle marssi virkamies, joka ilmoitti korsteenista hetken pölähtäneen jotakin mustaa. Sakkoa määrättiin puolitoistatuhatta dollaria. Vieressä rannalla olevan laitoksen korkea piippu työnsi tauotta taivaalle törkyä sateenkaaren kaikissa väreissä. Aprikoimme, jotta mahtanevat tarvita päivittäisen rekkakuljetuksen kuskaamaan sakkorahoja.

Kuukauden kesti raakaöljyn jakelukierros ja palasimme La Salinaan hakemaan uutta kuormaa. Uskon päivänä lähdimme lastin kanssa matkaan kohti itäkustia, Portsmouth, New Hampshire. Paikka on Salemin yläpuolella, Bostonista pohjoiseen.

Saman päivän aikana sain lähetetyksi lastitiedot redarille Helsinkiradion kautta ja rahtaajalle itäkustin rannikkoaseman kautta. Määränpään meklarille ilmoitettiin ETA (arvioitu saapumisaika). Sipsulle lähti stujun ja siiffin pitkät tilaukset. Siiffin tilauksissa oli aina melkoinen oikoluku, kun öljyiselle paperinriekaleelle oli lyijykynällä merkkailtu tietoja ja kokoja erilaisista ruuveista, muttereista ja muista varaosista tuumineen ja milleineen. Sitten alkoi työpäivän jälkeen tulli- ja rahalistojen kirjoittelu ja jakelu messeihin. Jenkkiroopuskat piti keräillä edellisen matkan jäljiltä porukalta pois lajiteltavaksi passien väleihin.

Kuten on tullut mainituksi, radiohytin ja brygän välillä oli pieni luukku. Illan pimeydessä kolmonen ja vahtimies pruukasivat joutessaan pistäytyä pakisemassa niitä näitä luukun äärellä. Oli täyden kuun aika ja oltiin menossa Bostonin seutuville. Maineikas Bostonin murhaajakin oli puheenaiheena. Vahtimies lähti pentteristä kahvia hakemaan ja kolmonen naviskaan tekemään navigointihommiaan. Päällikkö tuli brygälle ja jotain asiaa hänellä oli luukun läpi. Silloinpa siihen ilmaantui vahtimieskin kahvikannu kädessään. Läimäytti kipparia olalle ja totesi ”täysi kuu ja Bostoniin menossa”. Tiedä sitten, kumpiko hämmentyi enemmän kun erehdys selvisi, ettei luukulla ollutkaan enää kolmonen, eli toinen perämies. Kippari sai sanotuksi ”jaha, kiitos” ja poistui kerrosta alemmaksi hyttiinsä.

Seuraavana aamuna kuului sähkötyksen 500 kHz kutsutaajudella laivamme kutsumerkki OGXZ (muistan kaikkien laivojeni kutsumerkit vielä ulkoa, paljon myös rannikkoasemien kutsuja ja erilaisia taajuuksia, jotka ovat hyviä pin-koodeina) itäkustin radioasemalta Chatham, kutsumerkki WCC. Viesti oli lyhyt: määränpää vaihtui itäkustilta Kanadan johonkin pieneen satamaan.

Alkoi lähtöpäivän radioliikenteen urakka uudelleen. Helppo on nyt muistella, että samat sähkösanomat piti lähettää uudelleen. Vilkkaiden rannikkoradioiden kutsumiseen saattoi vierähtää puolikin tuntia, ennen kuin yhteys onnistui. Silloin sai vasta vuoron jonoon. Jonotus saattoi kestää tuntejakin. Korvat oli oltava koko ajan hörössä, mitenkä jono eteni ja milloin kuuli oman kutsunsa ja sai sähkeensä lähetetyksi. Sen jälkeen seuraavan rannikkoradion kutsuminen.

Kanadassahan oli omat tullilistansa, jotka piti viedä messeihin täytettäviksi. Rahalistakin porukalle Kanadan taaloina.

Eikä mennyt kauaakaan, kuin rahtaaja vaihtoi määränpääksi jälleen USA:n itäkustin sataman. Kertoivat, että Kanadan pikkusatama oli jäätynyt pohjiaan myöten, eikä laivat päässeet laituriin. Nyt oli vuorossa Portland, Maine.

Edelliset listat oli ville aamusiivouksen yhteydessä tyhjentänyt roskakorista mereen. No, olihan kertynyt lisää rutiinia noihin paperitöihin ja ylitöiden määrä verottajan mieliksi kasvoi. Olin juuri lähettämässä porukan jenkkitaalojen tilausta varustamolle, kun toisesta vastaanottimesta jälleen kuului OGXZ. Peruin lähetykseni Helsinkiin ja aika pian sain itäkustin asemalta uuden orderin. Neljäs purkaussatama olisi Halifax, Nova Scotia.

Onneksi Kanadan listat oli vielä tallessa, joten tarvitsi vain kerätä porukalta rahatilaukset. Halifaxiin sitten mentiin. Tuli luotsi viemään laituriin. On kuvakin, missä pumppumies viittoilee brygälle, jotta töijäys sattuisi hollilleen. Sisäänklaarausta ei tehty, kun tuli oorderi seuraavaan paikkaan: Holyrood, New Foundlandin pohjoisrannikolla.

Holyrood oli tuolloin pieni kalastajakylä. Niin pieni, ettei löytynyt kartasta. Agentilta piti kysyä koordinaatit, mistä satama löytyy. Eipä siitä ole jäänyt mieleen muuta kuin rannan laituri. Internetkään ei paljoa tiedä. Nykyisin parituhatta asukasta. Jokin kaljanjuontifestivaali siellä kesäisin järjestetään.

Rivakasti hoitui purkaminen. Vain pari päivää oltiin laiturissa. Lähdön hetkellä kurvasi sataman öljysäilöiden takaa taksi vinhaa vauhtia laivalle. Pari täkkäriä ja koneoppilas kömpivät kyydistä. Laakonki oli jo hiivattu, joten täkille piti nousta luotsileidareilla. Erityisen suurta huolta tulijat kohdistivat valkoiseen pahvilaatikkoon, jonka kyljessä luki punaisella ”Smirnoff” ja jota täkkärit varovasti endalla hiivasivat täkille.

Kippari huusi tulijoille brygältä huutotorvella ja käski viemään viinakopan salonkiin. Myöhemmin siiffi naureskeli, että siellä se Smirnohvikeissi oli salongin pöydällä. Muttei siinä ollut yhtään pulloa sisällä.

Villen torppaukset olivat seuraavina viikkoina varsin vähäisiä. Lopulta selvisi syykin: ville oli piilotellut Holyroodin Smirnoff-pullot salongin sohvan alle. Vähitellen hän niitä toimitti oikeille omistajilleen. Niin hyvällä provisiolla, että meinasivat vähäisemmät, varsinaiseen työhön liittyvät velvollisuudet unohtua.

Historiaa ja kuvia laivasta

Forums