TORNADOn jobi (3) - Venezuelaan

Lähettänyt TimoSylvänne La, 17.09.2022 - 19:05

Venezuelasta kuuluu löytyvän maailman suurimmat öljyesiintymät. Yli sata vuotta sitten porat osuivat ensimmäisiin lähteisiin. Maracaibojärven alueelta on kartoitettu mittavimmat öljyvarannot. Tankkilaivaporukat tuntevat tämän maailman vanhimmaksi järveksi sanotun nimellä Maracaibolahti.

Vielä viime vuosituhannen lopussa venezuelalaiset tankkasivat autonsa ilmaisella polttoaineella. Vuosituhannen vaihteessa äänestettiin valtaan presidentti, joka sittemmin ”sosialismin” nimissä keskittyi oman valtansa pönkittämiseen ja omaisuuden keräämiseen itselleen ja tukijoilleen. Seuraaja jatkoi samaa politiikkaa. Nykyisin maassa vallitseva korruptio, rikollisuus ja murhaaminen ovat Venäjän tasolla. Armeija tukee tyrannia ja rahoittaa tuottoisasti huumekaupalla hyvinvointiaan. Miljoonat venezuelalaiset ovat paenneet naapurimaihin. Ja polttoaineen ostoon tarvitaan erillinen roopuska, joka oikeuttaa muutaman päivän jonotukseen bensa-asemalle, missä ei saa tankkia täyteen, vaan ainoastaan rajoitetun määrän menonestettä.

Mitenkäs tämmöinen liittyy kertomukseen tankkilaivajobista? No sitenkä liittyy, että ajaessamme painolastissa Salemista etelään Aruba for orders vastaanotin Helsinkiradiosta orderin, että lastauspaikka on La Salina (sanakirja antaa merkitykset ”ranta kosteikko” ja ”vesijättömaa”), Maracaibolahden koillisrannalla.

Kovin kummoisesti ei tarvinnut automaattiruorin suuntaa muutella. Ajettiin etelälounaaseen kohti Mona Passagea, joka salmi erottaa Dominikaanisen tasavallan ja Puerto Ricon. Salmi on kymmeniä maileja leveä, vaan silti siellä monetkin ovat onnistuneet navigoimaan rantakiville.

Mona Passagesta jatketaan samaan suuntaan kohti Venezuelan lahtea. Maan haju leviää nenään viimeistään siinä vaiheessa, kun luotsi jyristelee kovaäänisellä ja -tehoisella paatillaan puuriin. Sitten saakin ruorinpitäjä olla tarkkana, kun pujotellaan läpäi San Carlosin kanavan Maracaibolahdelle. Kaikki kulkijat eivät ole muistaneet keskittyä navigeeraukseen, koska siellä täällä vedestä pilkottaa mastontoppeja tahi muita laivan rakenteita.

Maracaibolahti on täynnään öljynporuastorneja. Öljyputkia kuuluu lasketun pohjaan parikymmentä tuhatta kilometriä. Nykyisin lähes kaikki elämä vedessä on tapettu vuotavien öljyputkien ja teollisuuden päästöjen seurauksena. Jokunen kalastaja jaksaa vielä sinnitellä pyytämässä öljynmakuisia vesieläviä.

Torstin päivänä kello 10 töijättiin öljykaijaan. Laiturissa ei vielä ollut maalattuna TORNADO nimeä, mutta kohtapa se jo ilmaantui. Oli hyvin säilynyt vielä viisi vuotta myöhemmin, kun jobi toisessa laivassa toi samaan laituriin.

Pyssäporukka tarjoili eksoottisen etelämaalaisen aterian, missä oli paljon valkosipulia. Eräs tyttäristä supatti, että ”kun pojat illalla lähtevät etsiskelemään tummia etelän senjoriittoja, eivät pääse lähellekään, kun valkosipuli löyhkää”.

Tuolloin 50 vuotta sitten satamaa ympäröi Cabimas niminen kylä. Mieleen on jäänyt paahteiset ja pölyiset hiekkakujat. Keskustasta löytyi kauppahalli, missä maan haju oli erityisen läpitunkeva ja voimistui varsinkin liha- ja kalaosastoilla. Elämä voitti, kun hallista löytyi ulko-ovi ja pääsi paahteiselle, pölyiselle pihalle hengittämään ”raikasta” ulkoilmaa. Internetti tietää kylän nykyään olevan satojen tuhansien asukkaiden metropoli.

Cabimas-kylän yöelämä oli keskittynyt kahteen vierekkäiseen paikallisen nuorison suosimaan paikkaan. Viikonlopun kirkkopyhästä johtuen toisessa oli palveluhenkilöstö töissä, mutta baari kiinni. Toisessa päinvastoin. Arkisina viikonloppuina paikalla saattoi olla paikallinen torviorkesteri trumpetteineen ja muine pilleineen.

Koska nyt oli iltapäivä alullaan, ei mielessä ollut yöelämä, vaan kuljeskelimme pitkin kylän muutamaa kujaa auringon armottomasti paahtaessa.

Edellisenä iltana olimme pyrkineet kulttuuririentoihin: ostimme liput kylän elokuvateatterin lännenkuvaan. Kyläläisten ponchojen ja olkihattujen seasta löysimme paikat keskeltä salia, juuri katon suojasta. Valkokangas ja salin etuosa olivat paljaan taivaan alla. Lintujen ja hyönteisten iltakonsertti raikui voimallisesti. Aprikoimme, kuuluukohan elokuvan pyssyjenpauke moisen laulukuoron seasta. Toivoimme myös, ettei puhkeaisi trooppisia sadekuuroja, joissa vettä tulee kuin vanhan lentokoneen vessasta.

Jos oli sali erikoinen, oli elokuvakin. Välillä kankaalla häilähti jotakin, välillä näkyi vain läheisten katulamppujen loiste ja taivaalta jokin kirkas tähti. Jossain vaiheessa paikalliset alkoivat nousta ääneti paikoiltaan. Ne, jotka olivat tulleet polkupyörillä, ottivat pyöränsä penkkirivinsä päästä. Kaikki suuntasivat tottuneesti kohti ulko-ovea; niin mekin. Ovella oli lipunmyyjä rahatukko kourassa ja lykkäsi jokaiselle poistujalle muutaman setelinriekaleen lipun hinnan palautuksena.

Nyt päivällä kujia kiertäessämme ilmaantui yllättäen tilaisuus ravita edellisestä illasta jäänyttä kulttuurinnälkää: pölyisellä hiekkakentällä oli suurehko teltta ja sen sivussa melkein teltan kokoinen kyltti: Sirkus.

Teltan ympärillä parveili ihmisiä ja arvelimme näytöksen sopivasti alkavan. Pääsylipputaulusta osoitimme lipunmyyjälle kalleimpia lippuja. Sorvi maksoi kahdenkymmenen Amerikantaalan setelillä kaikkien liput. Kassanhoitajan piti poistua kopistaan hakemaan lisää rahaa, jotta sai sorville takaisin riittävästi vaihtorahaa.

Kyläläiset istuivat teltan takaseinustalla halvoilla puupenkeillä. Meidät ohjattiin parhaille istuimille esiintymisalueen eteen. Juuri siihen, missä oli suuri mutainen vesilätäkkö. Niinpä pidimme parhaana siirtyä kyläläisten joukkoon kuivalle piippuhyllylle.

Pian esitys alkoikin – arvelimme. Silinterihattuinen sirkustirehtööri tuli mekastamaan yleisön eteen ja luultavasti sätti apulaistaan suureen ääneen. Meistä kukaan ei ollut kovin pätevä espanjan kielessä, muttei se haitannut, koska esiintyjien oudossa murteessa ei kovin paljoa espanjan sanoja kuulunut. Yleisö ympärillämme ymmärsi paremmin ja pyrskähteli tämän tästä nauramaan.

Mekin vedimme suuta hymyyn, kun konekakkonen pisti taskumatissaan lämmintä konjakkia kiertämään. Muttei se tuonut yhtään lisävalaistusta sirkusesityksen huutoon ja tömistykseen.

Periksi ei annettu. Vaikka konekakkosen taskumatti oli tyhjentynyt aikoja sitten, istuimme sitkeästi muun yleisön seassa. Kun oli liputkin maksettu parhaista paikoista. Kakkonen ja sorvi tosin olivat tehneet uudestaan edellistä pääkoneen haalausta ja pohdiskelivat syvällisesti nelosen ristipään sielunelämää.

Kesken koneremontin valot teltassa sammuivat. Uutta valoa saatiin, kun sirkustirehtööri sytytti areenan reunalle suuria kynttilöitä. Samalla alkoi kovaäänisistä jykevästi soida Finlandia.

Tirehtöörin kanssa koko aiemman ohjelman ajan kiljunut taiteilija työnteli lavalle ruumiskärrit. Ruumiskärriksi rakennelman tunnisti siitä, että laverilla oli musta ruumisarkku.

Kynttilöiden lepattaessa, Finlandian soidessa ja kyläläisten hurratessa areenalle sipsutteli kiiltävässä uimapuvussaan lipunmyyjänainen. Monien kumartelujen ja niiausten jälkeen tirehtööri apumiehinen avusti lipunmyyjän seisomaan avonaiseen ruumisarkkuun. Uusien lisäkumarrusten ja -niiausten jälkeen nainen istahti arkkuun ja yleisölle vilkuttaen katosi näkyvistä.

Tirehtööri ja taiteilija nostivat ruumisarkun kannen paikoilleen. Finlandia pauhasi kohti finaalia, vain yksi kynttilä tuikutti himmeää valoaan. Yht´äkkiä arkku hulmahti palamaan ja hetkessä ruumiskärreillä oli jäljellä enää musta tuhkaläjä.

Taiteilija juoksutti kärryä teltan taakse ja tirehtööri kumarteli joka suuntaan valojen sytyttyä.

Palatessamme laivalle poikkesimme juomassa pari kaljaa siinä baarissa, joka oli kirkkopyhästä huolimatta auki. Sorvi arveli, ettei ole tuon sirkuksen lipunmyyjillä kovin pitkä uraputki tiedossa, joskin sitä tulisempi ja valoisampi.

Savolaisella konekakkosella, jolla oli koulut käyty ja paloasiat hallinnassa, oli vankka mielipide palotempusta:

"Ruumiskärrin pöötälevyhän oelj lähes metrin paksune. Sen sissään oes mahtunna melekeen puelj katsommoo, vaekka oesivat polttanneet koko teltan."

Tuolloin 50 vuotta sitten La Salinan öljysatamassa toiminta oli tehokasta. Laivaan oli virrannut 30 000 tonnia raakaöljyä ja laiva oli lastissa. Kahdeksalta irroiteltiin naruja ja pääkone jyrähti käymään. Edessä olisi parin viikon rupeama Quebecin talveen.

Matkalla pohjoiseen pyssäporukallekin selvisi, että vähäistä oli valkosipulin määrä heidän tarjoilemassaan eksoottisessa etelän ateriassaan verrattuna paikallisten ruokiin.

Historiaa ja valokuvia

Forums