TORNADOn jobi (2) - Kanadaan

Lähettänyt TimoSylvänne To, 08.09.2022 - 14:30

Vuoden 1972 tammikuussa olin keikkunut kuivarahtilaivassa rautalastissa Pohjois-Atlantilla. Silloin säätiedotukset toista viikkoa ilmoittivat vastaan tulevan ankaria myrskyjä tuulen voiman ollessa ”12 beauforts or more” (internetti osaa muuntaa tuulen nopeudeksi yli 33 metriä sekunnissa). Kun nyt vuotta myöhemmin vietiin libyalaista öljyä Quebeciin, ei ole myrskyistä jäänyt mitään mielikuvaa. Ei meinannut sängystä pudota ja messeissä syötiin lämmintä ruokaa lautasilta. Tosin aluksi hämmensi brygällä ihmetellä, kun tuulen puolen runko jatkuvasti peittyi kuohuviin vesimassoihin. Aina kansi kuitenkin kohosi pinnalle ennemmin tai myöhemmin.

Quebecin kaupunki Saint Lawrence-joen rannoilla on ranskalaisten turkismetsästäjien vanhan irokeesikylän paikkeille perustama. Joki avautuu Saint Lawrence lahteen. Kun tullaan Gibraltarin suunnasta, ajetaan Nova Scotian ja Newfoundlandin väliin jäävästä Cabotin salmesta. John Cabot – alunperin italialainen Giovanni Caboto - etsiskeli englantilaisten laskuun meritietä Intiaan. Hänen kerrotaan olleen ensimmäinen eurooppalainen Kanadassa sitten viikinkiaikojen.

Säätiedotusten lisäksi kirjoittelin radiosta kanadalaisia jäävuoritiedotuksia, joissa lueteltiin havaittujen jäävuorien paikkoja ja liikkeitä. Päällikkö halusi myös numerokoodattuja jääkarttoja. Kanadan itäkustilla toimi yksi kaupallinen lyhytaaltoradioasema Halifax radio, kutsumerkki VCS. Kun asema oli jatkuvalla kuuntelulla, alkoi sieltä jossain vaiheessa jääraporttikin, koodattuna viiden numeron ryhmiin. Väliperämies niistä numeroista sitten piirteli kartalle vallitsevan jäätilanteen. Tiedotusten mukaan jäätä oli hyvän matkaa Anticosti-saaren eteläpuolelle.

Jääkartoissa näkyi monia kiemurtelevia railoja ja avovesialueita. Kysyin, mikä oli kartalle viivottimella piirretty suora viiva paksuimman jään keskellä Cabotin salmesta St. Lawrence-joen suuhun. Kakkonen sanoi, että se on kipparin piirtämä reitti, mitä me ajetaan.

Ensimmäiset jäät eivät vauhtiamme hidastaneet. Edessämme kaukana horisontissa näkyi tupruavan joitakin savuvanoja. Lähempää kiikari näytti, että jäitten keskellä oli useita laivoja. Savupilvistä päätellen stimmipaattejakin.

Ajoimme vakaasti omaa suuntamme ja hyvin matka edistyi. Perämies naksautti brygän VHF-puhelimen päälle - radiohytissä semmoista vehjettä ei ollutkaan. Vanhoja putkivehkeitä ei merellä pidetty kuuntelulla, vaan vasta lähestyttäessä luotsipaikkoja. Radiosta kuului melkoinen pulputus jäissä tahmovien laivojen neuvoessa toisiaan.

Pian läheinen kyproslainen perätuuppari kutsui meitä. Perämiehen tarttuessa veehooähvän luuriin kippari kielsi, että ei vastata.

Me suomalaiset osataan ajaa jäissä ja mennään omia reittejämme. Kulkekoot muut perässä, jos pääsevät.”

Helppoa olisi meidän jälkiämme ollutkin seurata. Telakassa ruosteen päälle ruutattu musta ulkosivumaali irtoili jään raastamana isoina levyinä valkoisena hohtavalle lumelle.

Mieleeni tuli montakin sopivaa sananlaskua ja kansanviisautta, kun laiva alkoi täristä ja vauhti hiipua. Pakilla päästiin irti ja uudella vauhdilla taas vähän eteenpäin. Perämies seisoi käsi telegramminkahvalla ja käänteli sitä eteen- ja taaksepäin kipparin komentojen mukaan. Kunnes lopulta ei päästy enää eteenpäin, eikä taaksepäinkään.

Muut jäissäkulkijat olivat lopettaneet meidän kutsumisen radiolla. Sen sijaan ne olivat saaneet toimimaan keskinäisen yhteistyön. Yksi koetti kärjessä päästä vauhdilla eteenpäin. Jäätyään kiinni takana tulevat pyyhkäisivät läheltä ohitse ja saivat väylää avatuksi eteenpäin. Jäihin juuttunut pääsi muitten ohitettua irti ja jatkoi jonon perässä.

Iltapäivällä näkyi pohjoisessa taivaanrannassa enää heikko savuvana yhteistyötä tekevien matkan edistyessä. Me seisoimme omalla suomalaisella reitillämme paikallamme. Kippari kiikaroi katoavia savuja ja mutisi, että ”siellä ne nyt menee”.

Navakka tuuli ajelutti jäitä ja mekin pääsimme vähitellen irti ja liikkeelle. Edellä menneitten avaamaa väylää ajelimme hiljaisella vauhdilla. Meillä ei ollut kiirettä. Laivojen letkassa oli afrikkalainen yhden tähden jenkki (liberialainen), joka oli viemässä öljylastiaan samaan laituriin, mikä oli meidänkin määränpäämme. Joutuisimme odottamaan jokusen päivän, ennenkuin se olisi lastinsa purkanut ja meille vapautuisi kaijapaikka.

St. Romuald oli purkauspaikka nimeltään. Alueella on edelleen suuri öljynjalostamo. Netin kartoissa näkyy laituri ja öljysäiliöitä. Laituri on Quebecin vanhasta keskustasta ylävirtaan vastarannalla. Satamamiehiltä kyselin matkaohjeita keskustaan. Kuului olevan puolitoista kilometriä alavirtaan lautalle, joka kulki joen poikki.

Helmikuun puolivälissä se on talvi Kanadassakin. Perämiehen kanssa oli pukeuduttu pakkasen mukaan ja lähdettiin tallustamaan lumista pimeää tietä kohti lauttapaikkaa.

Parin kilometrin jälkeenkään ei näkynyt merkkiäkään lauttapaikasta. Onneksi vastaan kulki paikallinen, jolta kyseltiin lisäohjeita. Hänen kanssaan vaan ei asia edennyt englannin kielellä. Mutta ei hätää: olinhan istunut Kuopion Lyseossa neljä vuotta ranskan tunneilla, kolme tuntia viikossa. Tosin opettaja oli todennut ensimmäisellä tunnilla, ettei yleensä kukaan ole ylioppilaskirjoituksissa ranskaa kirjoittanut, joten opinnoissa ei tarvitse pingoittaa. Eikä pingotettukaan.

No, muutamilla ranskalta kuulostavilta sanoilta ja käsimerkeillä tultiinkin hyvin juttuun. Puolitoista oli matkan mitta, muttei kilometrejä, vaan maamaileja. Niinpä aikanaan lautalle löysimme ja pian kiipeilimme vastarannalla Quebecin keskustan jyrkkiä rinteitä.

Quebeciin oli tultu sunnuntaina ja lähdettiin keskiviikkona Voiton päivänä. Jotakin oli jäänyt lastisäiliöihin, koska viikon verran ajelimme itäkustia etelään ja töijättiin Yhdysvaltojen Salemiin, Bostonin pohjoispuolelle.

Quebec oli perustettu 1600-luvun alussa, Salem pari vuosikymmentä myöhemmin. St. Romuald oli erään roomalaiskatolisen luostarilaitoksen perustaja. Salem tarkoittaa ”rauhaa” heprean-kielellä. Salem on jäänyt historiaan 1600-luvun lopun noitaoikeudenkäynneistä. Parikymmentä tuomittiin noitina hirsipuuhun. Osa vangituista ehti kuolla vankiloissa.

Salemin öljylaituri oli melkein kaupungin keskustassa, mukavasti kävelymatkan päässä. Useat USA:n itäkustin pikkukaupunkien öljysatamat olivat niin lähellä keskustaa, ettei edes taksia tarvinnut. Moniin teollisuuslaitosten laitureihin oli vapaa pääsy. Niinpä vapaailtaa viettänyt laivaväki saattoi tuoda paikallista nuorisoa laivaan jatkoille, kun tarjoiluakin pruukasi löytyä.

Laiva oli pumpattu tyhjäksi Libyan raakaöljystä Keijon päivänä 1973. Lähdettiin kohti etelää. Määränpää oli niillä vesillä tutuksi tuleva ”Aruba fo”, eli for orders. Ajettiin kohti Aruban saarta Karibianmerellä. Matkalla tulisi sähkeellä ohjeet uudesta lastista.

TORNADOn historiaa ja kuvia

Forums