TIVANOn jobi (osa 13) - Guatemala Cityyn

Lähettänyt TimoSylvänne

Matka Meksikon Acapulcosta Guatemalan San Joseen kesti pari vuorokautta. Satamaa ei ollut tai ei sinne ainakaan menty, vaan jäätiin ankkuriin kaupungin edustalle. Paikallista rahaakin porukalle jaettiin, kun Acapulcossa dollarivarasto oli huvennut hotellin sviitteihin. Kippari järjesti venekyydin maihinmenijöille.

Pari vuotta myöhemmin oltiin TIVANOn sisaraluksella SOLANOlla myös Guatemalan kustilla. Silloin paikan nimi rannalla oli Champerico. Koska San Josen ankkuroinnista ei ole kummempia kertomisia vaihdan tarinaan toviksi tuon Champericon. SOLANOn erikoinen ruuanpito jäi myös niin mieleen, että ansaitsee tulla mainituksi.

Perinteisesti suomalaisissa rahtilaivoissa torstaisin tarjottiin pöytiin hernekeittoa. Jälkiruuaksi miehistön messiin räiskäleitä, päällystön messiin pieniä upseerilettuja. Eräs taloushenkilöstöön kuuluva kertoili, että hänen moottorimieskaverinsa mankui räiskäleiden tilalle pikkulettuja. Vastaus oli: ”Kylllä heti saat upseerilettuja, kun käyt koulut ja otat konemestarin jobin”.

Hernekeittopäivä ei vaihdellut, paitsi tämän laivan emännän menussa. Rokka saattoi ilmestyä pöytään minä arkipäivänä tahansa. Siinä ruokakomennossa ei mikään muu sitten vaihdellutkaan. Kerran viikossa kokki keitteli sangot täyteen ruskeaa kastiketta säilytettäväksi proviantin kylmiössä tulevan viikon aterioita varten. Se oli niin erikoista, että poikkesin kerran provianttiin niitä soossiämpäreitä katsomaan.

Aamulla ei ruskeaa kastiketta tarjottu, vaan pöydässä oli kauravelliä. Siiffi pruukasi joinakin aamuina toivorikkaana hiipiä messiin seiniä pitkin ja syöksähti nostamaan vellikattilan kannen: ”Taas kauravelliä” karjahdus kattilankannen rämäyksen säestyksellä oli siiffin tapa lähettää pyssään terveisiä. Suurempaa aamupettymystä ilmaisi ”taas kuravelliä”. Pieni toivonliekki lepatti, koska muutaman viikon välein saattoi kattilassa olla jotakin muuta.

Champericon edustalla kallistelimme ankkurissa mittavassa mainingissa. Arvioivat aallon korkeudeksi viitisen metriä parhaimmillaan. Perämiehet tuskailivat täkillä paahtavassa helteessä paksujen paperinippujensa kanssa, mistä löytyy mikäkin säkki ja laatikko purettavaksi ulkosivulla poukkoileviin proomuihin. Laivan puomeilla lastia laskettiin proomuihin, joita konepaatti sitten kiskoi rantalaiturille. Teräsrakenteinen korkea laituri ulottui hiekkarannalta pitkälle mereen.

Kun nyt katsoo internetin karttaohjelmalla Champericon rantoja, on pitkästä laiturista jäljellä enää lyhyt, luurankomainen pätkä. Valokuvat kertovat vilkkaasta, koko perheen uimarannasta.

Messissä joka-aamuista kauravelliä lusikoidessamme pulpahti ilmoille ajatus käydä maissa verestämässä, miltä mahtaisi maistua jokin muu ruoka, kuin pottu ja soossi. Eikä kummoista sotamiesneuvoston kokousta tarvittu, kun olimme jo vonkaamassa moottoripaatin kyytiä maihin. Melkoista merimiestaitoa osoitti venekuski peruutellessaan vaihtelevassa mainingissa veneensä perän alaslasketun laakongin viereen. Hyppääminen kyytiin oli tarkkaa puuhaa: jos hyppäsi liian aikaisin, kun vene oli vielä nousemassa mainingin harjalle, oli vaarana murtaa jalkansa. Jos hyppäsi liian myöhään ja vene pakeni alta pois kohti mainingin pohjaa, saattoi käydä huonommin. Kuulema joskus joku oli menettänyt henkensäkin.

Rannassa kyytipaatti kiinnittyi laiturin kupeeseen tukirautoihin. Laiturilta laskettiin vinssillä paksusta narusta punottu lastiverkko, johon merimiehet tarrautuivat ja verkko hiivatiin elävine lasteineen ylös laiturille. Merinaisille oli varattu puinen tuoli: kaksi solakkaa neitosta mahtui vierekkäin istumaan ja loput tasapainoilemaan tuolinjalkojen poikkipuilla. Ei ollut siihen aikaan tasa-arvoa.

Palataan jälleen TIVANO-muisteluihin. San Josen pirssipaikalla heräsi kuhina, kun kyselimme hintoja taksimatkasta Guatemala Cityyn (La Nueva Guatemala de la Asunción ) ja takaisin. Suharit olivat toinen toistaan taitavampia ja edullisempia, kuin poliitikot vaalien alla. Ja autot uudempia ja parempia. Vähitellen kuskit uppoutuivat kinastelemaan ja rähjäämään keskenään, kuka saisi kyydin. Sivummalla meitä silmäili olkihattunsa alta vaitelias automies, joka näytti sormilla hintaansa. Kun olimme täsmentäneet, oliko kyseessä dollaares vaiko quetzalit, kömmimme kyytiin. Muut rähisevät pirssimiehet eivät tainneet edes huomata, että asiakkaat menivät jo.

Kuski arveli matkan kestävän kaksi ja puoli tuntia. Tie oli aivan kelvollinen, mutta viidakon tuijottelu alkoi pitkästyttää ja ajoviimasta huolimatta hikeä tursusi. Korkeuserot olivat suuria ja välillä aukeni hulppeita maisemia vuorenjyrkänteiltä. Pieniä järviä oli siellä täällä utuisissa laaksonpohjissa.

Guatemala City aukeni taksin ikkunoihin kauniina matalana kaupunkina. Jäimme kyydistä paikassa, josta kuskin mukaan löytyi kaupungin parhaat nähtävyydet. Emme kyllä hänen espanjastaan ihan ymmärtäneet, mitä ne mahtoivat olla. Tarkoitus oli ehtiä valoisan aikana takaisin Champericoon, joten sovimme palumatkan alkavan puolentoista tunnin päästä samasta kadunkulmasta.

Jäimme jalkäytävälle pälyilemään suuntia. Aamuisen kauravellin jäljiltä alkoi jo huikoa, joten ensimmäinen päätös oli pistäytyä syömässä viereisessä pikku ravintolassa. Siinähän ei aikaa kauan tuhraantuisi, kun paikka oli aivan tyhjä. Ehtisimme sitten hyvin kierrellä nähtävyyksiä.

Olut oli kylmää ja ruokalistassa paljon valittavaa. Kun laivassa olimme tottuneet syömään päivästä toiseen pottua ja soossia, oli nyt ilman muuta saatava kunnon pihvi. Ruokaa odoteltaessa ehtisi hörppiä vielä muutaman oluen lisää.

Tilaukset tehtyämme ravintolan takahuoneesta alkoi kuulua lupaavasti pannujen ja kattiloiden kolinaa. Kohta tarjoilija, joka oli aivan guatemalalaisen näköinen, poistui kassi kädessään kadulle. Naureskelimme, että taisi mennä ampumaan meille pihvilihoja. Ajan kuluminen alkoi kuitenkin jo arveluttaaa, kun vasta parinkymmenen minuutin päästä tarjoilija palasi takaisin kassit täynnä paketteja ja vihannesnippuja.

Seurasimme vaitonaisina, kun senora-moso viritteli tulta tiskin takana olevaan uuniin. Liekö ollut märkää polttoainetta, mutta kauan sai palkeilla puhallella, ennenkuin valkea paloi itsekseen. Sitten seurasi vihannesten pilkkominen, pihvien nuijiminen ja maustaminen. Pöytäämme tuotiin ruokailuvälineet ja tortilloja tulisine kastikkeineen.

Lopulta valmistuivat tilaamamme annoksetkin herkullisesti aseteltuina puisille lankuille. Ulkonäkö ja maku todistivat, että hyvää kannatti odottaa. Tosin taksimmekin ilmaantui kadunreunaan ja kuski viittilöi lähtemään paluumatkalle.

Kauan ja hartaasti söimme. Kylmää olutta ravintolassa oli, sitä ei tarvinnut mennä kassin kanssa kaupungilta hakemaan. Laskun maksettuamme tarjoilijalle jätettiin kunnon tipsit ansiokkaasta ja perinpohjaisesta työstä.

Oli jo pimeää ehdittyämme takaisin Champericoon. Myöhäisen lähtöajan lisäksi matkaa viivästytti monet pakolliset pysähdykset nurkantaakse. Aikansa piti odotella venekyytiä rannasta laivalle.

Illalla messissä kertailimme matkakokemuksia. Erityisesti emossa herätti vahingoniloista hilpeyttä, että “äijät istuu viisi tuntia taksissa päästäkseen pihviä syömään”. Emännällä löytyi kohta pyssässä kiireellistä tekemistä, kun pääsimme sanomaan:

Taidetaan mennä huomennakin. Mieluummin sitä istuu taksissa ja syö perillä pihviä, kuin tässä laivassa joka päivä samaa perunaa ja soossia”.

Tarinaan liittyy vielä jälkinäytös 30 vuotta myöhemmin. Jäätyäni maihin olen neljännesvuosisadan soittanut ja laulanut Tanssiyhtye Rautalaivan tanssimusiikkia. Vuosituhannen alkupuolella soittokaverikseni vaihtui Amsterdamista Kuopioon muuttanut hollantilainen kitaristi. Hänen perheensä oli 50-luvulla vanhempineen asunut Guatemalassa. Hänellä on juuri samassa paikassa Amatitlán järven rannalla otettu valokuva, missä me matkamiehet poseerasimme omassa kuvassamme 20-vuotta myöhemmin. Amatitlán-järvi oli suosittu uimaranta.

SOLANO kuvia

TIVANO kuvia