Ensimmäinen merivahti perämiehenä

Lähettänyt HANK

Sen muistaa varmasti jokainen. Itse muistan sen seuraavasti... Elettiin helmikuista päivää silloisessa Porvoon Sköldvikissä nostalgisen 1980-luvun alkupuolella. Olin tullut hyvissä ajoin iltapäivällä tähän Nesteen "lintulaivaan". Kukapa ei tärkeän ja uuden jobin ollessa kyseessä. Olin vienyt paperini kipinälle ja tervehtinyt kipparia, fixannut hyttiäni sekä katsellut paikkoja.Tervehtinyt porukkaa josta vanhastaan tunsin jonkun.

Myöhemmin istuskelin lastiohjaamossa ja juttelin mukavan mestarin kanssa. Samaa ei voinut sanoa tuolissa röhnöttävästä förstistä. Hän oli saanut vaivoin lykättyä nikotiinin kellastaman velton kätensä, ja kakaistua tervehdyksen kulmiensa alta. Hän näytti tiineeltä porsaalta mahan pullistuessa entisen valkoisen paidan retkottavien nappien lomasta. Olin sanomaisillani että pistä napa piiloon - mua alkaa panettaa...Tämä försti katsoi oikeudekseen vitnoilla aloitteleville perämiehille mahdollisimman paljon. Tulisin seilaamaan hänen kanssaan myöhemminkin ja toteamaan, ettei "mitään henkilökohtaista". Hän kun vitnoili muillekin ja osasi olla ihan mukavakin mies. Heikon itsetunnon pönkitystä vaan piti tehdä hänen ehdoillaan ja konsteillaan. Hän piti itseään legendana. Asetelmaa ja egoa tuki turpamoottori, joka kävi kuin Höyry-Häyrisellä parhaimmillaan. Joku poosu tai matruusi olisi voinut lyödä turpaan, siihen turpeaan. Vaan tuskin aloitteleva perämies. Tällainen ”kohdennettu” vitnoilu oli siten turvallista. No, hänessä oli myöhemmin kipparina jopa miestä myöntämään, ettei osannut ajaa kaijaan. Mikä piti täysin paikkansa. Oppikokaan koskaan - mene ja tiedä. Hän taisi siirtyä reservin merikapteeniksi melko varhain. Silloin kuitenkaan kenellekään ulkopuoliselle ei olisi juolahtanut mieleen, että hänellä oli myös heikkouksia. Siinä kategoriassa hän ei toki ollut yksin!

Lasti oli saatu päälle förstin vahdin aikana. Noin 16.000 tonnia raskasta polttoöljyä oli kaksoisrungon sisällä; vietäväksi Perämeren rantojen teollisuuden tarpeisiin. Försti poistui lastiohjaamosta rehvakkaasti. Muistettuaan sitä ennen kehaista, kuinka taitavasti ja nopeasti sekä erinomaisesti HÄN oli lastin lastannut! Meinasin pyytää valokuvan nimikirjoituksella.

Luotsi oli päällä. Varsi irti, gangwayn tummpi sisään ja legotettiin ne pari endaa sekä menoksi. "Päällikön johdolla, luotsin opastuksella.." kuinkas muuten. Kello lähestyi 2000. Istuin pimeässä lastiohjaamossa brygän alapuolella ja katselin sohjoista ränniä valonheittimien loisteessa. Se näytti puuromaiselta ja siitä nousi usvaa. Talven selkä oli sinä vuonna taittumassa varhain. Paapuurissa häämötti suttuisen kelin lomasta Emäsalon luotsiaseman valot. Oli aika mennä ylös brygalle merivahtiin. Siihen ensimmäiseen, jännitti!

Saapuessani brygalle oli spaaki pystyssä ja ensimmäinen "perämieshommani" oli luotsin jättäminen. Tullessani takaisin brygalle spaaki oli pantu pohjaan "full ahead" kahdella koneella ja automaatti päällä sekä vahtimies yytsikissä siivellä. Runko torppineen tärisi kevyesti kumityynyillään nopeuden noustessa 2x8000 hevosvoiman MAKn työntämänä.

Tuohon aikaan Nesteen aluksilla, tai ainakin "lintulaivoissa" tutkat ja navigointilaitteet olivat aikansa huippua ja parasta mitä rahalla oli saatavissa. Olivathan tuon ajan uudisrakennukset muutoinkin sellaisia, että eräskin yhtiön kippari oli tokaissut:

”En kehtaa mennä kotiin kun laivalla olosuhteet ovat niin fiinit”.

En oikein tiennyt mitä olisin tehnyt - vaiko mitään. Kippari oli vähän juro ja jutteli harvakseen. Ihan asiaa. Styypuurissa oli Raytheonin tutka jossa ajettiin 10cm kuvaa. Laite oli Kotkan koulustakin tuttu. Niinpä sen luona tuntui turvalliselta seisoskella.

Suttuinen keli oli väliaikaisesti klaarannut. Kalbådagrundin kelmeä valo välkähteli pienessä kulmassa paapuurissa. Neuvosto-Eestin rannikolla pyörivien valvontavalonheittimien sädekimput pyrkivät nousemaan yli horisontin. Tallinradio 'sunna gagore'...kaikui slaavilainen naisääni VHF16lla. Mieleen tuli viiksekäs maatuska permanentattuine hiuksineen vihreässä uniformussaan, ehkä jossain Tallinnan radiobunkkerissa. KGB-Igorin kuunnellessa vieressä, ettei vaan ”Suuren ja Mahtavan” turvallisuutta uhattu.

Ymmärsin olevani vahtipäällikkö - ”ajomies” - vaikkei sitä kippari ollutkaan minulle erikseen sanonut. Niinpä aloin "ajelemaan". Tuohon wanhaan hywään aikaan aikaan ei ollut mitään integroituja navigointijärjestelmiä. Ne on sittemmin kehitetty uusavuttomia varten. Siten ei myöskään ollut elektronisia tutkakarttoja ja tutkakuvaa piti osata tulkita sekä tunnistaa maaleja. Ihan oikeasti. Raconit toimivat siinä hyvänä apuna. Piti osata myös kääntää hyrrästabiloitu kuva mielessään. Eteläisillä suunnilla vasta-alkajan pää saattoi olla vähän pyörällä, mutta kuka sitä nyt head up:lla ajamaan. Mestari soitteli alhaalta ja aloitti ns. pyjamavahdin. Kipparikin piipahti alhaalla. Varmaan kuikuili hyttinsä tai toimistonsa venttiilistä - kukapa ei.

Käännöksen lähestyessä Kalbådagrund oli raconeineen ebl:n alla valmiilla suuntimalla ja katsoin vain vrm:ltä etäisyyden sekä käänsin automaattiin uuden suunnan. Se veisi separaattorille Porkkalaan. Pitkin haalistunutta kuulakärkikynäviivaa. Pistin nämä tiedot ajan kera visusti ylös kladiin. Tutkakuva oli TM/North Up/Offcenter 12' skaalalla, eli sillä näki kauas ”eteenpäin” noin 18` asti. Liikenne oli hiljaista. Helsingin kasuunin ja Porkkala Kalbådanin raconit blinkkasivat sweepin tahdissa vihreän fluorisoivalla kuvaputkella. Sitä oli miellyttävä - nykykielellä kai ergonomista - katsella.

Sitten näkyvyys yht'äkkiä heikkeni lumirintaman noustessa lännestä Porkkalasta päin.

Olin sitä ennen seurannut jonkun matkustaja-aluksen tulevan ulos Helsingin suunnasta. Kippari joka oli tullut ylös uudestaan, tiesi kertoa sen olevan Neuvosto-Eestin ylpeys m/s George Ots, ja vielä ihan aikataulussaan. Kerrotaan että, mikäli virolaisten toiveet olisi toteutuneet, aluksesta olisi tullut autolautta. Tarinan mukaan kuitenkin ”Kokkolan Pallokerho” esti virolaisten toiveet. Aloin siis seuraamaan sitä tutkalla tunnistettuani sen maalina Harmajan itäpuolella.

Niissä Raytheoneissa oli yksinkertainen plottaussysteemi toki vain pienelle maalimäärälle. Noina Suomen itsenäisyyden vuosina ei ollut jossain Skattalla "puolimatruusia” huutelemassa VHFllä mitä pitäisi tehdä - eikä tarvittukaan. Aloin ensimmäisen oikean plottaukseni. Fixasin ensin maalin independentin ebl:n alle. Sitten maalin vähän liikuttua ja kääntäessäni ebl:ää huomasin cpa:n eli lyhimmän välin pienenevän uhkaavasti. Ryssähän oli tulossa päälle! Toki oikealta. Kippari veti spaakia hieman pystyyn. Hän oli varmasti suuntinut tulijaa johonkin brygan venttiilin pokaan, sen välillä näkyessä lumikuurojen seasta. Itse jouduin vielä tuolla praktiikalla luottamaan monimutkaisempaan tekniikkaan. Vaikka olimme avovedessä vauhti laski nopeasti, olimmehan täydessä lastissa. Cpa alkoi kasvamaan. Seurasin sitä tarkasti ja oli mukava todeta kuinka koulussa opetettu paperiplottaus toimi käytännössäkin. Lumimyräkän keskellä häämöttävä "Otsi" meni headingin yli noin viidessä kaapelissa ja jatkoi matkaansa kohti Tallinnaa.. Raytheonin merenkulkututkilta ei mikään pystynyt ”piiloutumaan”. Kunhan ne olivat kunnossa ja vireessä sekä clutterit oikein säädettyinä. Niillä oli kissan silmät!

Ensimmäinen merivahtini lähestyi loppuaan. Se oli kulunut nopeasti, lähinnä avovedessä tai lauttajäässä ajellessa. Sellainenhan ei Super A I:selle tuntunut missään. Tapahtumia vahdissa oli ollut sopivasti ja uutuuden viehätyskin vaikutti. Olin käynnistänyt karttapöydän vieressä olevan Raytheonin jossa ajettiin 3cm kuvaa. Maalit ja kaiut piirtyivät tarkasti katodisädeputkelle; eräät rannat kuin karttaa mukaillen. Sillä oli hyvä suuntia ja mitata etäisyyksiä. Puoliltaöin suunnin styypuurissa Längdeniä. Tuota Inkoon saaristossa sijaitsevaa kivikasaa. Sitä samaa joka on päätynyt satoja tuhansia kertoja kladeihin ja päiväkirjoihin. Stockholm”raadio” oli alkanut kuulumaan VHFllä. Kahvi tippui minipentterissä. Vahtimies odotteli osaltaan seuraavaa vahtia siivellä. Pistaydyin uudestaan brygan siivellä. Tuuli oli vähän friskannut ja löi pärskeitään föörissä. Katselin avautunutta tähtitaivasta. Etsiskelin joitakin koulusta mieleen jääneitä tähtikuvioita. Ihmettelin jälleen kerran tuulen ja ajoviiman kallistamia radioantenneja.Taipuessaan ne tuntuivat uhmaavan fysiikan lakeja; ne ja vaijeriantennit ”vihelsivät”... Juuri siten kuten niin moni lukija hyvin muistaa... ja tähtitaivasta vasten ”joulukuusessa” pyöriviä tutka-antenneja sekä kelmeänä palavaa mastokulkuvaloa... Haistelin raikasta ja kylmän kosteaa meri-ilmaa. Se tuntui hyvältä; happipitoiselta – sitä se totisesti olikin.

Sää ja näkyvyys oli hyvä Pohjois-Itämerellä. Läntisessä taivaanrannassa kajasti suur-Tukholman valomassa ja luoteessa Turun. Hanko nukkui pohjoisessa talviuntaan. Bengtskär ja Utö näkyivät hyvin. Neuvosto-Hiidenmaan rannikko oli ihmeen pimeä.

Vain Tahkuna loi harvakseltaan kelmeää valoa sosialismin yöhön..

Liikenne oli verkkaista tuona helmikuisena iltayönä.Tein vahtini loppuja kartta- ja kladimerkintöjä. Karttalamppu loi himmeää valoaan suomalaiseen Decca-karttaan,

Hanko – Loviisa (Nro 901). Decca-navigaattorin näyttö välkähteli aloittaen masterilla decometrien viisarien ryömiessä hiljakseen yli ”lanen”. Katsoin siitä vielä kahdella hyperbelillä Decca-paikan klo 2400. Se, kuten suunnittu paikka olivat haalistuneella kuulakärkikynäviivalla. Sillä joka veisi Perämeren ahtojäihin... Ovi kävi alhaalla väliperämiehen noustessa brygalle. Oli hyvä lähteä vapaavahtiin - ensimmäiseen sellaiseen - perämiehenä.

Hank

Sailor (ei varmistettu)

To, 23.04.2015 - 19:10

Lähestyimme eräänä keväisenä päivänä wanhaan hywään aikaan Waasaa etelästä päin. Täysi lasti makuutti lintulaivaa tasakölillä 8 metrissä, eli oltiin lastissa ”väylän mukaan”.

Katselimme mukavan ja ammattitaitoisen kipparin ”Kössin” kanssa auringon kilossa lepäävää Selkämerta. Siinä sulavien kevätjäiden rippeet ajelehtivat välillä föörin tömähtäen. Oli niitä Suomen rannikkomerenkulun harvoja todella mukavia päiviä, vai oliko?

Olimme huudelleet VHFllä Waasan luotsia saamatta vastausta. Kokeilimme:” Wasa lots” ja heti tärppäsi. Olihan agentti toki antanut ennakkoilmoituksen, mutta ties minne jäänyt.

Luotsi tuli päälle. Enpä muista saatikka tiedä, tuliko suoraan Bergöstä, siikaverkoilta tai hylkeen pyynnistä – vai mistä. Tuli joka tapauksessa valtion punarunkoisella kutterilla.

Näkyvyys oli hyvä. Luotsille kerrottiin, että syväys on maksimi Waasaan, ja tulee käyttää ns.syväväylää (8m silloin). Sitä samaa jota pitkin mennään hakemaan Absolut-Votkaa Umeåsta.

Kippari meni käymään alhaalla. Seurasin luotsin ”opastusta”. Ruorimieskin oli tarkkana, epäröiden hänkin luotsin toimintaa. Tulimme väylien risteykseen; siinä haarautui syvä- ja matalampi saaristoväylä. Sinne se luotsi yritti kääntää! Pääsin onneksemme väliin ja niin meripelastusyhtiöltä meni hyvä keikka ohi.

Luotsi varmaan ihmetteli, että mitähän amatöörejä nämäkin Nesteen miehet oikein ovat. Vahtaavat noita omituisia kapistuksia, joita ”raadareiksi” kutsutaan. Keskellä kaunista kirkasta kevät päivää! Olihan kollega kertonut, kuinka kerran ukonilman jälkeen Ruotsin TV ei meinnanut näkyä. Kanavaa etsiessä  hän oli eksynyt väärälle kanavalle; Ajankohtaisen Kakkosen loppuhetkiin. Siellä oli pyörinyt tuo mystinen ”raadarikuva”. Härre gud... Fennomaanien propagandaa – vastoin saariston perinteitä.. Jävlä finnar!

Ns. ”Bergön miehet” tunsivat Waasan saariston hyvin. Kuin omat taskunsa. Olihan epävirallisella verkon silmäkoolla perinteisesti nostettu karisiikaa ja paljon. Jokainen kivi ja kari tunnettiin. Eikä vähiten se karialue, johon oli kieltolain aikana uponnut pirtulasti harvinaisissa lasipulloissa. Siitä riittäisi vielä pojallekin valmistujaispullo. Kunhan tämä saisi ”Arbiksessa” suoritetuksi saaristo- ja rannikkolaivurikurssin, niin pääsisi luotsin virkaan. Ei sitä ennen vaivattu turhilla teorioilla, pohdiskeli luotsi.. Bergö oli perinteisesti tunnettu ”oikeista merimiehistä”. Siellä ammattiin oli synnytty – muualla ehkä opittu. Bergöhän on kuuluisa saari. YK on myöntänyt sille WHOn genetiikan kiertopalkinnon. Saarella kun 98% asukkaista on West-nimisiä - olematta sukua keskenään.

Kippari tuli ylös sopivaan aikaan; oli pamahtanut sakea kevätsumu. Sellainen joka tiputti näkyvyyden metreihin. Olimme lähestymässä tiukkaa käännöstä; liki vinkkeliä styybuuriin kohti Nagelbrickiä. Siellä olisi pari betonista reunamerkkiä. Ne eivät antaisi periksi edes Saksanmaalla rakennetulle laaturungolle. Luotsikin vilkaisi tutkan ”tuuttiin” epäröiden ja tuskinpa ymmärtämättä mitään hyrrästabiloidusta tosiliikenäytöstä. Mutta sehän olikin amatööreille -  ei oikeille ammattimerenkulkijoille!

Kippari luotsille: ”Missä me olemme ?”

Luotsi: ”Jag vet inte!”

Kippari: ” Ja nyt minä jatkan luotsausta!!”

Lintulaiva kääntyi sen mutkan tyylipuhtaasti kipparin komennossa. Sumu hälveni nopeasti föörin osoittaessa kohti Waasaa, Nagelbrickin ollessa jo takana päin. Waskiluodon pöntöt näkyivät etäisyydessä. Porukka pohdiskeli alhaalla messissä, tietämättä uhanneesta uintireissusta; taas tultiin paikkaan jossa ei saa rahallakaan. Toista se on Kokkolan Kantarelliksessä...Onneksi seuraava lasti on sinne ja Kemigradiin, Perämieren Rioon. Siellä on merimiehen ystävä!

Niinpä päästiin turvallisesti kaijaan. Luotsin piina oli ohi. Hänen oli vielä ratkaistava ongelma. Se kippari-pirulainen kun oli kirjoittanut luotsauskuittiin huomautuksen:”Tämä luotsi ei ole tehtäviensä tasalla”.

”No, pitää mennä illalla käymään pirtukarilla. Hakemaan pullo vitutukseen. Se moukka kippari kun ei antanut luotsauspulloa, jostain ihmeen syystä. Samalla voisi vahingossa pudottaa mereen luotsauslaukun niine pärkkeleen kuittivihkoineen..” pohdiskeli luotsi.

Ps. Saiko muutoin joku joskus Waasassa? Jos niin kerro ihmeessä!

Joo, se lienee hiukan ongelmallinen toisinaan, tuo luotsien työpanoksen arviointi ja koko asian käsittelykin. Ainakin siis kansipäällystön osalta; monilla on mm. vanhoja merikoulu- ja laivakavereita luotseina. Olin itse muutaman vuoden merikoulussa opettajana sivutoimisesti, kun suorittelin yliopiston tiedekunnassa jatkopaperia. Siellä tuli mm. tulevien merikapteenien kanssa joskus asia esiin. Kehoitin varsinkin sen kirjan saamisen jälkeen vahtipäällikkönä varsinaisen duunin lisäksi katseleen luotsien touhuja "sillä silmällä", vertailemaan eri paikkojen kesken ja katselemaan, miten toimivat. Kun päällikkyys lankeaa sitten joskus, neuvoin aina asettamaan sen riman huonoimman kokemuksen kohdalle. Jos ei muuta, niin paperitöissä säästääkseen kaiken maailman pikkuhavereittenkin vuoksi...

Seuraavaa tarinaa en pojille kertonut - lähinnä pieteettisyistä - mutta voinen panna sen tähän. Valitan, jos teksti on joskus kovaa, mutta skönäri sanoo ja avaa suunsa silloin, kun on sen aika! Oli lokakuuta, säkkipimeää ja kävi hyvänlainen n. 6 bf:n southeast-tuuli, kun tulin aamuyöllä Naantaliin naftisti alle 10000 tonnisella täydessä lastissa. Siinä oli mennyt viikon päivät heikolla nukkumisella. Luotsi vaihtui Korppoossa ja vaihdon jälkeen sanoin tavan mukaan perämiehelle (terveiset vaan aina luotettavalle styyrille Richterin Paulille, jos vielä Haapasaaren nurkilla henki pihisee), että herättää Rajakarissa, vedän hetkeksi pötkölleen.

No, puhelin soi ja vastaamaan mennessäni näin Luonnonmaan nokan sivulla ja laituripaikan loistavan edessä kivenheiton päässä. Takuuvarmasti oli soitettu, mutta mitään en muista. Rappusia juostessa tunsin jaloissa, että kone käy täyttä eteen. Brykälle ja suoraan telegrammista täysi taakse. Luotsi katseli katse lasittuneena suoraan eteensä paikat täristen ja karjaisi: "Mää lähren paskalle!" Häipyi ja jälkeenpäin ajattelin - meillä kun ei ollut WC:tä brykällä vaan siinä kongilla oven pielessä - että pakopaikkakin oli mietitty valmiiksi. Sanoin styyrille vaan, että sandby ja tämä häipyi. Kone jauhoi täyttä taakse, muttei se vauhti siitä pudonnut juuri lainkaan, sillä tuuli painoi takaa. Onneksi oli nurjakäyntinen potkuri, jolla pakki vei perää oikealle laiturin suuntaiseksi. Ruorilla yritin tähdätä sen vähän mitä voi, sillä laituripaikka oli rako vain; edessä oli pikku hollanteri ja takana laituri loppui.

Okei, paatti kääntyi kuin kääntyikin kuitenkin laiturin suuntaiseksi. Juuri kun perä oli iskeytymässä hurjalla vauhdilla laituriin, ruori kaikki oikealle ja täysi eteen. Kun alus oli juuri syöksähtämässä eteenpäin, ruori keskelle ja täysi taakse. Paatti pysähtyi laituriin sen suuntaisesti ja vapisi paikallaan kuin ravihevonen! Kaksi metriä hollanterin ahterista, kävin katsomassa aamulla. Ja keulan töijäysjengi käveli keskilaivan paikkeilla duuniinsa! Siinä oltiin...

Samassa brykän ovi kiskaistiin auki, shiiffi seisoi ovella naama tummanpunaisena ja alaleuka vapisi, muttei sanonut mitään. Kerroin, että nukahdin saakeli ja luotsi rakensi pommin sillä aikaa! "Malmit on sitä varten, että ne pannaan liikkeelle", huusi shiiffi ja häipyi. Hän oli valvonut sen saman viikon tietysti ja ymmärsi. Luotsi tuli sitten aikanaan brykälle kuittivihkoineen ja pyysi allekirjoitusta. Vetäisin puukstaavit, käänsin selkäni ja karjaisin: "Painu vittuun!" Tämä meni...

Loppuarvioita: näin sitten vaan kävi ja luotsi oli näemmä niitä miehiä, joka oli vissiin seilannut styyrmannina vaan "hyvissä varustamoissa" (lue EFFOA), joissa vain Ukko Isojumala sai koskea telegrammiin! Jumalaton, kahden paatin upottama haverikin taisi olla parempi vaihtoehto kuin vaihdekeppiin koskeminen? Styyriä on turha syyttää, en edes välittänyt kysyä oliko herättänyt (olin möläyttänyt kai puhelimeen jotain, että kiitos vaan...), sillä monet luotsit haluaa ajella laituriin, että olisi edes jotain tuoretta tekemistä, kun on esim. 20 v. vatkannut samaa väliä. Luotsi sitten vielä teki sen kuolemansynnin että häipyi, enkä voinut ajaa satama-altaassa vauhdin tappavaa lenkkiä, sillä en tiennyt poijujen "vääristä puolista" mitään. Utö-Turku -välin poijujen nurjienkin puolien opettelu on kyllä liikaa vaadittu keltä vaan... Mutta, kun myöhemmin joku luotsi alkoi "esiintymään" sillalla, sylkäisin brykän turkille ja kävelin pois. Jokainen jeesuksen kerta! Yksi raumalainen, hermonsa menettänyt luotsi oli kerrankin tuuman päässä lähteä keulaan yytsiikiin ja försti (sattui silloin näet olemaan täysjärkinen kundi styyrinä, joka oli joskus nähnyt merikortinkin ja tunsi kaikki numerot) ajamaan ulos, mutta onnekseen sulki turpansa... Turha meinaan väittää rosiksessa, että hakattiin, jos kolme kundia, kippari, styyri ja ruorijengari kaikki sanovat, että "kaatui brykän kynnykseen"...