Kassillinen rahaa

ylavalikot

Nyt en enää millään muista oliko se ruotsin Kalle Kustaa kuningas kun sanoi tyttärelleen, kun tämä tahtoi ratsastusarastukseensa hevosen,"Eikö se ole yläluokan huveja sellainen", tarina ei kerro saiko tyttö hevosen, mutta luokkien harrastukset ovat kyllä kulkeneet vinhaa vauhtia toistensa yli.

Kun lukee tätä rahannouto reissua ja maihinmeno retkeä, niin ei voi olla ajattelematta, että kyllä nuo Nilsenin laivaväen retkeilyt muistuttivat paljolti hyvin palkattua huvimatkailua. Kukaan maailmalla omin päin elänyt ei olisi rohjennut toimia tällaisella rahannoutomatkalla tuollaisella välinpitämättömyydellä millä nämä herrasmiehet toimivat.

 

Varustamosta tuli sähke ollessamme Tyynellä Merellä Aleuttien seutuvilla. Radiokelit Suomeen olivat aika huonot. Sitkeästi vuorokauden eri aikoina eri bandeja yrittäen saattoi joskus qso-kulkea Helsinkiradioon Keimolaan. Nyt olin hämmästyttävästi onnistunut keskellä päivää saamaan puheyhtyeden kahdeksalla megalla ja siinä samalla sähkeen. Onneksi sähke oli lyhyt, koska yhteys alkoi häipyä viimeisiä sanoja kirjoitellessani.

Tivano Acapulcon satamassa

Seuraavana päivänä kippari poikkesi radiohyttiin kertomaan, että varustamosta oli tullut eilen sähke. Siinä oli ehdotettu, että ottaisimme koko Keski-Amerikan kierroksemme rahat ensimmäisessä satamassa Acapulcossa, Meksikossa. Minä siinä kuuntelin, niinkuin en olisi tiennyt mitään sähkettä edellisenä päivänä kipparille vieneenikään.

Acapulcon jälkeen meillä oli useita purkamispaikkoja Keski-Amerikan eri pikkuvaltioissa, viimeisenä Balboa Panamassa. Niin se asia sitten tuumattiin, että kippari arvioi laivan kustannuksiin tarvittavat rahat, siiffi bunkkerinsa ja muut tarvikkeet, tuju provianttimenonsa ja minä tein rahalistat porukan rahantarpeisiin.

Laivaväen kuului saada satamamaan valuuttaa kerran viikossa. Koska lossausajat oli arvioitu vain muutamiksi päiviksi, riitti yksi rahalista satamaa kohti. Ja koska kaikkialla kävi Amerikan dollari, tehtiin kaikki listat taaloina. Tosin joidenkin huonomman laskutaidon omaavien rahantilauksia jouduin taas supistamaan. Jotteivät olisi eläneet yli varojensa.

Aikanaan sitten varhaisina aamuyön tunteina ankkuroiduimme lähelle Acapulcon sataman ainokaista laivalaituria. Laiturissa oli toinen laiva, ja jouduimme odottelemaan paikan vapautumista. Siihen villinlinjan trampeissa oli saanut tottua, viikkojenkin odotuksiin redeillä.

Acapulco on kaunis laaja laguuni, jonka rannat oli rakennettu täyteen toinen toistaan omituisemman näköisiä hotelleja. Lähes koko ranta oli biitsiä. Ihmettelimme siellä täällä syöksyviä pikkuveneitä, jotka vetivät pitkän narun päässä laskuvarjoa. Vähän kuin sodanaikaisa sulkupalloja. Kiikarilla tarkennettaessa todettiin, että laskuvarjossa roikkui ihminen. Arveltiin, että olisikohan siellä joku hukkunut tai muuta mereenkadonnutta, jota yläilmoista etsiskeltiin. Myöhemmin kävimme omakohtaisesti tutustumassa noihin lentolaitteisiin.

Kun laiva oli klaarattu ja rauhoituttu odottelemaan muutamaksi päiväksi kaijapaikan vapautumista, poikkesi kippari radiohyttiin, että pitäisi lähteä maista hakemaan niitä tilattuja rahoja. Olimme saaneet sähkeitse tiedon, mihin pankkiin varustamo oli rahat lähettänyt. Päätimme ottaa minun agenttisalkkuni rahan kuljettamiseen. Olin salkun ostanut työmatkoja varten, koska jouduin aina laivasta ulosmaksettuani huolehtimaan konttoriin palkkapaperit ja vetosetelit. Laivalle mennessä taas oli vietävänä rullan siirtotiedot ja monenlaista muuta.

Poosu oli laskenut tyyrpuurin pelastuveneen ja tunkki oli koneenkäyttäjänä. Kippari ja minä olimme
pukeutuneet litteisiin housuihin, kauluspaitaan ja kravattiin. Kipparilla oli mukana passi ja sähkösanoma lähetetyistä rahoista. Minulla musta agenttisalkku.

Pelastusveneemme jäi odottelemaan laituriin miljoonaluokan huvipursien joukkoon. Eipä meidän tarvinnut siinä joukossa yhtään häpeillä. Laivamme hinta oli enemmän kuin näiden jahtien hinta yhteensä. Eikä yhdessäkään niistä ollut yhtä suurta pelastusvenettä.

Pankki oli helppo löytää. Turvallista sinne oli mennä. Ovella oli useita pyssymiehiä vahdissa. Espanjankielisistä kylteistä selvisi niin paljon, että löysimme oikean tiskin, missä esitellä sähkösanomaa ja passia. Ilmeisesti Amerikan turistit olivat tehneet suurten rahamäärien käsittelyn aivan arkipäiväiseksi, koska heti kohta tiskille nostettiin kasa Amerikan dollareita. Siitä minä sitten setelinippuja nakkelin salkkuuni. Kaikki mahtuivat, vaikka vähän piti kantta painaa, että sain salkun suljetuksi. Vääntelin lukot avaimella kiinni ja annoin avaimen kipparille. Siinä meillä oli Keski-Amerikan rahat ja lähdimme vähän jännittyneinä laivalle.

Pankin ovella kippari suihkasi matalalla äänellä:

”Minä kuljen tässä vähän taaempana, ettei kukaan yritä ryöstää laukkua. Kaikkihan siellä pankissa näki nostamamme rahat, kun ne piti siihen tiskille pinota.”

Kadun tungoksessa kuljimme peräkkäin kohti huvijahtisatamaa. Sitten kuulu uusi matala kuiskaus selkäni takaa:

”Mennääs tuohon baariin ottamaan oluet”.

Peräkanaa kurvasimme vilpoisaan, ilmastoituun kuppilaan ja tilasimme ”doos serveesas”. Salkun sijoitin huolellisesti pöydän alle jalkojeni väliin.

Pitkän merimatkan jälkeen kylmä olut maistui ja ostimme vielä toiset. Käyntimme tärkeys oli kuitenkin mielessä ja enemmät tilaamiset päätettiin jättää siiheksi, kun olisi töijätty kaijaan.

Nyt jo vähän rennommin marssimme kadulle ja kippari kysäisi, että ”tulihan salkku mukaan”. No, eihän salkku tullut mukaan, salkku oli jäänyt pöydän alle. Sieltä se vielä löytyi ja ilman muualle poikkeilemisia palasimme pelastuveneellä takaisin laivalle.

Eivät ne rahat kovin pitkäksi aikaa riittäneet. Acapulcon lennot olivat kovasti täysiä, ja uusi vaihtomiehistö oli tullut jo päiviä aiemmin majoittuen Luksus-hotelliin. Ulosmaksanut porukka joutui samaiseen hotelliin odottamaan oman lentonsa lähtöä. Tultuaan näitä hotellikuluja maksamasta kippari tuumasi, että juuri ja juuri rahat riittivät. Ja selitykseksi vielä lisäsi:”Perkele, sviitti joka miehellä”.